Lue keskustelun säännöt.
Mitä tehdä, kun ei pidä kumppaninsa kaikista piirteistä, ja kuitenkin pitäisi elää hänen kanssaan?
15.06.2018 |
Elämä on tavallaan jatkuvaa toisen kestämistä. Sellainen vie ihan hirveästi energiaa ja voimia. Sanotaan, että tämä kumppani on esim. oma äiti. Sellaisesta ei pääse edes eroon, ja ollessasi loukkaantunut tai masentunut hänen kytöksestään hän rupeaa ilkkumaan, että "nooh, piristypäs nyt"! sen sijaan, että tajuaisi vaikka kysellä, että mikä on?
Ja sellainen käytös on ehkä opettanut ettei osaa tavallaan pitää (emotionaalisesti) huolta itsestä kumppaninsakaan kanssa.
Varoitan, jos joku sanoo jotain ilkeää tähän aloitukseen, niin puren sellaiselta pään poikki. Jos asiasta ei ole omakohtaista kokemusta, tai ei ole sen verran tunneälykkyyttä, että pystyy eläytymään toisen tilanteeseen, vaikkei tuntisikaan sitä itse, olematta loukkaava, ja kokee tarvetta tulla pätemään, olemaan olevinasi jotain mua enemmän tai vittuilemaan, niin saat samalla mitalla takaisin.
Kommentit (57)
Vierailija kirjoitti:
Ei sinulla ole oikeutta odottaa muilta sellaista mihin et itse pysty. Aloita tästä itsesi kehittäminen
Myös muut on ihmisiä. Kaikilla on murheita. Muillakin on odotuksia ja yhdessä voi olla jos kummallakin on halu tehdä oikein
Meillä on sellainen tilanne, että mies ei koskaan sano minulle mistään. Aloitan kehittymisen hänen mieleiseensä suuntaan, kun hän aukaisee suunsa. Tai totean, että minusta ei ikinä tule tuollaista, ja lähden. Omia valintoja. Hänellä hänen omat valintansa myös ovat hänen omiaan.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulle tulee aina sellainen olo parisuhteessa, että se kumppani jotenkin vaatii minua sietämään omia vikojaan. Ei edes yritä muuttua. Tavallaan se on tietenkin hienoa olla noin sinut(?) sen kanssa, ettei ole kovin hyvä ihmisenä, mutta siis mua ahdistaa. Miksei yritä edes olla parempi? Oletta vaan, että muut sietää vikojaan?
ap
Olet niin pihalla, kaikki pitää sietää sinua, sinun ei tarvitse muuttua, mutta kaikki sinun ympärillä pitää sietää sinua. Sinhän et ota paskaa vastaa, mutta saat sitä ladella jopa lapsellesi. Olet oikeasti todella sairas ja sanon vielä kerran, sinä kuulut suljetulle osastolle ja monenlaista lääkettä tulisi syöttää sinulle. Hae se apu nyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei sinulla ole oikeutta odottaa muilta sellaista mihin et itse pysty. Aloita tästä itsesi kehittäminen
Myös muut on ihmisiä. Kaikilla on murheita. Muillakin on odotuksia ja yhdessä voi olla jos kummallakin on halu tehdä oikeinMeillä on sellainen tilanne, että mies ei koskaan sano minulle mistään. Aloitan kehittymisen hänen mieleiseensä suuntaan, kun hän aukaisee suunsa. Tai totean, että minusta ei ikinä tule tuollaista, ja lähden. Omia valintoja. Hänellä hänen omat valintansa myös ovat hänen omiaan.
ap
Höpö höpö. Odotat aina lisää ja lisää. Itse et anna mitään. Mittaat itseäsi eri mittarein. Tämä on suurin vikasi. Liittyy kyllä sairauteesi
Jäin nyt vielä miettimään otsikkoa, että haluta vai pitää elää jonkun kanssa.... Kun tähän ongelmaan kytkeytyy sekä että. Äitini kanssa minun piti elää, vaikka hänessä oli todella paljon asioita, joiden takia en olisi elänyt hänen kanssaan.
Kumppanin kanssa näen kuitenkin aina haluavani elää, jos en halua, en sitten jää siihen. Mutta silti siinä on asioita, joita en suhteeseen haluaisi. Kamalan ristiriitaista.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhteiselämän tarkoitus on hioa ihmisestä itsekkyys ja oman mukavuuden tavoittelu.
Esim. avioliiton ensisijainen tarkoitus ei ole nauttia ihanasta elämästä toisen ihmisen kautta, avulla, vaan kehittää ihmisen omaa luonnetta. Nykyään tämä kuulostaa monen mielestätäysinhullumta puheelta, minkä erotilastotkin osoittavat. Eli heti kamppeet erikseen, kun toinen ei olekaan "minun mielihalujeni täydellinen orja".Yhteiselämässä pitää oppia asennoitumaan niin, ettei toisen käytös ja sanomiset hetkauta omaa egoa. Jaa miten tämä onnistuu? No se oma ego pitää kuolettaa.
Sen jälkeen voit elää onnellisena. Olet päässyt vapaaksi kahleista.Luin vasta nyt aiemmat viestit aloituksen jälkeen.
Siksi haluan selventää, että lapsella ei toki ole tällaista vastuuta itsestään, jos hän on joutunut narsistisen, kehittymättömän vanhemman uhriksi vailla pakotietä. Olen vilpittömästi pahoillani puolestasi, ap. <3. Uskon, että kyvyttömyytesi sietää puolison tapoja ja piirteitä kumpuavat traumaattisesta lapsuudestasi.Kuten joku totesi, puolisoksi ei pidä valita ihmistä, jonka arvot ja elämäntavat poikkeavat kovasti omista. Siksi on tärkeä tutustua toiseen hyvin, ennenkuin päättää haluta jatkuvaa yhteiselämää hänen kanssaan.
Moni vanhempi (uus)pari elää mielellään omissa asunnoissaan juuri siksi, että vanhempana ihmiset ovat urautuneempia omiin tapoihinsa ja toinen siinä samassa taloudessa koko ajan johtaisi stressiin ja väsymiseen.Niin tätähän se mun lapsuuteni oli, karmeaa kyllä. Ahdistaa, etten löytänyt pakotietäkään edes. Aloin sopeutua, mutta mä aina muistin, että tää on väärin. Se tulee takaisin nyt, aikuisuudessa. Miehen kanssa suhteessa. Muutin erilleen, mutta emme varsinaisesti ajattele eroamme erona. En vain kestänyt enää asua saman katon alla.
Enkä haluaisi loukata miestä sillä, etten siedä jotain asioita, mutta kun en vaan siedä.
apHienoa, tuossa olet tehnyt hyvin. Älkää ihmeessä erotko! :) Jos miehesi haluaa osoittaa rakkautta sinulle, hän tukee sinua, kun ponnistelet ulos lapsuuden traumoista. Oletko harkinnut terapiaa? (Oikeanlaisen, sopivan terapeutin löytäminen on tosin onnenkauppaa...)
Minulla on ollut samaa vikaa, kaipasin läheisyyttä ja rakkautta, mutta käytännössä entullut toimeen kenenkään kanssa parisuhteessa. Minulla kesti vuosikymmeniä päästä elämäni herraksi(?), niin ettei lapsuuden traumat kummitelleet taustalla.
Olin pitkään yksin, kun tajusin ettei minusta vaan ole kellekään vaimoksi. Lisäksi olen introvertti eli viihdyn muutenkin hyvin omissa oloissani. Omat asunnot on minulle ' must' parisuhteessa.Niin, hänen kanssaan on nyt tilanne, että en siedä moniakaan hänen piirteitään, mutta oikeastaan itseänikin kummastuttaa, että miksi ne tulevat niin "iholle". Veikkaan sen johtuvan lapsuudestani. Samaan aikaan suutun tavallaan itselleni, joka kerta kun löytyy asia, josta en pidä. Koska se lisää hylätyksitulemisen riskiä.
Olen jo niin suhteen ulkolaidalla, että ehkä täältä käsin pystyn käsittelemään "entä sitten jos tulenkin hylätyksi, koska en pitänyt hänen tavastaan x ja sanoin sen" -dilemmaa.
Koska jos en tulekaan hylätyksi vaikka käsittelen asioita omalla tavallani (etäisyys), niin se olisi aika mahtavaa.
ap
Etäisyyden ottaminen (vaikka tilapäisesti) kannattaa aina, kun olo menee niin huonoksi, että lähes kaikki toisessa ärsyttää. Kun itsekin tiedostat, että nämä tunteet tulevat iholle osin ilman syytä, siis eivät ole oikein perusteltuja, sinulla on hyvät mahdollisuudet parantua ja eheytyä.
Jotenkin koen ymmärtäväni sinua, ehkä oman taustani vuoksi. Siksi onkin vaikea käsittää kaikkea kuraa mitä olet saanut tähän ketjuun. Minusta vaikutat fiksulta ja kehityskelpoiselta yksilöltä. ;-) (sama ei koske kaikkia kommentoijia...)
Vilpittömästi toivon, että miehesi sitoutuu olemaan tukenasi, eikä hylkää, kun opettelet tuntemaan itseäsi ja toipumaan. Hän saa myös nyt hengähtää, kun asutte erillään, joten teillä on hyvä tilanne, kunhan vain haluatte sitoutua toisiinne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta ihanaa, että täällä on sellaisiakin ihmisiä, jotka kommentoi ja auttaa, tiedätte kyllä keitä te tässä ketjussa olette! Kiitos kakille!
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhteiselämän tarkoitus on hioa ihmisestä itsekkyys ja oman mukavuuden tavoittelu.
Esim. avioliiton ensisijainen tarkoitus ei ole nauttia ihanasta elämästä toisen ihmisen kautta, avulla, vaan kehittää ihmisen omaa luonnetta. Nykyään tämä kuulostaa monen mielestätäysinhullumta puheelta, minkä erotilastotkin osoittavat. Eli heti kamppeet erikseen, kun toinen ei olekaan "minun mielihalujeni täydellinen orja".Yhteiselämässä pitää oppia asennoitumaan niin, ettei toisen käytös ja sanomiset hetkauta omaa egoa. Jaa miten tämä onnistuu? No se oma ego pitää kuolettaa.
Sen jälkeen voit elää onnellisena. Olet päässyt vapaaksi kahleista.Luin vasta nyt aiemmat viestit aloituksen jälkeen.
Siksi haluan selventää, että lapsella ei toki ole tällaista vastuuta itsestään, jos hän on joutunut narsistisen, kehittymättömän vanhemman uhriksi vailla pakotietä. Olen vilpittömästi pahoillani puolestasi, ap. <3. Uskon, että kyvyttömyytesi sietää puolison tapoja ja piirteitä kumpuavat traumaattisesta lapsuudestasi.Kuten joku totesi, puolisoksi ei pidä valita ihmistä, jonka arvot ja elämäntavat poikkeavat kovasti omista. Siksi on tärkeä tutustua toiseen hyvin, ennenkuin päättää haluta jatkuvaa yhteiselämää hänen kanssaan.
Moni vanhempi (uus)pari elää mielellään omissa asunnoissaan juuri siksi, että vanhempana ihmiset ovat urautuneempia omiin tapoihinsa ja toinen siinä samassa taloudessa koko ajan johtaisi stressiin ja väsymiseen.Niin tätähän se mun lapsuuteni oli, karmeaa kyllä. Ahdistaa, etten löytänyt pakotietäkään edes. Aloin sopeutua, mutta mä aina muistin, että tää on väärin. Se tulee takaisin nyt, aikuisuudessa. Miehen kanssa suhteessa. Muutin erilleen, mutta emme varsinaisesti ajattele eroamme erona. En vain kestänyt enää asua saman katon alla.
Enkä haluaisi loukata miestä sillä, etten siedä jotain asioita, mutta kun en vaan siedä.
apHienoa, tuossa olet tehnyt hyvin. Älkää ihmeessä erotko! :) Jos miehesi haluaa osoittaa rakkautta sinulle, hän tukee sinua, kun ponnistelet ulos lapsuuden traumoista. Oletko harkinnut terapiaa? (Oikeanlaisen, sopivan terapeutin löytäminen on tosin onnenkauppaa...)
Minulla on ollut samaa vikaa, kaipasin läheisyyttä ja rakkautta, mutta käytännössä entullut toimeen kenenkään kanssa parisuhteessa. Minulla kesti vuosikymmeniä päästä elämäni herraksi(?), niin ettei lapsuuden traumat kummitelleet taustalla.
Olin pitkään yksin, kun tajusin ettei minusta vaan ole kellekään vaimoksi. Lisäksi olen introvertti eli viihdyn muutenkin hyvin omissa oloissani. Omat asunnot on minulle ' must' parisuhteessa.Niin, hänen kanssaan on nyt tilanne, että en siedä moniakaan hänen piirteitään, mutta oikeastaan itseänikin kummastuttaa, että miksi ne tulevat niin "iholle". Veikkaan sen johtuvan lapsuudestani. Samaan aikaan suutun tavallaan itselleni, joka kerta kun löytyy asia, josta en pidä. Koska se lisää hylätyksitulemisen riskiä.
Olen jo niin suhteen ulkolaidalla, että ehkä täältä käsin pystyn käsittelemään "entä sitten jos tulenkin hylätyksi, koska en pitänyt hänen tavastaan x ja sanoin sen" -dilemmaa.
Koska jos en tulekaan hylätyksi vaikka käsittelen asioita omalla tavallani (etäisyys), niin se olisi aika mahtavaa.
apEtäisyyden ottaminen (vaikka tilapäisesti) kannattaa aina, kun olo menee niin huonoksi, että lähes kaikki toisessa ärsyttää. Kun itsekin tiedostat, että nämä tunteet tulevat iholle osin ilman syytä, siis eivät ole oikein perusteltuja, sinulla on hyvät mahdollisuudet parantua ja eheytyä.
Jotenkin koen ymmärtäväni sinua, ehkä oman taustani vuoksi. Siksi onkin vaikea käsittää kaikkea kuraa mitä olet saanut tähän ketjuun. Minusta vaikutat fiksulta ja kehityskelpoiselta yksilöltä. ;-) (sama ei koske kaikkia kommentoijia...)Vilpittömästi toivon, että miehesi sitoutuu olemaan tukenasi, eikä hylkää, kun opettelet tuntemaan itseäsi ja toipumaan. Hän saa myös nyt hengähtää, kun asutte erillään, joten teillä on hyvä tilanne, kunhan vain haluatte sitoutua toisiinne.
Lisään vielä: toipumisesi kannalta on tärkeää, että pystyt jossain vaiheessa antamaan anteeksi äidillesi. Yritä totuttaa itsesi tähän ajatukseen. :)
Äidilläsi on omat traumansa, ilmeisesti niin vaikeita, ettei hän ole pystynyt/uskaltanut edes lähestyä niitä (toisin kuin sinä, joka olet osannut hyvin analysoida syitä ja seurauksia, katsoa pahaa silmästä silmään)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhteiselämän tarkoitus on hioa ihmisestä itsekkyys ja oman mukavuuden tavoittelu.
Esim. avioliiton ensisijainen tarkoitus ei ole nauttia ihanasta elämästä toisen ihmisen kautta, avulla, vaan kehittää ihmisen omaa luonnetta. Nykyään tämä kuulostaa monen mielestätäysinhullumta puheelta, minkä erotilastotkin osoittavat. Eli heti kamppeet erikseen, kun toinen ei olekaan "minun mielihalujeni täydellinen orja".Yhteiselämässä pitää oppia asennoitumaan niin, ettei toisen käytös ja sanomiset hetkauta omaa egoa. Jaa miten tämä onnistuu? No se oma ego pitää kuolettaa.
Sen jälkeen voit elää onnellisena. Olet päässyt vapaaksi kahleista.Luin vasta nyt aiemmat viestit aloituksen jälkeen.
Siksi haluan selventää, että lapsella ei toki ole tällaista vastuuta itsestään, jos hän on joutunut narsistisen, kehittymättömän vanhemman uhriksi vailla pakotietä. Olen vilpittömästi pahoillani puolestasi, ap. <3. Uskon, että kyvyttömyytesi sietää puolison tapoja ja piirteitä kumpuavat traumaattisesta lapsuudestasi.Kuten joku totesi, puolisoksi ei pidä valita ihmistä, jonka arvot ja elämäntavat poikkeavat kovasti omista. Siksi on tärkeä tutustua toiseen hyvin, ennenkuin päättää haluta jatkuvaa yhteiselämää hänen kanssaan.
Moni vanhempi (uus)pari elää mielellään omissa asunnoissaan juuri siksi, että vanhempana ihmiset ovat urautuneempia omiin tapoihinsa ja toinen siinä samassa taloudessa koko ajan johtaisi stressiin ja väsymiseen.Niin tätähän se mun lapsuuteni oli, karmeaa kyllä. Ahdistaa, etten löytänyt pakotietäkään edes. Aloin sopeutua, mutta mä aina muistin, että tää on väärin. Se tulee takaisin nyt, aikuisuudessa. Miehen kanssa suhteessa. Muutin erilleen, mutta emme varsinaisesti ajattele eroamme erona. En vain kestänyt enää asua saman katon alla.
Enkä haluaisi loukata miestä sillä, etten siedä jotain asioita, mutta kun en vaan siedä.
apHienoa, tuossa olet tehnyt hyvin. Älkää ihmeessä erotko! :) Jos miehesi haluaa osoittaa rakkautta sinulle, hän tukee sinua, kun ponnistelet ulos lapsuuden traumoista. Oletko harkinnut terapiaa? (Oikeanlaisen, sopivan terapeutin löytäminen on tosin onnenkauppaa...)
Minulla on ollut samaa vikaa, kaipasin läheisyyttä ja rakkautta, mutta käytännössä entullut toimeen kenenkään kanssa parisuhteessa. Minulla kesti vuosikymmeniä päästä elämäni herraksi(?), niin ettei lapsuuden traumat kummitelleet taustalla.
Olin pitkään yksin, kun tajusin ettei minusta vaan ole kellekään vaimoksi. Lisäksi olen introvertti eli viihdyn muutenkin hyvin omissa oloissani. Omat asunnot on minulle ' must' parisuhteessa.Niin, hänen kanssaan on nyt tilanne, että en siedä moniakaan hänen piirteitään, mutta oikeastaan itseänikin kummastuttaa, että miksi ne tulevat niin "iholle". Veikkaan sen johtuvan lapsuudestani. Samaan aikaan suutun tavallaan itselleni, joka kerta kun löytyy asia, josta en pidä. Koska se lisää hylätyksitulemisen riskiä.
Olen jo niin suhteen ulkolaidalla, että ehkä täältä käsin pystyn käsittelemään "entä sitten jos tulenkin hylätyksi, koska en pitänyt hänen tavastaan x ja sanoin sen" -dilemmaa.
Koska jos en tulekaan hylätyksi vaikka käsittelen asioita omalla tavallani (etäisyys), niin se olisi aika mahtavaa.
apEtäisyyden ottaminen (vaikka tilapäisesti) kannattaa aina, kun olo menee niin huonoksi, että lähes kaikki toisessa ärsyttää. Kun itsekin tiedostat, että nämä tunteet tulevat iholle osin ilman syytä, siis eivät ole oikein perusteltuja, sinulla on hyvät mahdollisuudet parantua ja eheytyä.
Jotenkin koen ymmärtäväni sinua, ehkä oman taustani vuoksi. Siksi onkin vaikea käsittää kaikkea kuraa mitä olet saanut tähän ketjuun. Minusta vaikutat fiksulta ja kehityskelpoiselta yksilöltä. ;-) (sama ei koske kaikkia kommentoijia...)Vilpittömästi toivon, että miehesi sitoutuu olemaan tukenasi, eikä hylkää, kun opettelet tuntemaan itseäsi ja toipumaan. Hän saa myös nyt hengähtää, kun asutte erillään, joten teillä on hyvä tilanne, kunhan vain haluatte sitoutua toisiinne.
Ihanaa, kiitos toivosta. Mulla on varmaan todella paljon sulateltavaa nyt, siis itse ajattelin, että ehkä mies alkaa ottaa eroaskelia osaltaan, kun muutin pois, vaikkain päätös oli myös hänen täysin hyväksymänsä, emmekä puhuneet erosta emmekä jatkostakaan. Se ei tuntunut siinäkään hetkessä tarpeelliselta, eikä vielä tässäkään hetkessä tunnu. Kai me sitten etenemme päivä kerrallaan. Ja minä varsinkin.
Minusta on IHMEELLISTÄ, että mies on sitoutunut olemaan tukenani, kauempaakin, vaikken yhtään tiedä, minne suuntaan olen menossa. Kai eheytymisen suuntaan :) Siis olen ollut niin rikki, sitä ei aina tajuakaan, mäkin ehkä jotenkin naisten lehdistä luetusti kuvittelin, että voisin alkaa jossain vaiheessa tässä jonkun muun parisuhteen......... nyt kun ajattelee omaa henkilökohtaista tilannettani, niin se ei varmaan olisi kovin järkevää. Mun oma mies on aivan paras laastari haavoilleni, okei, nyt joku ajattelee, että se on siis sulle vain laastari, mutta meillä on kaksi lasta ja olemme olleet yhdessä yli kymmenen vuotta. Kamalaa, että oman äitinsä jälkeen ihminen taritsee lastarin. Jos se sitä on. Mutta miksei parisuhdekin mene laastarista, jos näin valitaan? Ei kaikki vain saa sellaista toisenlaista suhdetta.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhteiselämän tarkoitus on hioa ihmisestä itsekkyys ja oman mukavuuden tavoittelu.
Esim. avioliiton ensisijainen tarkoitus ei ole nauttia ihanasta elämästä toisen ihmisen kautta, avulla, vaan kehittää ihmisen omaa luonnetta. Nykyään tämä kuulostaa monen mielestätäysinhullumta puheelta, minkä erotilastotkin osoittavat. Eli heti kamppeet erikseen, kun toinen ei olekaan "minun mielihalujeni täydellinen orja".Yhteiselämässä pitää oppia asennoitumaan niin, ettei toisen käytös ja sanomiset hetkauta omaa egoa. Jaa miten tämä onnistuu? No se oma ego pitää kuolettaa.
Sen jälkeen voit elää onnellisena. Olet päässyt vapaaksi kahleista.Luin vasta nyt aiemmat viestit aloituksen jälkeen.
Siksi haluan selventää, että lapsella ei toki ole tällaista vastuuta itsestään, jos hän on joutunut narsistisen, kehittymättömän vanhemman uhriksi vailla pakotietä. Olen vilpittömästi pahoillani puolestasi, ap. <3. Uskon, että kyvyttömyytesi sietää puolison tapoja ja piirteitä kumpuavat traumaattisesta lapsuudestasi.Kuten joku totesi, puolisoksi ei pidä valita ihmistä, jonka arvot ja elämäntavat poikkeavat kovasti omista. Siksi on tärkeä tutustua toiseen hyvin, ennenkuin päättää haluta jatkuvaa yhteiselämää hänen kanssaan.
Moni vanhempi (uus)pari elää mielellään omissa asunnoissaan juuri siksi, että vanhempana ihmiset ovat urautuneempia omiin tapoihinsa ja toinen siinä samassa taloudessa koko ajan johtaisi stressiin ja väsymiseen.Niin tätähän se mun lapsuuteni oli, karmeaa kyllä. Ahdistaa, etten löytänyt pakotietäkään edes. Aloin sopeutua, mutta mä aina muistin, että tää on väärin. Se tulee takaisin nyt, aikuisuudessa. Miehen kanssa suhteessa. Muutin erilleen, mutta emme varsinaisesti ajattele eroamme erona. En vain kestänyt enää asua saman katon alla.
Enkä haluaisi loukata miestä sillä, etten siedä jotain asioita, mutta kun en vaan siedä.
apHienoa, tuossa olet tehnyt hyvin. Älkää ihmeessä erotko! :) Jos miehesi haluaa osoittaa rakkautta sinulle, hän tukee sinua, kun ponnistelet ulos lapsuuden traumoista. Oletko harkinnut terapiaa? (Oikeanlaisen, sopivan terapeutin löytäminen on tosin onnenkauppaa...)
Minulla on ollut samaa vikaa, kaipasin läheisyyttä ja rakkautta, mutta käytännössä entullut toimeen kenenkään kanssa parisuhteessa. Minulla kesti vuosikymmeniä päästä elämäni herraksi(?), niin ettei lapsuuden traumat kummitelleet taustalla.
Olin pitkään yksin, kun tajusin ettei minusta vaan ole kellekään vaimoksi. Lisäksi olen introvertti eli viihdyn muutenkin hyvin omissa oloissani. Omat asunnot on minulle ' must' parisuhteessa.Niin, hänen kanssaan on nyt tilanne, että en siedä moniakaan hänen piirteitään, mutta oikeastaan itseänikin kummastuttaa, että miksi ne tulevat niin "iholle". Veikkaan sen johtuvan lapsuudestani. Samaan aikaan suutun tavallaan itselleni, joka kerta kun löytyy asia, josta en pidä. Koska se lisää hylätyksitulemisen riskiä.
Olen jo niin suhteen ulkolaidalla, että ehkä täältä käsin pystyn käsittelemään "entä sitten jos tulenkin hylätyksi, koska en pitänyt hänen tavastaan x ja sanoin sen" -dilemmaa.
Koska jos en tulekaan hylätyksi vaikka käsittelen asioita omalla tavallani (etäisyys), niin se olisi aika mahtavaa.
apEtäisyyden ottaminen (vaikka tilapäisesti) kannattaa aina, kun olo menee niin huonoksi, että lähes kaikki toisessa ärsyttää. Kun itsekin tiedostat, että nämä tunteet tulevat iholle osin ilman syytä, siis eivät ole oikein perusteltuja, sinulla on hyvät mahdollisuudet parantua ja eheytyä.
Jotenkin koen ymmärtäväni sinua, ehkä oman taustani vuoksi. Siksi onkin vaikea käsittää kaikkea kuraa mitä olet saanut tähän ketjuun. Minusta vaikutat fiksulta ja kehityskelpoiselta yksilöltä. ;-) (sama ei koske kaikkia kommentoijia...)Vilpittömästi toivon, että miehesi sitoutuu olemaan tukenasi, eikä hylkää, kun opettelet tuntemaan itseäsi ja toipumaan. Hän saa myös nyt hengähtää, kun asutte erillään, joten teillä on hyvä tilanne, kunhan vain haluatte sitoutua toisiinne.
Lisään vielä: toipumisesi kannalta on tärkeää, että pystyt jossain vaiheessa antamaan anteeksi äidillesi. Yritä totuttaa itsesi tähän ajatukseen. :)
Äidilläsi on omat traumansa, ilmeisesti niin vaikeita, ettei hän ole pystynyt/uskaltanut edes lähestyä niitä (toisin kuin sinä, joka olet osannut hyvin analysoida syitä ja seurauksia, katsoa pahaa silmästä silmään)
Näinpä, alan sen nyt tämän äitini teinimäisyyden tajutessani nähdä, millaisten asioiden kanssa hän kamppaili, eikä ole pystynyt saamaan apua niihin. Olisi ihan jees päästä äidin vikojen näkemisen ja näkemänsä käsittelemisen kanssa siihen pisteeseen, jossa osaisin / voisin antaa hänen osallisuutensa elämääni anteeksi, ja sen että päädyttyään äidikseni asiat eivät vain olisi voineet mennä toisin, johtuen siitä, mitä hän oli saanut (joutunut) kokea.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja se että äitini oli teinimäinen epäkypsä huutaja minua kohtaan on jotain niin yllättävää nähdä hänestä. Minä aina aikaisemmin luulin, että sellainen käytös on ok, koska olet vahvempi. Koska olet vanhempi. Koska lapsi ei tottele muuten. Äitini selityksiä. Eihän se ole. Mutta ei siinä vielä kaikki, ettei äitini ollut kypsä aikuinen, hän syyllisti minut samanlaisesta käytöksestä, kuin mitä itse harjoitti. Vaikka, lällällällälllieru, mä OLIN TEINI, MÄ OLIN LAPSI. Hahhahhaaaaa, idiootti, minä, miestä kahdesta SAIN käyttäytyä silleen! Sä et ois saanut, vtun va juk ki! No, en enää ole teini, mutta äitini ei ole koskaan kypsynyt aikuiseksi sisältä. Ulospäin hän vaikuttaa hyvin kypsälle. Kukaan ulkopuolinen ei voisi ikinä tajutakaan, millainen hän oli vanhempana.
ap
Äitini kuuntelee Ylen Radio Ykköstä, kävi pääsiäisenä Matteus-passiossa, ei koskaan alennu puhumaan pahaa ihmisistä (no, isäni sukua sentään arvosteli) jne. Eli hyvin kypsän oloinen ihminen. Mutta eipä vain olekaan henkisesti tiukan paikan tullen kumminkaan, eikä kasvanut ja kypsynyt inhimillisyydessä ajattelemaan sitä, miltä toisesta tuntuu. Sen vielä sallisi, koska ihmisissä on virheitä.
Mutta se, että hän arvosteli ja syytti ja syyllisti, melkein riisti ihmisarvoni, oikeuteni olla ihmisten seurassa, koska olen kuulemma niin kauhea, minua niistä samoista asioista, joissa itse toimi väärin on oikeasti erittäin vaikeaa antaa anteeksi.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äitini kuuntelee Ylen Radio Ykköstä, kävi pääsiäisenä Matteus-passiossa, ei koskaan alennu puhumaan pahaa ihmisistä (no, isäni sukua sentään arvosteli) jne. Eli hyvin kypsän oloinen ihminen. Mutta eipä vain olekaan henkisesti tiukan paikan tullen kumminkaan, eikä kasvanut ja kypsynyt inhimillisyydessä ajattelemaan sitä, miltä toisesta tuntuu. Sen vielä sallisi, koska ihmisissä on virheitä.
Mutta se, että hän arvosteli ja syytti ja syyllisti, melkein riisti ihmisarvoni, oikeuteni olla ihmisten seurassa, koska olen kuulemma niin kauhea, minua niistä samoista asioista, joissa itse toimi väärin on oikeasti erittäin vaikeaa antaa anteeksi.
ap
Enpä usko, että tätä osaa annan ikinä anteeksi.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhteiselämän tarkoitus on hioa ihmisestä itsekkyys ja oman mukavuuden tavoittelu.
Esim. avioliiton ensisijainen tarkoitus ei ole nauttia ihanasta elämästä toisen ihmisen kautta, avulla, vaan kehittää ihmisen omaa luonnetta. Nykyään tämä kuulostaa monen mielestätäysinhullumta puheelta, minkä erotilastotkin osoittavat. Eli heti kamppeet erikseen, kun toinen ei olekaan "minun mielihalujeni täydellinen orja".Yhteiselämässä pitää oppia asennoitumaan niin, ettei toisen käytös ja sanomiset hetkauta omaa egoa. Jaa miten tämä onnistuu? No se oma ego pitää kuolettaa.
Sen jälkeen voit elää onnellisena. Olet päässyt vapaaksi kahleista.Luin vasta nyt aiemmat viestit aloituksen jälkeen.
Siksi haluan selventää, että lapsella ei toki ole tällaista vastuuta itsestään, jos hän on joutunut narsistisen, kehittymättömän vanhemman uhriksi vailla pakotietä. Olen vilpittömästi pahoillani puolestasi, ap. <3. Uskon, että kyvyttömyytesi sietää puolison tapoja ja piirteitä kumpuavat traumaattisesta lapsuudestasi.Kuten joku totesi, puolisoksi ei pidä valita ihmistä, jonka arvot ja elämäntavat poikkeavat kovasti omista. Siksi on tärkeä tutustua toiseen hyvin, ennenkuin päättää haluta jatkuvaa yhteiselämää hänen kanssaan.
Moni vanhempi (uus)pari elää mielellään omissa asunnoissaan juuri siksi, että vanhempana ihmiset ovat urautuneempia omiin tapoihinsa ja toinen siinä samassa taloudessa koko ajan johtaisi stressiin ja väsymiseen.Niin tätähän se mun lapsuuteni oli, karmeaa kyllä. Ahdistaa, etten löytänyt pakotietäkään edes. Aloin sopeutua, mutta mä aina muistin, että tää on väärin. Se tulee takaisin nyt, aikuisuudessa. Miehen kanssa suhteessa. Muutin erilleen, mutta emme varsinaisesti ajattele eroamme erona. En vain kestänyt enää asua saman katon alla.
Enkä haluaisi loukata miestä sillä, etten siedä jotain asioita, mutta kun en vaan siedä.
apHienoa, tuossa olet tehnyt hyvin. Älkää ihmeessä erotko! :) Jos miehesi haluaa osoittaa rakkautta sinulle, hän tukee sinua, kun ponnistelet ulos lapsuuden traumoista. Oletko harkinnut terapiaa? (Oikeanlaisen, sopivan terapeutin löytäminen on tosin onnenkauppaa...)
Minulla on ollut samaa vikaa, kaipasin läheisyyttä ja rakkautta, mutta käytännössä entullut toimeen kenenkään kanssa parisuhteessa. Minulla kesti vuosikymmeniä päästä elämäni herraksi(?), niin ettei lapsuuden traumat kummitelleet taustalla.
Olin pitkään yksin, kun tajusin ettei minusta vaan ole kellekään vaimoksi. Lisäksi olen introvertti eli viihdyn muutenkin hyvin omissa oloissani. Omat asunnot on minulle ' must' parisuhteessa.Niin, hänen kanssaan on nyt tilanne, että en siedä moniakaan hänen piirteitään, mutta oikeastaan itseänikin kummastuttaa, että miksi ne tulevat niin "iholle". Veikkaan sen johtuvan lapsuudestani. Samaan aikaan suutun tavallaan itselleni, joka kerta kun löytyy asia, josta en pidä. Koska se lisää hylätyksitulemisen riskiä.
Olen jo niin suhteen ulkolaidalla, että ehkä täältä käsin pystyn käsittelemään "entä sitten jos tulenkin hylätyksi, koska en pitänyt hänen tavastaan x ja sanoin sen" -dilemmaa.
Koska jos en tulekaan hylätyksi vaikka käsittelen asioita omalla tavallani (etäisyys), niin se olisi aika mahtavaa.
apEtäisyyden ottaminen (vaikka tilapäisesti) kannattaa aina, kun olo menee niin huonoksi, että lähes kaikki toisessa ärsyttää. Kun itsekin tiedostat, että nämä tunteet tulevat iholle osin ilman syytä, siis eivät ole oikein perusteltuja, sinulla on hyvät mahdollisuudet parantua ja eheytyä.
Jotenkin koen ymmärtäväni sinua, ehkä oman taustani vuoksi. Siksi onkin vaikea käsittää kaikkea kuraa mitä olet saanut tähän ketjuun. Minusta vaikutat fiksulta ja kehityskelpoiselta yksilöltä. ;-) (sama ei koske kaikkia kommentoijia...)Vilpittömästi toivon, että miehesi sitoutuu olemaan tukenasi, eikä hylkää, kun opettelet tuntemaan itseäsi ja toipumaan. Hän saa myös nyt hengähtää, kun asutte erillään, joten teillä on hyvä tilanne, kunhan vain haluatte sitoutua toisiinne.
Lisään vielä: toipumisesi kannalta on tärkeää, että pystyt jossain vaiheessa antamaan anteeksi äidillesi. Yritä totuttaa itsesi tähän ajatukseen. :)
Äidilläsi on omat traumansa, ilmeisesti niin vaikeita, ettei hän ole pystynyt/uskaltanut edes lähestyä niitä (toisin kuin sinä, joka olet osannut hyvin analysoida syitä ja seurauksia, katsoa pahaa silmästä silmään)Näinpä, alan sen nyt tämän äitini teinimäisyyden tajutessani nähdä, millaisten asioiden kanssa hän kamppaili, eikä ole pystynyt saamaan apua niihin. Olisi ihan jees päästä äidin vikojen näkemisen ja näkemänsä käsittelemisen kanssa siihen pisteeseen, jossa osaisin / voisin antaa hänen osallisuutensa elämääni anteeksi, ja sen että päädyttyään äidikseni asiat eivät vain olisi voineet mennä toisin, johtuen siitä, mitä hän oli saanut (joutunut) kokea.
ap
Ap, kaikkea hyvää elämääsi. Kyllä valo vielä paistaa risukasaasi, olet pääsemässä oikealle tielle. Toivottavasti aurinko ja elämänilo löytää sinne äitisi pöpelikköön myös, vaikka sinun kauttasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulle tulee aina sellainen olo parisuhteessa, että se kumppani jotenkin vaatii minua sietämään omia vikojaan. Ei edes yritä muuttua. Tavallaan se on tietenkin hienoa olla noin sinut(?) sen kanssa, ettei ole kovin hyvä ihmisenä, mutta siis mua ahdistaa. Miksei yritä edes olla parempi? Oletta vaan, että muut sietää vikojaan?
ap
Kuule se että joku on sietänyt sun vikojasi vuosikausia on loistava suoritus. Sussa kun ei muuta olekaan. Ne viat jotka muka exälläsi on ovat hänestä heijastuvia omia vikojasi ja juttujasi joita sä itsessäs inhoat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tulee aina sellainen olo parisuhteessa, että se kumppani jotenkin vaatii minua sietämään omia vikojaan. Ei edes yritä muuttua. Tavallaan se on tietenkin hienoa olla noin sinut(?) sen kanssa, ettei ole kovin hyvä ihmisenä, mutta siis mua ahdistaa. Miksei yritä edes olla parempi? Oletta vaan, että muut sietää vikojaan?
apKuule se että joku on sietänyt sun vikojasi vuosikausia on loistava suoritus. Sussa kun ei muuta olekaan. Ne viat jotka muka exälläsi on ovat hänestä heijastuvia omia vikojasi ja juttujasi joita sä itsessäs inhoat.
No, eivät kyllä ole :D Miehellä on sellaisia vikoja, joita mulla ei ole, kuten hajamielisyys ja ettei välitä muistaa mitä sille sanoin. Olisi ihan jees sitten vaikka sanoa, että "ei kuule kiinnosta", jos ei piittaa mun puheista yhtään.
ap
Mutta miehen mielestä on ihan ookoo, ettei hän edes välitä painaa mieleensä, mitä mä puhun sille. Mä voin sen vielä ymmärtää, ettei kuormittuneena ehkä muista asioita, mutta en sitä, ettei se ajattele sitä vikanaan ja ole pahoillaan, kun taas kerran on jokin asia, joka siltä on mennyt täysin ohitse.
Sellainen on niin epäluotettavaa mun kannalta, kun ei voi tietää yhtään, minkä asian mies tietää, mitä sille on sanonut, ja minkä ei.
ap
Niin, hänen kanssaan on nyt tilanne, että en siedä moniakaan hänen piirteitään, mutta oikeastaan itseänikin kummastuttaa, että miksi ne tulevat niin "iholle". Veikkaan sen johtuvan lapsuudestani. Samaan aikaan suutun tavallaan itselleni, joka kerta kun löytyy asia, josta en pidä. Koska se lisää hylätyksitulemisen riskiä.
Olen jo niin suhteen ulkolaidalla, että ehkä täältä käsin pystyn käsittelemään "entä sitten jos tulenkin hylätyksi, koska en pitänyt hänen tavastaan x ja sanoin sen" -dilemmaa.
Koska jos en tulekaan hylätyksi vaikka käsittelen asioita omalla tavallani (etäisyys), niin se olisi aika mahtavaa.
ap