Lue keskustelun säännöt.
Ihmispelko. Pelkäätkö enemmän tuttuja vai tuntemattomia?
11.06.2018 |
Anteeksi tämä oma "oksennukseni" tässä alla. Halusin avata ketjun, jossa voi vaan puhua ihmispelosta. Mun tarinani voi jättää huomiotta, jos itselläsi on tarve vain puhua vastaavasta.
Onkohan mussa jotain vikaa? (No joo, on) Osaisiko joku sanoa jotain viisasta? En ole yhtään ujo kun tapaan uusia ihmisiä tai muuta porukkaa, jota en tunne. Voin helposti viihdyttää ihmisiä, puhua, kuunnella ja pitää vaikka esitelmän. Mua pidetään hauskana, sosiaalisena ja hyvänä puhujana. Mutta sitten kun opin tuntemaan jonkun paremmin ja pitäisi muodostaa joku suhde (kaveruus, ystävyys, tuttu yms.), mahassa ja rinnan alla rupeaa möyrimään puhdas raaka pelko.
Mä pelkään sukulaisia, perheenjäseniä ja vanhoja ystäviä. Olen elänyt jonkun kymmenen vuotta jo niin, etten päästä ketään lähelle. Jos joku käy liian läheiseksi, mä vaan katoan. Jos joku fyysisesti koskee muhun, enää halua edes kuulla koko ihmisen nimeä. Olen kolme kertaa aloittanut kaiken ikäänkuin alusta uudessa kaupungissa ja jättänyt kaiken (oikeasti). Olen jopa vaihtanut nimeä. Enkä ole tietty sosiaalisessa mediassa.
Tämän on loputtava joskus. En haluaisi olla näin yksin, mutta musta tuntuu, että jos päästän jonkun mun lähelle, annan sille ihmiselle valtaa muhun nähden. Sillä ihmisellä on mielestäni valta tuhota mut tai ainakin satuttaa pahasti. Kokemukseni mukaan ihmiset manipuloi, pettää, valehtelee ja tavoittelee vain omaa etuaan. En halua uskoa niin, mutta siksi välttelen ihmisiä. Joskus menen baareihin istumaan ja puhun tuntemattomille siitä, mistä he haluaa puhua, mutta en oikeasti halua olla kenenkään ystävä tai mitään sellaista. Olen ihmisistä kiinnostunut, vaikka en siedä ihmissuhteita.
Olen kontaktissa vain yhteen ihmiseen. Välttelen häntäkin usein, mutta sitten tapaan kun hetkittäin pääsen pelostani yli. Se vain, että hänkin on aika manipulatiivinen ja jopa aggressiivinen. Me tutustuttiin toisiimme jo pikkulapsina. Hän oli mua kohtaan väkivaltainen noin 15 vuotta. Jälkikäteen mietin, etten niin ajatellut siitä mitään kun mulle on tapahtunut pahempaakin. Edelleenkin hän tykkää kertoa mulle, kuka olen.
Mulla on säännöllinen hoitokontakti mt-palveluihin ja olen käynyt läpi parin vuoden intensiivisen terapiajakson. En vaan pääse tästä. Vaikutan kasvotusten kuitenkin niin normaalilta, ettei mun tarinaani oikein oteta tosissaan. En vaikuta introvertilta tai ujolta. Itse asiassa en pidä itseäni muuten kovin pelokkaana ihmisenä, eikä tuntemattomista ihmisissä ole musta niin paljon pelättävää. Tuntemattomat ei voi syödä mua sisältäpäin.
En sinänsä kärsi yksinäisyydestä. Tykkään eläimistä ja eläinseura riittää mulle. Surua se kyllä tuottaa, koska ihminen kuitenkin elää niin paljon kauemmin kuin juuri mikään eläin.
Pahinta on varmaankin se, että uskon satuttavani muita, jos olen jossain pitkäaikaisemmassa kontaktissa. Ihmiset satuttaa aina toisiaan, eikä siltä voi oikein välttyä. En vaan halua satuttaa ketään. Joskus olen tosi vihainen, joskus juon liikaa ja teen tyhmiä asioita, enkä haluaisi kenenkään muun kuin itseni kärsivän mun omista teoistani. En ole koskaan syyllistynyt rikoksiin yms., mutta jo se, että olen ihminen, riittää siihen, että pelkään itseäni.
Haluan siis suojella itseäni muilta, mutta yhtä paljon haluan suojella muita itseltäni. Onko siinä edes mitään järkeä?
Kommentit (70)
Pelkään nistej.ä, teinilaumoja, tuttuihin törmäämistä ja sukujuhlia. Sukujuhlia välttelen viimeiseen asti, joidenkin kanssa ei ole yhtikäs mitään puhuttavaa. Asun isommalla paikkakunnalla nykyään, joten en helposti törmää epämieluisiin tuttuihin missään. Välttelen myös 90 % naapureihin törmäämistä. Joillekin on helppo sanoa hei, joillekin ei!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ap tuo sinun kommenttisi. On varmasti totta, että pelon ei ole hyvä antaa rajoittaa elämäänsä, mutta toisaalta kirjoitat ettet kärsi yksinäisyydestä. Ja jopa että sinun olisi helppo löytää tuttavuuksia jos haluaisit.
Ettei nyt vaan sittenkin olisi niin, että olet vaan erakkoluonne, missä ei ole yhtään mitään pahaa tai mistä pitää parantua?
Mä ajattelen, että tuo pelko estää mua näkemästä selvästi. Vasta, kun ja jos voin vapautua siitä, voin arvioida, olenko oikeasti erakko vai äärimmäinen erakko. Vasta, kun pelosta on päässyt yli, voi nähdä todellisen itsensä. Kaiketi.
Pelko saattaa peittää muita tunteita alleen. En tällä hetkellä kärsi yksinäisyydestä, koska tunnen sen pitävän mut turvassa. Mutta jos yksinäisyys ei enää olisikaan ns. turvallisuuden ehto, asiat voisi olla toisin.
Hukkuva tarrautuu pelastusrenkaaseen, mutta kun hän saa maata jalkojensa alle, pelastusrengas on turha, vaikka aikaisemmin se oli elinehto. Mä haluaisin itse ainakin tietää, onko mun yksinäisyyteni pelkkä pelastusrengas vai ei.
Pelko sumentaa näköä aina.
ap
Ehkä sinä alat olla valmis päästämään pelostasi irti ja kokeilemaan muuta. Eivät ihmiset ole noin pahoja.
Vierailija kirjoitti:
Haluatko sinä mitään muilta ihmisiltä? Haluatko sinä itse antaa jotain muille? Voisin kuvitella, että suhteesi vanhempiisi on jollain tasolla ollut epäonnistunut, ei kai muuten myöhemmät haavat voisi horjuttaa uskoa kaikkiin muihin.
Mulla ei juuri ole tunnesidettä mun vanhempiini. Mä tulen hyvin rikkinäisestä uusioperheestä. Mulla ei oikein koskaan ollut kotia lapsena.
Mä näen muissa ihmisissä paljon potentiaalia ja kauniita asioita. Musta tuntuu pahalta, koska he ei voi nähdä omaa vahvuuttaan. Mun näkemys ihmisistä on äärimmäisen musta ja äärimmäisen valkoinen samaan aikaan. Ihmiset on kykeneväisiä äärimmäiseen pahuuteen, mutta myös äärimmäiseen luovuuteen ja hienoihin asioihin. Ihmisillä on ikäänkuin kahdet kasvot. Mä rakastan niitä toisia kasvoja, mutta vihaan toisia. Siksi tykkään vieläkin puhua vieraille ihmisille. Koska musta ihmiset voi myös olla kauniita.
Mä haluaisin päästä pelostani ja näyttää muille ihmisille, millaisena näen sen heidän hyvän puolen. Haluaisin, että se puoli heissä olisi se hallitseva puoli. Haluan heidän näkevän sen heidän oman potentiaalin ilman sitä pimeyttä, jota mä pelkään, ja joka oikeasti voi tuottaa vahinkoa. Ei kukaan ole täydellinen, mutta mä haluaisin vaikuttaa ihmisiin positiivisesti, enkä negatiivisesti.
Haluaisin antaa muille enemmän tukea ja auttaa muita, mutten vaan pysty siihen tällä hetkellä. Vaikka mun näkemykseni maailmasta on brutaali, enkä luota kehenkään, voin nähdä ihmisissä myös hyvyyttä ja kauneutta, jota he ei itse näe. Mä haluaisin, että he näkisi sen itsekin.
ap
Vierailija kirjoitti:
Ehkä sinä alat olla valmis päästämään pelostasi irti ja kokeilemaan muuta. Eivät ihmiset ole noin pahoja.
Ainakin toivon niin. :)
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä pelkään sukulaisia, perheenjäseniä ja vanhoja ystäviä. Olen elänyt jonkun kymmenen vuotta jo niin, etten päästä ketään lähelle. Jos joku käy liian läheiseksi, mä vaan katoan. Jos joku fyysisesti koskee muhun, enää halua edes kuulla koko ihmisen nimeä. Olen kolme kertaa aloittanut kaiken ikäänkuin alusta uudessa kaupungissa ja jättänyt kaiken (oikeasti). Olen jopa vaihtanut nimeä. Enkä ole tietty sosiaalisessa mediassa.
Tämän on loputtava joskus. En haluaisi olrla näin yksin, mutta musta tuntuu, että jos päästän jonkun mun lähelle, annan sille ihmiselle valtaa muhun nähden. Sillä ihmisellä on mielestäni valta tuhota mut tai ainakin satuttaa pahasti. Kokemukseni mukaan ihmiset manipuloi, pettää, valehtelee ja tavoittelee vain omaa etuaan. En halua uskoa niin, mutta siksi välttelen ihmisiä. Joskus menen baareihin istumaan ja puhun tuntemattomille siitä, mistä he haluaa puhua, mutta en oikeasti halua olla kenenkään ystävä tai mitään sellaista. Olen ihmisistä kiinnostunut, vaikka en siedä ihmissuhteita.
Olen kontaktissa vain yhteen ihmiseen. Välttelen häntäkin usein, mutta sitten tapaan kun hetkittäin pääsen pelostani yli. Se vain, että hänkin on aika manipulatiivinen ja jopa aggressiivinen. Me tutustuttiin toisiimme jo pikkulapsina. Hän oli mua kohtaan väkivaltainen noin 15 vuotta. Jälkikäteen mietin, etten niin ajatellut siitä mitään kun mulle on tapahtunut pahempaakin. Edelleenkin hän tykkää kertoa mulle, kuka olen.
Ovatko kaikki sukulaiset, perheenjäsenet ja vanhat ystävät satuttaneet sinua? Pystytkö parantumaan jos se ainoa johon pidät yhteyttä vasta akuvaustasi sellaisesta ihmisestä jota pelkäät? En missään nimessä sano että välit pitää katkaista, kun sinulla on noin suuria vaikeuksia muodostaa sosiaalisia suhteita, mutta ehkä kannattaa tältäkin kannalta mietitä asioita. Oliko niissä joihin et pidä yhteyttä joku, joka ei ole kohdellut sinua niin huonosti, johon katkaisit välit pelosta, ennen kuin mitään tapahtui?
Valitettava tosiasia on, että aina ihmiset satuttavat toisiaan koska emme ole täydellisiä. Mutta siinä satuttamisessa on huimia eroja, toiset tekevät sen tahallaan ja mahdollisimman pahasti, toiset vahingossa ja pienesti (vrt joku tökkää sinua sormella vs lyö sinua lekalla). Sama koskee myös valehtelua yms. Menneet huonot kokemukset saavat herkemmäksi, silloin voi joskus ylireagoida ja kuulostaa että sinulla on takana paljon traumaattisia kokemuksia ja ehkä siksi olet turhan epäluuloinen. Pystytkö miettimään onko esim. joku valhe oikeasti merkityksellinen vai pikkujuttu, tai onko tilanteelle/toiminnalle joku muu selitys kuin se mitä itse ajattelet (esim. joku peruu tapaamisen viime tipassa ja epäilet ettei hän haluakaan nähdä sinua, kun kyseessä onkin äkillinen vatsatauti josta ei kehdannut kertoa)?
Olen pahoillani että sinulla on noin huonoja kokemuksia ihmisistä ja vaikeaa :( Kunpa voisin antaa sinulle osan omista hyvistä kokemuksistani, ne ehkä auttaisivat luottamaan muihin edes vähän enemmän. Toivottavasti saat tilanteseesi apua ja löydät ainakin muutaman ihmisen joihin voit oikeasti luottaa <3
Anteeksi, että vastaamisessa kesti. Täytyi hieman koota ajatuksia.
Luulen, etten oikein osaa erottaa toisistaan niitä juttuja, mitä ihmiset tekevät tahallaan, ja mitä eivät. Lisäksi on tiettyjä sinänsä harmittomia juttuja, jotka tavallaan laukaisevat mun pakoreaktion. Mulle on menneisyydessä perusteltu asioita todella ristiriitaisesti. Lapsena jo opin, etten voi luottaa kehenkään.
Ja ehkä olen liian herkkäkin. En nimityäin pysty muistamaan yhtäkään ihmistä, joka ei tarkoituksella olisi satuttanut mua tai koittanut manipuloida. Ehkä se on tottakin, mutta jos se asia on ollut hyvin pieni, mun ona reaktioni on ollut ylimitoitettu.
Jos joku peruu tapaamisen viime tipassa, olen aina ollut vain helpottunut. Tämä on typerää, mutta lapsena tutustuin koulussa erääseen luokkakaveriin ja hänen kanssa sovittiin tapaaminen. Odotin häntä kaksi tai kolme tuntia (olin 8v) ja lopulta lähdin kotiin. Seuraavana päivänä hän sanoi ajatelleensa vain mun parastani kun olen eläimille allerginen ja heillä oli hamsteri. Silloin jotenkin hyväksyin sen, että tämä on ok. Näin voi tehdä ja se on hyväksyttävää. Mun vanhemmat oli samaa mieltä. Päätelmä kai oli, ettei sosiaaliset suhteet ole sen arvoisia, jos ihmiset tekee näin toisilleen. Tämä toistui ja toistui eri muodoissa.
Olin toki tosi "rikki" jo ennen tuota, mutta se oli kai viimeinen pisara. Aina kun mulle tehtiin vääryyttä tai jotain pahaa, joku selitti sen "parhain päin" ja suuttui verisesti kun kysyin jotain. Mä olin aina väärässä. Tuota ennen vain mun vanhemmat ja suku oli tehneet vääryyttä, mutta tuosta opin, että sama pätee kaikkiin. Tuon jälkeen olin pahasti koulukiusattu koko peruskoulun ajan. Kotona sanottiin aina niiden muiden olevan oikeassa. Mä olin aina väärässä ja mun vihani yms. oli sairasta, vaikka en ikinä edes näyttänyt sitä. Mulle vain kerrottiin, miten mun oletettu tunteeni oli väärin, ja perustelteltiin, miksi. Mulle selitettiin, miten mun huolimattomuuteni kotitöissä yms. oli suuri vihan osoitus mun vanhempiani kohtaan, ja että olin liian vähäpätöinen edes ajatellakseni niitä asioita. Muita lapsia ei kohdeltu niin. Mä olin heille huono esimerkki. Siksi mua sai esim. lyödä kun kukaan ei nähnyt. Kun mähän valehtelin eikä ae voinut oll vakavaa. Jos itse annoin takaisin edes verbaalisesti, rangaistukset oli vakavia.
Mun vanhempani kertoi mulle myös usein, että olen mielisairas. Ensimmäinen kerta, kun jätin kaiken, olin 19-vuotias. Kun taas toisen kerran aloitin uuden elämän, otin vanhemmat siihen mukaan, koska heihin vaikuttanut erittäin manipulatiivinen ihminen oli poistunut kuviosta.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole ikinä edes kuullut kenenkään menevän noin pitkälle. Kuulostaa enemmän agenttiromaanilta, kuin oikealta elämältä.
Jos terapiakaan ei auta, pelko taitaa olla aika syvällä.
Itse pelkään vieraita, ja tuntemistani vain ilkeitä ihmisiä.
Mä olisin kai hyvä vakooja. ;)
Jotenkin sairasta tämän on oltava. Mulla on aika paha traumatausta ja persoonallisuushäiriöitä on ehdoteltu, joskaan ei diagnosoitu. Mulla on diagnoosi aspergerin oireyhtymästä, mutta jotenkin uskon niihin persoonallisuushäiriöihin enemmän mun kohdallani. Mun sosiaaliset taitoni on kuitenkin pinnallisten suhteiden kohdalla ihan keskivertoa.
Sehän siinä on, että ihmissuhteisiin tulee aina jotain ryppyjä. Mun miellessäni kaiken pitäisi olla täydellistä tai se ei ole sen arvoista. Tiedän, että se on typerää.
Niin joo, kiitos, jos luit aloituksen kokonaan tai edes osittain. Tiedän, että meni vähän pitkäksi.
ap
Luin kyllä kokonaan ja ilmaisit itseäsi hyvin :)
Tuo täydellisyydentavoittelu suhteissa kuulostaa tutulta. Otan herkästi itseeni kaikesta.
Kun en itse sano pahasti, loukkaava käytös tuntuu sitä pahemmalta.
Ymmärrän tuon halun eristäytyä ihmiskunnasta. Se ei vain tee hyvää sinulle, ikävä kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole ikinä edes kuullut kenenkään menevän noin pitkälle. Kuulostaa enemmän agenttiromaanilta, kuin oikealta elämältä.
Jos terapiakaan ei auta, pelko taitaa olla aika syvällä.
Itse pelkään vieraita, ja tuntemistani vain ilkeitä ihmisiä.
Mä olisin kai hyvä vakooja. ;)
Jotenkin sairasta tämän on oltava. Mulla on aika paha traumatausta ja persoonallisuushäiriöitä on ehdoteltu, joskaan ei diagnosoitu. Mulla on diagnoosi aspergerin oireyhtymästä, mutta jotenkin uskon niihin persoonallisuushäiriöihin enemmän mun kohdallani. Mun sosiaaliset taitoni on kuitenkin pinnallisten suhteiden kohdalla ihan keskivertoa.
Sehän siinä on, että ihmissuhteisiin tulee aina jotain ryppyjä. Mun miellessäni kaiken pitäisi olla täydellistä tai se ei ole sen arvoista. Tiedän, että se on typerää.
Niin joo, kiitos, jos luit aloituksen kokonaan tai edes osittain. Tiedän, että meni vähän pitkäksi.
ap
Luin kyllä kokonaan ja ilmaisit itseäsi hyvin :)
Tuo täydellisyydentavoittelu suhteissa kuulostaa tutulta. Otan herkästi itseeni kaikesta.
Kun en itse sano pahasti, loukkaava käytös tuntuu sitä pahemmalta.
Ymmärrän tuon halun eristäytyä ihmiskunnasta. Se ei vain tee hyvää sinulle, ikävä kyllä.
Kiitos, että luit. :)
Mäkin pidän helposti pieniäkin merkkejä jonain uhkana siitä, että asiat menevät pian alamäkeen ja lujaa.
Joskus ihmissuhteet tuntuvat siltä, että ikäänkuin riisun haarniskani, kun toinenkaan ei pidä sellaista päällään. Sitten se toinen kuitenkin ampuu mua tai pistää miekalla. Ne on sellaisia asioita, että olen esim. sanonut, ettei muhun saa koskea menneisyyden mörköjen takia ja joku silti koskee muhun usein, koska reaktion on hauskoja, tai ystävällisyyttä pidetään heikkoutena.
Ihminen on sosiaalinen eläin. Toivon löytäväni jonkun tasapainon joskus.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voimia ap. Minäkin tulen paremmin toimeen tuntemattomien ihmisten kanssa, mutta puolitutut (työkaverit, luokkakaverit, vanhat tuttavuudet, sukulaiset) aiheuttaa ahdistusta ja pelkoa. Olen hirveän herkkä muiden tunteille ja huomaan helposti jos muilla ihmisillä on epämukava olla seurassani tai jos he valehtelevat. Inhoan ''tunteiden tarttumista'' ja pelkään aiheuttavani tutuilleni pettymyksen (ja huomaavani sen.) Minulle tulee jo etukäteen paha olla sekä itseni että muiden puolesta kun edes ajattelen jotakin kuulumisten vaihtoa vanhojen työkavereiden tai sukulaisten kanssa. Tilanne on vähän outo koska tunnen oloni todella yksinäiseksi ja kaipaan ihmisten seuraa. En kuitenkaan kestä seurassa olemista, varmaan turhaa sanoa että olen todella onneton.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä puolituttuja ja tyokollegoja jännitän eniten. Täysin tuntemattomia en niinkään. Enkä myöskään niitä ihmisiä jotka tunnen erittäin läheisesti.
Mulla sama!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voimia ap. Minäkin tulen paremmin toimeen tuntemattomien ihmisten kanssa, mutta puolitutut (työkaverit, luokkakaverit, vanhat tuttavuudet, sukulaiset) aiheuttaa ahdistusta ja pelkoa. Olen hirveän herkkä muiden tunteille ja huomaan helposti jos muilla ihmisillä on epämukava olla seurassani tai jos he valehtelevat. Inhoan ''tunteiden tarttumista'' ja pelkään aiheuttavani tutuilleni pettymyksen (ja huomaavani sen.) Minulle tulee jo etukäteen paha olla sekä itseni että muiden puolesta kun edes ajattelen jotakin kuulumisten vaihtoa vanhojen työkavereiden tai sukulaisten kanssa. Tilanne on vähän outo koska tunnen oloni todella yksinäiseksi ja kaipaan ihmisten seuraa. En kuitenkaan kestä seurassa olemista, varmaan turhaa sanoa että olen todella onneton.
Tämä on jännä ongelma. Itselleni ammattilaisetkaan ei ole ehdottaneet muuta kuin sitä, että koitan vaan olla ihmisten kanssa. Ja se ei toimi. Ongelma on todella moniulotteinen. Olen tyytyväinen yksin, mutta koska tiedostan yksinäisyyden johtuvan jostain muusta kuin aidosta halusta olla yksin, kaipaan seuraa. Mutta seura itsessään ei paranna tätä ilman jotain syvempää muutosta.
Yleensä yksinäisyys johtuu jostain ihan muusta. Mäkin inhoan sellaista tunteiden tarttumista, tai musta se on lähes tartuttamista. Jos esim. ulkona sataa. Mä pidän sateesta ihan rehellisesti. Jotkut suuttuvat sateesta niin kohtuuttomasti, että en oikein tiedä, pitäisikö asiaan suhtautua samaan tapaan kuin esim. jonkun kuolemaan. Ihmiset saattavat olla todella törkeitä pikkuasioiden takia, eikä mulla ole kykyä erottaa sitä isoista asioista.
ap
Jos jokin haittaa elämää noin paljon, varataan aika lääkärille tai mielenterveyshoitajalle. Tuo ei ole normaalia, tervettä eikä hyväksyttävää.
Psykiatria on oikea tieteenala, sillä on hyviä keinoja hoitaa pahojakin mielenterveysongelmia, ja suurin osa toipuu hienosti. Toiset hitaammin, toisen nopeammin, riippuen vaivan vakavuudesta ja omista kyvyistä ja voimavaroista.
Ja joka muuta väittää, valehtelee omien, hoitamattomien fobioidensa vuoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ap tuo sinun kommenttisi. On varmasti totta, että pelon ei ole hyvä antaa rajoittaa elämäänsä, mutta toisaalta kirjoitat ettet kärsi yksinäisyydestä. Ja jopa että sinun olisi helppo löytää tuttavuuksia jos haluaisit.
Ettei nyt vaan sittenkin olisi niin, että olet vaan erakkoluonne, missä ei ole yhtään mitään pahaa tai mistä pitää parantua?
Mä ajattelen, että tuo pelko estää mua näkemästä selvästi. Vasta, kun ja jos voin vapautua siitä, voin arvioida, olenko oikeasti erakko vai äärimmäinen erakko. Vasta, kun pelosta on päässyt yli, voi nähdä todellisen itsensä. Kaiketi.
Pelko saattaa peittää muita tunteita alleen. En tällä hetkellä kärsi yksinäisyydestä, koska tunnen sen pitävän mut turvassa. Mutta jos yksinäisyys ei enää olisikaan ns. turvallisuuden ehto, asiat voisi olla toisin.
Hukkuva tarrautuu pelastusrenkaaseen, mutta kun hän saa maata jalkojensa alle, pelastusrengas on turha, vaikka aikaisemmin se oli elinehto. Mä haluaisin itse ainakin tietää, onko mun yksinäisyyteni pelkkä pelastusrengas vai ei.
Pelko sumentaa näköä aina.
ap
Ehkä tosiaan näin. Itselläni sellainen historia, että lapsena ja teininä olin kauhean ujo ja pelkäsin ujouttani sosiaalisia tilanteita. En pelännyt että ihmiset satuttaa minua, vaan enemmänkin sitä että olen itse NOLO (taas) ja sitten saan hävetä itseäni. Vatvoinkin illat pitkät sit mitä noloa olin taas tehnyt, sanonut tai jopa ajatellut.
Iän myötä tuli kuitenkin itsevarmuutta, parikymppisenä en ollut enää erityisen ujo, lähinnä jotkut tietyt harvinaiset tilanteet oli jännittäviä tai vaivaannuttavia, esim. esiintyminen tai esim. joutua istumaan sellaisen ihmisen viereen sukujuhlissa, jonka kanssa ei ole mitään yhteistä eikä tunneta. Kolmekymppisenä en jännittänyt enää noitakaan, koska työssäni esiiinnyn paljon ja myös täytyy viihdyttää asiakkaita jne. Mutta huomasin vaan tosiaan olevani äärimmäisen erakko. Ihmisten pelko vaihtui ihmisten välttelyyn siksi, että en vaan halua kommunikoida niiden kanssa, en koe saavani siitä mitään tai kaipaavani sitä mitenkään. Tykkään vaan olla omissa oloissani.
Lakkaa analysoimasta noin tarkkaan. Onko sinulle koskaan ehdotettu serotoniinilääkitystä? Yleensä olen niitä vastaan, mutta sinua se saattaisi auttaa.
Minua ahdistavat sukulaiset, miehen sukulaiset, tutut vuosien takaa ja työkollegatkin silloin kun he tulevat vastaan kaupungilla. Vieraat ihmiset eivät aiheuta pelkoreaktioita, paitsi silloin jos joudun yllättäen huomion keskipisteeksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä pelkään sukulaisia, perheenjäseniä ja vanhoja ystäviä. Olen elänyt jonkun kymmenen vuotta jo niin, etten päästä ketään lähelle. Jos joku käy liian läheiseksi, mä vaan katoan. Jos joku fyysisesti koskee muhun, enää halua edes kuulla koko ihmisen nimeä. Olen kolme kertaa aloittanut kaiken ikäänkuin alusta uudessa kaupungissa ja jättänyt kaiken (oikeasti). Olen jopa vaihtanut nimeä. Enkä ole tietty sosiaalisessa mediassa.
Tämän on loputtava joskus. En haluaisi olrla näin yksin, mutta musta tuntuu, että jos päästän jonkun mun lähelle, annan sille ihmiselle valtaa muhun nähden. Sillä ihmisellä on mielestäni valta tuhota mut tai ainakin satuttaa pahasti. Kokemukseni mukaan ihmiset manipuloi, pettää, valehtelee ja tavoittelee vain omaa etuaan. En halua uskoa niin, mutta siksi välttelen ihmisiä. Joskus menen baareihin istumaan ja puhun tuntemattomille siitä, mistä he haluaa puhua, mutta en oikeasti halua olla kenenkään ystävä tai mitään sellaista. Olen ihmisistä kiinnostunut, vaikka en siedä ihmissuhteita.
Olen kontaktissa vain yhteen ihmiseen. Välttelen häntäkin usein, mutta sitten tapaan kun hetkittäin pääsen pelostani yli. Se vain, että hänkin on aika manipulatiivinen ja jopa aggressiivinen. Me tutustuttiin toisiimme jo pikkulapsina. Hän oli mua kohtaan väkivaltainen noin 15 vuotta. Jälkikäteen mietin, etten niin ajatellut siitä mitään kun mulle on tapahtunut pahempaakin. Edelleenkin hän tykkää kertoa mulle, kuka olen.
Ovatko kaikki sukulaiset, perheenjäsenet ja vanhat ystävät satuttaneet sinua? Pystytkö parantumaan jos se ainoa johon pidät yhteyttä vasta akuvaustasi sellaisesta ihmisestä jota pelkäät? En missään nimessä sano että välit pitää katkaista, kun sinulla on noin suuria vaikeuksia muodostaa sosiaalisia suhteita, mutta ehkä kannattaa tältäkin kannalta mietitä asioita. Oliko niissä joihin et pidä yhteyttä joku, joka ei ole kohdellut sinua niin huonosti, johon katkaisit välit pelosta, ennen kuin mitään tapahtui?
Valitettava tosiasia on, että aina ihmiset satuttavat toisiaan koska emme ole täydellisiä. Mutta siinä satuttamisessa on huimia eroja, toiset tekevät sen tahallaan ja mahdollisimman pahasti, toiset vahingossa ja pienesti (vrt joku tökkää sinua sormella vs lyö sinua lekalla). Sama koskee myös valehtelua yms. Menneet huonot kokemukset saavat herkemmäksi, silloin voi joskus ylireagoida ja kuulostaa että sinulla on takana paljon traumaattisia kokemuksia ja ehkä siksi olet turhan epäluuloinen. Pystytkö miettimään onko esim. joku valhe oikeasti merkityksellinen vai pikkujuttu, tai onko tilanteelle/toiminnalle joku muu selitys kuin se mitä itse ajattelet (esim. joku peruu tapaamisen viime tipassa ja epäilet ettei hän haluakaan nähdä sinua, kun kyseessä onkin äkillinen vatsatauti josta ei kehdannut kertoa)?
Olen pahoillani että sinulla on noin huonoja kokemuksia ihmisistä ja vaikeaa :( Kunpa voisin antaa sinulle osan omista hyvistä kokemuksistani, ne ehkä auttaisivat luottamaan muihin edes vähän enemmän. Toivottavasti saat tilanteseesi apua ja löydät ainakin muutaman ihmisen joihin voit oikeasti luottaa <3
Anteeksi, että vastaamisessa kesti. Täytyi hieman koota ajatuksia.
Luulen, etten oikein osaa erottaa toisistaan niitä juttuja, mitä ihmiset tekevät tahallaan, ja mitä eivät. Lisäksi on tiettyjä sinänsä harmittomia juttuja, jotka tavallaan laukaisevat mun pakoreaktion. Mulle on menneisyydessä perusteltu asioita todella ristiriitaisesti. Lapsena jo opin, etten voi luottaa kehenkään.
Ja ehkä olen liian herkkäkin. En nimityäin pysty muistamaan yhtäkään ihmistä, joka ei tarkoituksella olisi satuttanut mua tai koittanut manipuloida. Ehkä se on tottakin, mutta jos se asia on ollut hyvin pieni, mun ona reaktioni on ollut ylimitoitettu.
Jos joku peruu tapaamisen viime tipassa, olen aina ollut vain helpottunut. Tämä on typerää, mutta lapsena tutustuin koulussa erääseen luokkakaveriin ja hänen kanssa sovittiin tapaaminen. Odotin häntä kaksi tai kolme tuntia (olin 8v) ja lopulta lähdin kotiin. Seuraavana päivänä hän sanoi ajatelleensa vain mun parastani kun olen eläimille allerginen ja heillä oli hamsteri. Silloin jotenkin hyväksyin sen, että tämä on ok. Näin voi tehdä ja se on hyväksyttävää. Mun vanhemmat oli samaa mieltä. Päätelmä kai oli, ettei sosiaaliset suhteet ole sen arvoisia, jos ihmiset tekee näin toisilleen. Tämä toistui ja toistui eri muodoissa.
Olin toki tosi "rikki" jo ennen tuota, mutta se oli kai viimeinen pisara. Aina kun mulle tehtiin vääryyttä tai jotain pahaa, joku selitti sen "parhain päin" ja suuttui verisesti kun kysyin jotain. Mä olin aina väärässä. Tuota ennen vain mun vanhemmat ja suku oli tehneet vääryyttä, mutta tuosta opin, että sama pätee kaikkiin. Tuon jälkeen olin pahasti koulukiusattu koko peruskoulun ajan. Kotona sanottiin aina niiden muiden olevan oikeassa. Mä olin aina väärässä ja mun vihani yms. oli sairasta, vaikka en ikinä edes näyttänyt sitä. Mulle vain kerrottiin, miten mun oletettu tunteeni oli väärin, ja perustelteltiin, miksi. Mulle selitettiin, miten mun huolimattomuuteni kotitöissä yms. oli suuri vihan osoitus mun vanhempiani kohtaan, ja että olin liian vähäpätöinen edes ajatellakseni niitä asioita. Muita lapsia ei kohdeltu niin. Mä olin heille huono esimerkki. Siksi mua sai esim. lyödä kun kukaan ei nähnyt. Kun mähän valehtelin eikä ae voinut oll vakavaa. Jos itse annoin takaisin edes verbaalisesti, rangaistukset oli vakavia.
Mun vanhempani kertoi mulle myös usein, että olen mielisairas. Ensimmäinen kerta, kun jätin kaiken, olin 19-vuotias. Kun taas toisen kerran aloitin uuden elämän, otin vanhemmat siihen mukaan, koska heihin vaikuttanut erittäin manipulatiivinen ihminen oli poistunut kuviosta.
ap
:( Ei ihme että olet ihmiskammoinen. Olen pahoillani, myös siitä etten valitettavasti osaa oikein mitään sanoakaan. Korkeintaan sen, että kun asian tiedostat, niin pystytkö aloittamaan niiden pienet asioiden työstömistä? Siis niiden pakoreaktioiden pikkuasioistakin? Todella kurjaa ettei terapeuttisikaan oikein tunnu ottavan asiaa vakavasti, koska ei tuo kuulosta siltä että voisit vaan yhtäkkiä lopettaa varovaisuutesi. Ei korkeanpaikankammoakaan hoideta kiidättämällä heti hissillä kaupungin korkeimman talon katolle ja laiteta laidalle istumaan.
Pelkään eniten työkavereita, opettajia ja naapureita. Niin ja yli 40-vuotiaita naisia. Pahin yhdistelmä on eläkeikää lähestyvä naispuolinen työkaveri, joka on mua "ylempänä".
Vierailija kirjoitti:
Jos jokin haittaa elämää noin paljon, varataan aika lääkärille tai mielenterveyshoitajalle. Tuo ei ole normaalia, tervettä eikä hyväksyttävää.
Psykiatria on oikea tieteenala, sillä on hyviä keinoja hoitaa pahojakin mielenterveysongelmia, ja suurin osa toipuu hienosti. Toiset hitaammin, toisen nopeammin, riippuen vaivan vakavuudesta ja omista kyvyistä ja voimavaroista.
Ja joka muuta väittää, valehtelee omien, hoitamattomien fobioidensa vuoksi.
Mä olen ollutkin hoidossa pitkään. Mäkin uskon psykiatriaan, terapiaan yms., mutta uskon myös inhimillisiin virheisiin. Mä toivuin aikanaan itsetuhoisesta elämänhaluiseksi ja se aikanaan riitti mulle. Se oli mulle ihme.
Nykyisin olisin olisin erittäin valmis vastaanottamaan apua, mutta mua tämänhetkinen hoitokontaktini ei pidä lisäapua tarpeellisena.
Edelleen pidän mahdollisena sitä, etten vain ole puhunut tarpeeksi selkeästi ja ajattelen, että mun pitäisi ehkä kirjoittaa kirje, jonka voin itse lukea ääneen seuraavalla vastaanotolla.
ap
Sinun äitisi ja/tai isäsi ei ole auttanut sinua kasvamaan ehjäksi eikä isovanhempasikaan. Nyt tarvitsisit jonkun tai sitten olet oletettavasti aika pitkälti tuon muodostuneen vankilan sisällä.
Oma tilanteeni lähti menemään vähän tuohon suuntaan, mutta koska olen nähnyt isäni ongelmat, olen taistellut kynsin hampain omiani vastaan, etten joutuisi samaan. Tunnistan kyllä sisälläni mekanismeja, jotka tietyissä tilanteissa haluaisivat ottaa valtaa.