Lue keskustelun säännöt.
Överiempaattisen ihmisen ihmissuhteet. Miten välttää jatkuva uskotun rooliin päätyminen?
18.06.2018 |
Miten sinä olet toiminut välttääksesi sen, etteivät ihmiset koko ajan yrittäisi uskoutumiseen sinulle asioistaan? Oletko onnistunut välttämään tämän? Ihmissuhteet eivät ole oikein toimivan oloisia, jos niissä pääpaino on jatkuvassa uskoutumisessa. Ihmisten tapaaminen käy silloin henkisesti melko raskaaksi.
Kommentit (62)
Ap, olen samanlainen. Kiltiksi kasvatettu ja kohtelias. Vaikea sanoa ei tai pitää rajoistaan kiinni. Kaikenlaiset hyötyjät ovat uineet liiveihini ja olen paennut sekä fyysistä välimatkaa pitäen että henkisesti valkoisia valheita sepitellen.
Tuo ylläoleva neuvo topakkuudesta kolahti. Vastedes pyrin tuohon. Opettelen sanomaan suoraan, niin kuin ajattelen. Vaikka se vaikealta tuntuukin, koska koen sen epäystävälliseksi. Toisaalta: kyllähän ne muutkin kehtaavat. Joskus ihan pöyristyn ihmisten hävyttömyydestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:llä ei ole voimia sanoa "ei", mutta voimia kuitenkin riittää kaikenlaiseen välttelyyn ja selitysten keksimiseen. Jotenkin huolestuttavaa miten pitkälle tämä kuvio on edennyt. Ehkä et oikeasti ole vielä valmis siihen muutokseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se ole empatiaa, että ei osaa sanoa ei. Empaattinen ihminen on oikeasti kiinnostunut muista ja haluaa auttaa. Enkä nyt sano, että kummankaan hyväksikäyttäminen ilmaisena terapeuttina olisi ok. Mutta jos kyse on kuten ap:lla vaikuttaa olevan siitä, ettei osaa sanoa ei, siihen tehoaa parhaiten vähittäinen vastareaktion opettelu. Joku tuossa sanoi minusta sen kuten asia on, että hyväksikäyttäjälle voi suoraan sanoa, että ei suostu yksipuoliseen terapiasuhteeseen. Pahinta mitä siinä voi seurata on ystävyyssuhteen katkeaminen, so what jos se ei kerran toimi alkaa päällekään!
Ystävyyssuhde katkeaa kyllä lopettamalla yhteydenpitokin. Mikä moraalinen velvollisuus minulla on kasvattaa toisia aikuisia ihmisiä? He eivät ole vastuussa minun rajattomuudestani enkä minä heidän.
Ihmisillä on moraalinen velvollisuus olla rehellinen ja antaa toiselle toinen mahdollisuus. Jos et ikinä viesti, että et ole tyytyväinen asioiden tilaan, toinen ei voi tietää, miltä sinusta tuntuu. Heillä ei ole kristallipalloa. Ehkä omasta mielestäsi olet viestinytkin jotain, mutta kas kun ihmiset ovat erilaisia, se mitä sinä omasta mielestäsi olet sanonut selvästi ei ole näköjään toiselle ollut selvä viesti.
Sano siksi uudleleen ja selkeästi: en pidä siitä, miten sinä kohtelet minua.
Lisäksi se, että pidät puolesi on SINULLE itsellesi hyväksi. Valehteleminen ja tekosyin luimiminen syö sinua sisältä, eikä rakenna kykyäsi pitää puolia.
Ohiksena 7
Ne, jotka väittävät ettei empatiani ole aitoa: minkä luulet lukitsevan minut paikoilleen siihen kuuntelijan rooliin? Aivan, säälintunteen toisen tukalaa oloa kohtaan. Koen halua olla avuksi, vaikka tunnen ahdistuksen nousevan. Lamaannun. En kykene toimimaan.
Ja miksi en heti ahdistuksen noustessa juokse pakoon uskoutumistilanteesta ihan minkä tahansa syyn varjolla? Siksi, että se kiellettiin minulta lapsena moneen otteeseen näissä tilanteissa. Olen siksi yhä jumissa itseni kanssa näissä tilanteissa. Koen, ettei minulla ole oikeutta paeta. Minun on yritettävä auttaa, jos joku apuani vaatii. Toiset tulevat ennen minua, niin minulle on opetettu.
Vasta tilanteen päätyttyä (saan vihdoin soperrettua että on ihan pakko lähteä yms.) havahdun täysin siihen, mitä on tapahtunut. Ja silloin yleensä päätän, että tällaisia ihmissuhteita en enää elämääni halua. Ja silloin alan yleensä ottaa tähän toiseen ihmiseen etäisyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle riittää nykyään yksi "hauska" illanvietto jossa päädyn uskotuksi. Seuraavaa ei tule. Ei ole montaakaan kuukautta kun eräs kaveri pitkästä aikaa otti yhteyttä, ja tarkoitus oli viettää hauska ilta yhdessä. Ilta kesti lopulta noin 7h, josta 98 % meni hänen "vaikean" elämänsä märehtimiseen. Tuon ymmärtäisin ihmiseltä joka olisi mulle ja jolle minä olisin läheinen. Mutta ei. Facesta kyllä näkee miten hauskaa hän pitää kymmenien muiden kanssa, mutta minun kanssani ollessa avaudutaan koko ilta omista huolista ja murheista. Jep. Mullakin on ollut raskaat 2 vuotta, josta tämä kaveri ei tiedä mitään, koska häntä ei kiinnosta toisten murheet. Niistä kun tulee itselle paha mieli, ja hei, on tarkoitus viettää hauska ilta eikä murehtia!
Nooh, tuo on nyt nähty, ja seuraava illanviettopyyntö tulikin tuossa viime torstaina. Sanoin että nyt ei pysty, kun on muuta, ja tätä muuta tulee olemaan joka ikisenä kertana elämäni loppuun asti. ihan sama näiden kanssa miten yrittää tehdä. Yrittääkö piristää, sivuuttaa, näyttää ikävystyneeltä, vaihtaa puheenaihetta, kertoa vastaavasti omista murheista, olla passiivisena mölöttämässä, niin mikään ei auta jos toinen haluaa avautua. Seitsämästä paremmasta ystävästä on jäljellä enää 3, jotka osaavat jakaa kanssani muutakin kuin surusa, ja joille kelpaan muuhunkin kuin terapoimaan.
Hyvin tuntuu riittävän minulle tämä määrä.
Minä kun en jaottele ihmisiä sen mukaan että tuota käytän hauskanpitoon, tuota käytän kuskina ja tuota käytän likasankona, vaan otan ihmisen ja suhteen kaikkine puolineen, jolloin balanssi pysyy yllä. Ei kukaan halua olla pelkkä hätävara, tai laskiämpäri, ja sitten kun on saanut oksennettua "ystävän" päällepahan olonsa, voikinsiirtyä hauskanpitoseuraan, ja jättää toinen oman onnensa nojaan.
Muuten hyvä, mutta älä valehtele. Sanot vaan suoraan, että viime kerta oli sen verran rankka ja yksipuolinen terapiasessio, että en jaksa tavata enää.
Siitä, että on rehellinen ja pitää puolensa, kasvaa oma itsetunto. Et alistu muiden tukijalaksi.
Ja se hyypiö itsekin saattaa ottaa opikseen.
Toki hän loukkaantuu, mutta mitä väliä, ethän sinä muutenkaan aikonut jatkaa ystävyyssuhdetta.
Nämähän ei olekaan ystävyyssuhteita, vaan likasankona käyttämistä, jolloin ei ole mitään syytä alkaa sen kummemmin selittelemään omaa olemistaan. Kyllä kahvilla voi joskus ja jouluna käydä pikaisesti tällaisenkin ihmisen kanssa, mutta sen syvempään suhteeseen ei ole tarvetta. Enkä valehtele, minulla vaan on sitä muuta, sitä mitä teen mieluummin kuin olen uskottuna. Tämä muu voi sitten olla vaikka maalin kuivumisen katsomista, sillä sekin on hauskempaa ja kivempaa kuin tuollainen seura.
Kyllä mä puoleni pidän, ja itsetuntoa on ihan riittävästi. Rajat vetelen omalla tyylilläni ketään sen kummemmin loukkaamatta, ja tämä on varmasti näille kavereillekin ok. Onhan heille ok se oma toimintakin, jolloin minun ongelmani ei ole paljon mitään omiensa rinnalla, eikä minua tarvitse tukea, ei tarvitse pyytää mihinkään muuhun mukaan kuin omaan itkuunsa, mutta olettavat että minä toimin tässä virassa heille. Ihminen jolle tuollainen on ok, on mielestäni ihminen, jolle voi huoletta sanoa että minulla on muuta. Olen tukijalka usealle henkilölle, ja ylpeä siitä. Nämä henkilöt vain ovat samanlaisia minua kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se ole empatiaa, että ei osaa sanoa ei. Empaattinen ihminen on oikeasti kiinnostunut muista ja haluaa auttaa. Enkä nyt sano, että kummankaan hyväksikäyttäminen ilmaisena terapeuttina olisi ok. Mutta jos kyse on kuten ap:lla vaikuttaa olevan siitä, ettei osaa sanoa ei, siihen tehoaa parhaiten vähittäinen vastareaktion opettelu. Joku tuossa sanoi minusta sen kuten asia on, että hyväksikäyttäjälle voi suoraan sanoa, että ei suostu yksipuoliseen terapiasuhteeseen. Pahinta mitä siinä voi seurata on ystävyyssuhteen katkeaminen, so what jos se ei kerran toimi alkaa päällekään!
Ystävyyssuhde katkeaa kyllä lopettamalla yhteydenpitokin. Mikä moraalinen velvollisuus minulla on kasvattaa toisia aikuisia ihmisiä? He eivät ole vastuussa minun rajattomuudestani enkä minä heidän.
Ihmisillä on moraalinen velvollisuus olla rehellinen ja antaa toiselle toinen mahdollisuus. Jos et ikinä viesti, että et ole tyytyväinen asioiden tilaan, toinen ei voi tietää, miltä sinusta tuntuu. Heillä ei ole kristallipalloa. Ehkä omasta mielestäsi olet viestinytkin jotain, mutta kas kun ihmiset ovat erilaisia, se mitä sinä omasta mielestäsi olet sanonut selvästi ei ole näköjään toiselle ollut selvä viesti.
Sano siksi uudleleen ja selkeästi: en pidä siitä, miten sinä kohtelet minua.
Lisäksi se, että pidät puolesi on SINULLE itsellesi hyväksi. Valehteleminen ja tekosyin luimiminen syö sinua sisältä, eikä rakenna kykyäsi pitää puolia.
Ohiksena 7
Välien katkaiseminen uupumisen takia ei ole epärehellisyyttäkään. Haitalliset ihmissuhteet on lupa lopettaa niin halutessaan. Minulla ei ole voimia siihen, että yritys käydä avointa keskustelua toisen osapuolen kanssa johtaa taas kerran uuteen tunteideni ja kokemukseni mitätöimiseen. Se lisää pahoinvointiani entisestään.
Vierailija kirjoitti:
Ne, jotka väittävät ettei empatiani ole aitoa: minkä luulet lukitsevan minut paikoilleen siihen kuuntelijan rooliin? Aivan, säälintunteen toisen tukalaa oloa kohtaan. Koen halua olla avuksi, vaikka tunnen ahdistuksen nousevan. Lamaannun. En kykene toimimaan.
Ja miksi en heti ahdistuksen noustessa juokse pakoon uskoutumistilanteesta ihan minkä tahansa syyn varjolla? Siksi, että se kiellettiin minulta lapsena moneen otteeseen näissä tilanteissa. Olen siksi yhä jumissa itseni kanssa näissä tilanteissa. Koen, ettei minulla ole oikeutta paeta. Minun on yritettävä auttaa, jos joku apuani vaatii. Toiset tulevat ennen minua, niin minulle on opetettu.
Vasta tilanteen päätyttyä (saan vihdoin soperrettua että on ihan pakko lähteä yms.) havahdun täysin siihen, mitä on tapahtunut. Ja silloin yleensä päätän, että tällaisia ihmissuhteita en enää elämääni halua. Ja silloin alan yleensä ottaa tähän toiseen ihmiseen etäisyyttä.
Tuossa tummennetussa kohdassa kuvailet kokemaasi "empaattista ahdistusta". Se nousee tunteena esiin silloin, kun halu auttaa kohdistuu sinuun itseesi, eikä siihen toiseen ihmiseen. Kuten sanoit, kyse on toki empatiasta, mutta ei kaveriasi kohtaan kokemusta empatiasta, vaan itseäsi kohtaan kokemasta empatiasta. Myötätunto puolestaan on empatian ja auttamishalun sekoitus, jossa halutaan auttaa sitä toista. Tämä myös tuo hyvänolontunteen auttajalle itselleen. Jos sinulla on pääsy yliopiston tietokantoihin, hae sanoilla "compassion" ja "empathetic distress" tai "empathetic anxiety".
Huomaa myöskin, että etäisyyden ottaminen ystäviisi, ei poistaa perusongelmaasi, mikä se tarkalleen ottaen sitten onkaan. Rajattomuus ja siitä nouseva ahdistus?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet siis epäempaattinen ihminen joka esittää empaattista. Tuskinpa kukaan sinulle haluaisi avautua jos tietäisi että koet sen vaan negatiivisena. Ei minua ainakaan haittaa ihmisten avautumiset ja osaan kyllä vaihtaa puheenaihetta tarvittaessa, mutta ainoastaan pinnallisuuteen perustuvat ihmissuhteet eivät kiinnosta. Minusta on hirveä ajatus että jos joku kaveri avautuu, pitäisi minua likasankona. Päinvastoin se on luottamuksen osoitus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haluaisin tietää, mitä se on se 'hauskanpito', jota ystävän kanssa sitten mieluummin tehdään?
Vierailija kirjoitti:
Olet siis epäempaattinen ihminen joka esittää empaattista. Tuskinpa kukaan sinulle haluaisi avautua jos tietäisi että koet sen vaan negatiivisena. Ei minua ainakaan haittaa ihmisten avautumiset ja osaan kyllä vaihtaa puheenaihetta tarvittaessa, mutta ainoastaan pinnallisuuteen perustuvat ihmissuhteet eivät kiinnosta. Minusta on hirveä ajatus että jos joku kaveri avautuu, pitäisi minua likasankona. Päinvastoin se on luottamuksen osoitus.
Tuo on yksi tulkinta. Luultavasti sellaiselta ihmiseltä, joka on elänyt hyvin erilaisen lapsuuden ja nuoruuden. Ole onnellinen, jos elämäsi ei ole ollut yhtä voimakkaasti huolien ja murheiden sävyttämää kuin minulla. Emotionaalinen sietokyky on hyvä asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin tietää, mitä se on se 'hauskanpito', jota ystävän kanssa sitten mieluummin tehdään?
Jos sinun näkemyksesi ystävyydestä on ensisijaisesti tilaisuus tilittää toiselle, niin kaipaat ystävän sijaan terapeuttia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ne, jotka väittävät ettei empatiani ole aitoa: minkä luulet lukitsevan minut paikoilleen siihen kuuntelijan rooliin? Aivan, säälintunteen toisen tukalaa oloa kohtaan. Koen halua olla avuksi, vaikka tunnen ahdistuksen nousevan. Lamaannun. En kykene toimimaan.
Ja miksi en heti ahdistuksen noustessa juokse pakoon uskoutumistilanteesta ihan minkä tahansa syyn varjolla? Siksi, että se kiellettiin minulta lapsena moneen otteeseen näissä tilanteissa. Olen siksi yhä jumissa itseni kanssa näissä tilanteissa. Koen, ettei minulla ole oikeutta paeta. Minun on yritettävä auttaa, jos joku apuani vaatii. Toiset tulevat ennen minua, niin minulle on opetettu.
Vasta tilanteen päätyttyä (saan vihdoin soperrettua että on ihan pakko lähteä yms.) havahdun täysin siihen, mitä on tapahtunut. Ja silloin yleensä päätän, että tällaisia ihmissuhteita en enää elämääni halua. Ja silloin alan yleensä ottaa tähän toiseen ihmiseen etäisyyttä.
Tuossa tummennetussa kohdassa kuvailet kokemaasi "empaattista ahdistusta". Se nousee tunteena esiin silloin, kun halu auttaa kohdistuu sinuun itseesi, eikä siihen toiseen ihmiseen. Kuten sanoit, kyse on toki empatiasta, mutta ei kaveriasi kohtaan kokemusta empatiasta, vaan itseäsi kohtaan kokemasta empatiasta. Myötätunto puolestaan on empatian ja auttamishalun sekoitus, jossa halutaan auttaa sitä toista. Tämä myös tuo hyvänolontunteen auttajalle itselleen. Jos sinulla on pääsy yliopiston tietokantoihin, hae sanoilla "compassion" ja "empathetic distress" tai "empathetic anxiety".
Huomaa myöskin, että etäisyyden ottaminen ystäviisi, ei poistaa perusongelmaasi, mikä se tarkalleen ottaen sitten onkaan. Rajattomuus ja siitä nouseva ahdistus?
Ahdistuksen ja lamaantumisen taustalla on monenlaisia tunteita. Toisten tunnetilat ja surut tarttuvat minuun herkästi. Jään usein murehtimaan pitkiksi ajoiksi toisten puolesta. Etäisyyden ottaminen ihmisiin ylipäätään on vähentänyt selvästi ahdistuneisuuttani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ne, jotka väittävät ettei empatiani ole aitoa: minkä luulet lukitsevan minut paikoilleen siihen kuuntelijan rooliin? Aivan, säälintunteen toisen tukalaa oloa kohtaan. Koen halua olla avuksi, vaikka tunnen ahdistuksen nousevan. Lamaannun. En kykene toimimaan.
Ja miksi en heti ahdistuksen noustessa juokse pakoon uskoutumistilanteesta ihan minkä tahansa syyn varjolla? Siksi, että se kiellettiin minulta lapsena moneen otteeseen näissä tilanteissa. Olen siksi yhä jumissa itseni kanssa näissä tilanteissa. Koen, ettei minulla ole oikeutta paeta. Minun on yritettävä auttaa, jos joku apuani vaatii. Toiset tulevat ennen minua, niin minulle on opetettu.
Vasta tilanteen päätyttyä (saan vihdoin soperrettua että on ihan pakko lähteä yms.) havahdun täysin siihen, mitä on tapahtunut. Ja silloin yleensä päätän, että tällaisia ihmissuhteita en enää elämääni halua. Ja silloin alan yleensä ottaa tähän toiseen ihmiseen etäisyyttä.
Aivan, uskoisin että "rajattomat" ihmiset eli sellaiset, joilla on vaikeuksia sanoa ei, ovat hyvin usein myös empaattisia, vaikka "rajattomuus" sinänsä ei olekaan sama asia kuin empaattisuus.
Palstan keskusteluja lukiessani olen ymmärtänyt, että minullakin on tätä rajojen vetämisen ongelmaa. Minulla on myös ollut taipumusta ratkaista ongelma pois vetäytymällä.
Monta kertaa olen miettinyt, että tästä lähtien alan vaan rohkeammin sanoa "ei", mutta olen huomannut sen olevan tositilanteissa vaikeaa siksikin, että empaattisena ihmisenä pystyn näkemään itseni toisen silmin: jos alankin yhtäkkiä vedellä rajoja reippaammin, se kuva, joka toisilla on minusta pitkän ajan kuluessa muotoutunut ja johon he ovat tottuneet luottamaan, särkyisi.
Kuvan särkyminen ei tietenkään ole vaarallista, mutta silti se ahdistaa; irrationaalisesti tuntuu, että minun pitäisi jotenkin selittää ja oikeuttaa se, että olenkin alkanut käyttäytyä ihan uudella tavalla. Oikeastihan kyse on vain siitä, että alkaisin käytännössä tehdä näkyviksi ne rajat, jotka jokaiselle persoonalle kuuluvat.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Pidän pinnallisena ihmistä, joka ei ystävänsä kanssa halua jutella elämän kipukohdista. Maksetut terapeutit hoitavat työn puolestasi? Kestät vain iloisia aiheita? Jokaisella tulee elämässään jakso, jolloin on hädissään ja ymmällään ja ystävien arvo tulee silloin punnittua.
Vierailija kirjoitti:
Pidän pinnallisena ihmistä, joka ei ystävänsä kanssa halua jutella elämän kipukohdista. Maksetut terapeutit hoitavat työn puolestasi? Kestät vain iloisia aiheita? Jokaisella tulee elämässään jakso, jolloin on hädissään ja ymmällään ja ystävien arvo tulee silloin punnittua.
Samantekevää. Olen mieluummin loppuelämäni pinnallinen kuin koko ajan onneton ja uupunut.
En jaksa kuunnella tällaista valitusta. Mene terapeutille.
Faith kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ne, jotka väittävät ettei empatiani ole aitoa: minkä luulet lukitsevan minut paikoilleen siihen kuuntelijan rooliin? Aivan, säälintunteen toisen tukalaa oloa kohtaan. Koen halua olla avuksi, vaikka tunnen ahdistuksen nousevan. Lamaannun. En kykene toimimaan.
Ja miksi en heti ahdistuksen noustessa juokse pakoon uskoutumistilanteesta ihan minkä tahansa syyn varjolla? Siksi, että se kiellettiin minulta lapsena moneen otteeseen näissä tilanteissa. Olen siksi yhä jumissa itseni kanssa näissä tilanteissa. Koen, ettei minulla ole oikeutta paeta. Minun on yritettävä auttaa, jos joku apuani vaatii. Toiset tulevat ennen minua, niin minulle on opetettu.
Vasta tilanteen päätyttyä (saan vihdoin soperrettua että on ihan pakko lähteä yms.) havahdun täysin siihen, mitä on tapahtunut. Ja silloin yleensä päätän, että tällaisia ihmissuhteita en enää elämääni halua. Ja silloin alan yleensä ottaa tähän toiseen ihmiseen etäisyyttä.
Aivan, uskoisin että "rajattomat" ihmiset eli sellaiset, joilla on vaikeuksia sanoa ei, ovat hyvin usein myös empaattisia, vaikka "rajattomuus" sinänsä ei olekaan sama asia kuin empaattisuus.
Palstan keskusteluja lukiessani olen ymmärtänyt, että minullakin on tätä rajojen vetämisen ongelmaa. Minulla on myös ollut taipumusta ratkaista ongelma pois vetäytymällä.
Monta kertaa olen miettinyt, että tästä lähtien alan vaan rohkeammin sanoa "ei", mutta olen huomannut sen olevan tositilanteissa vaikeaa siksikin, että empaattisena ihmisenä pystyn näkemään itseni toisen silmin: jos alankin yhtäkkiä vedellä rajoja reippaammin, se kuva, joka toisilla on minusta pitkän ajan kuluessa muotoutunut ja johon he ovat tottuneet luottamaan, särkyisi.
Kuvan särkyminen ei tietenkään ole vaarallista, mutta silti se ahdistaa; irrationaalisesti tuntuu, että minun pitäisi jotenkin selittää ja oikeuttaa se, että olenkin alkanut käyttäytyä ihan uudella tavalla. Oikeastihan kyse on vain siitä, että alkaisin käytännössä tehdä näkyviksi ne rajat, jotka jokaiselle persoonalle kuuluvat.
Minusta tuntuu, että oma ongelmani on siinä, että liikaa samaistun toisen tuskaiseen oloon. Olen itsekin niin tuskainen, että tuntuu vaikealta tehdä tervettä rajaamista sellaisessa tilanteessa, jossa joku selvästi vaikuttaa kaipaavan apua. Siksi tingin omasta hyvinvoinnistani ja yritän olla avuksi. Toivon itsekin siten ehkä joskus tarvittaessa saavani apua, mutta päädynkin taas kerta jälkeen takaisin samaan uskotun rooliin siihen kerran langettuani. Olen kai tässä suhteessa vähän hölmö. Mutta kai minäkin pystyn oppimaan tästä pois aikaa myöten.
Vierailija kirjoitti:
En jaksa kuunnella tällaista valitusta. Mene terapeutille.
Sinun kärsimystä kohtaan en tunne myötätuntoa. Hakeuduit itse tänne lukemaan tätä keskustelua.
Mun lapsuudenaikainen paras kaveri alkoi valuttaa mulle aina pelkkiä miesongelmia, joita olisi pitänyt jaksaa ruotia tuntikausia. Hyvä jos edes muodon vuoksi muisti lyhyesti kysyä, mitä mulle kuuluu. Ei se koskaan kuunnella jaksanut kuin vajaan minuutin, sitten se käänsi aiheen itseensä.
Meni vähän aikaa ennen kuin tajusin, että me ei enää puhuta mistään muusta kuin hänestä. Sitten sanoin suoraan hänelle, että meillä ei ole ystävyydessä enää mitään vastavuoroisuutta ja minä en jaksa enää märehtiä hänen miessuhteitaan.
Välit meni. Mutta nyt kun ollaan nelikymppisiä, niin kas kummaa, kaveri otti uudelleen yhteyttä noin vuosi sitten. Juteltiin pitkään puhelimessa ja hän myönsi, että silloin aikoinaan meni ihan liian lujaa ja pyysi anteeksi. Nyt meillä on teinilapset ja aika samanlainen elämäntilanne, ja ollaan aika lailla tekemisissä. Ok välillä hän vieläkin saattaa paasata omista jutuistaan aika lailla, mutta nyt riittää että sanon, että mitäs jos juteltais vähän kunkin kuulumisista ja häntä se naurattaa ja silloin tosiaan vaihdetaan aihetta.
Että voi siinä näinkin käydä. Jos en olisi aikoinaan avannut suutani, suhde olisi varmuudella poikki eikä mikään olisi muuttunut. Joskus kandee ottaa riski. Ei se välttämättä auta, mutta puhumattomuus ei ainakaan auta.