Lue keskustelun säännöt.
Ihmispelko. Pelkäätkö enemmän tuttuja vai tuntemattomia?
11.06.2018 |
Anteeksi tämä oma "oksennukseni" tässä alla. Halusin avata ketjun, jossa voi vaan puhua ihmispelosta. Mun tarinani voi jättää huomiotta, jos itselläsi on tarve vain puhua vastaavasta.
Onkohan mussa jotain vikaa? (No joo, on) Osaisiko joku sanoa jotain viisasta? En ole yhtään ujo kun tapaan uusia ihmisiä tai muuta porukkaa, jota en tunne. Voin helposti viihdyttää ihmisiä, puhua, kuunnella ja pitää vaikka esitelmän. Mua pidetään hauskana, sosiaalisena ja hyvänä puhujana. Mutta sitten kun opin tuntemaan jonkun paremmin ja pitäisi muodostaa joku suhde (kaveruus, ystävyys, tuttu yms.), mahassa ja rinnan alla rupeaa möyrimään puhdas raaka pelko.
Mä pelkään sukulaisia, perheenjäseniä ja vanhoja ystäviä. Olen elänyt jonkun kymmenen vuotta jo niin, etten päästä ketään lähelle. Jos joku käy liian läheiseksi, mä vaan katoan. Jos joku fyysisesti koskee muhun, enää halua edes kuulla koko ihmisen nimeä. Olen kolme kertaa aloittanut kaiken ikäänkuin alusta uudessa kaupungissa ja jättänyt kaiken (oikeasti). Olen jopa vaihtanut nimeä. Enkä ole tietty sosiaalisessa mediassa.
Tämän on loputtava joskus. En haluaisi olla näin yksin, mutta musta tuntuu, että jos päästän jonkun mun lähelle, annan sille ihmiselle valtaa muhun nähden. Sillä ihmisellä on mielestäni valta tuhota mut tai ainakin satuttaa pahasti. Kokemukseni mukaan ihmiset manipuloi, pettää, valehtelee ja tavoittelee vain omaa etuaan. En halua uskoa niin, mutta siksi välttelen ihmisiä. Joskus menen baareihin istumaan ja puhun tuntemattomille siitä, mistä he haluaa puhua, mutta en oikeasti halua olla kenenkään ystävä tai mitään sellaista. Olen ihmisistä kiinnostunut, vaikka en siedä ihmissuhteita.
Olen kontaktissa vain yhteen ihmiseen. Välttelen häntäkin usein, mutta sitten tapaan kun hetkittäin pääsen pelostani yli. Se vain, että hänkin on aika manipulatiivinen ja jopa aggressiivinen. Me tutustuttiin toisiimme jo pikkulapsina. Hän oli mua kohtaan väkivaltainen noin 15 vuotta. Jälkikäteen mietin, etten niin ajatellut siitä mitään kun mulle on tapahtunut pahempaakin. Edelleenkin hän tykkää kertoa mulle, kuka olen.
Mulla on säännöllinen hoitokontakti mt-palveluihin ja olen käynyt läpi parin vuoden intensiivisen terapiajakson. En vaan pääse tästä. Vaikutan kasvotusten kuitenkin niin normaalilta, ettei mun tarinaani oikein oteta tosissaan. En vaikuta introvertilta tai ujolta. Itse asiassa en pidä itseäni muuten kovin pelokkaana ihmisenä, eikä tuntemattomista ihmisissä ole musta niin paljon pelättävää. Tuntemattomat ei voi syödä mua sisältäpäin.
En sinänsä kärsi yksinäisyydestä. Tykkään eläimistä ja eläinseura riittää mulle. Surua se kyllä tuottaa, koska ihminen kuitenkin elää niin paljon kauemmin kuin juuri mikään eläin.
Pahinta on varmaankin se, että uskon satuttavani muita, jos olen jossain pitkäaikaisemmassa kontaktissa. Ihmiset satuttaa aina toisiaan, eikä siltä voi oikein välttyä. En vaan halua satuttaa ketään. Joskus olen tosi vihainen, joskus juon liikaa ja teen tyhmiä asioita, enkä haluaisi kenenkään muun kuin itseni kärsivän mun omista teoistani. En ole koskaan syyllistynyt rikoksiin yms., mutta jo se, että olen ihminen, riittää siihen, että pelkään itseäni.
Haluan siis suojella itseäni muilta, mutta yhtä paljon haluan suojella muita itseltäni. Onko siinä edes mitään järkeä?
Kommentit (70)
Vierailija kirjoitti:
Mitä ajatusta tai tunnetta pakenet pakottamallasi pääsi täyteen kaikkea muuta?
Jos olen ihan rehellinen, niin se on puhdas eläimellinen raivo ja viha niitä kohtaan, jotka on tehneet mulle vääryyttä. Mutta se on aina ollut kiellettyä. En saanut lapsena tuntea vihaa tai suuttumusta lainkaan, en mistään syystä. Se ei koskaan ollut oikeutettua. Nykyisin mä olen joskus niin vihainen, että mä pelkään itseäni. Mä en tiedä, mitä mä sillä vihalla teen. Nuorempana mä raavin ja löin itseäni. Nykyisin mun ratkaisu on alkoholi.
Mä en tiedä, miksi puhun tästä edes, mutta tiedättekö miten mun vanhemmat reagoi kun aikuisena uskouduin heille mulle tapahtuneista asioista? En ole siitä ylpeä, mutta tuo tapahtui itsemurhayrityksen jälkeen. He ei tienneet siitä. Mua syytetään vieläkin valehtelemisesta. Olen myös kertonut äidille itsemurhayrityksistäni, mutta hänen mielestä mä valehtelen. Ainoat tunteet, mitkä on jäljellä, on loputon raivo ja suru, joilla ei ole edes kohdetta, koska en voi löytää oikeaa syyllistä. En tiedä, mutta tuo, että mun vanhemmat kuvittelee mun valehtelevan näistä asioista, raivostuttaa ja surettaa mua. Ja se, että edelleen tapaan heitä ja teeskentelen, että kaikki on ok. He edelleen sanoi mulle karseita asioita ties minkä tekosyyn varjolla.
En tiedä, mitä tekisin kaikella tällä raivolla ja vihalla. Ehkä mun pitäisi vaan järjestää itseni jonnekin, missä voin huutaa ja tuhota jotain ilman, että joku huolestuu.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kärsin myös siitä etten osaa tai pikemminkin en päästä ketään lähelle. Minulla ei ole ollut varsinaisesti ystäviä sitten ala-asteen. Yläaste- ja lukioaikana oli yksi kaveri, joka oli eri koulussa, jota tuli nähtyä aina silloin tällöin. Lukion jälkeen ei ole ollut ketään. Haluaisin kyllä tutustua ihmisiin, mutta jotenkin en vaan osaa enää päästää ketään lähelle. Jos käy niin, että olisi ehkä tulossa jotain niin pakenen. Olen ajatellut tämän myös sellaisena, että todennäköisesti myös häpeän itseäni enkä senkään vuoksi halua, että kukaan pääsee tutustumaan minuun kovin syvällisesti.
Olen myös huomannut mm. töissä, että en osaa puhua itsestäni oikein mitään. Kuuntelen kuinka muut puhuvat omasta elämästään, mutta minä en osaa edes avautua kenellekään, osaan kyllä keskustella ja kyselläkin muilta kaikkea, mutta omasta itsestäni puhuminen on vaikeaa. Olen tämänkin ajatellut johtuvan siitä, että häpeän itseäni, koska minulla ei oikein ole edes sitä työn ulkopuolista elämää. Asun yksin eikä elämässäni oikein tapahdu mitään. Käyn töissä, jotta saan elätettyä itseni ja tunnistan myös itseni tuosta kun joku kirjoitti, että vakituinen työ olisi kauhistus. Minulla on ollut sama työ kohta 10 vuotta ja on alkanut jotenkin inhottaa itseäni. En haluaisi olla näin paljon tekemisissä samojen ihmisten kanssa.
Osaan kuitenkin olla myös sosiaalinen, mutta jos asiat alkavat mennä henkilökohtaisemmiksi niin lukkiudun ja varmaan johtuu tuosta häpeästä.
Harmittaa myös se, että sukulaisteni kanssa jotenkin lukkiudun vielä enemmän. Olen hyvin hiljainen sukulaisten kesken ja vaikea löytää puhumista. Tämä johtuu varmaankin siitä, että lapsena olin hyvin hiljainen ja tämä on jäänyt sukulaisten kanssa jatkuvaksi olotilaksi. Harmittaa suunnattomasti, että minusta tuli reippaampi vasta aikuisiällä, jolloin taas mm. ystävyyssuhteiden rakentaminen on paljon vaikeampaa, kun kaikilla on työt ja jotenkin muutenkin paljon vaikeampi ystävystyä.
Olen myös menettänyt paljon läheisiä sukulaisia onnettomuuksien ja muiden tapaturmien myötä. Mm. kaksi erittäin rakasta sukulaista menetin kun olin lapsi/nuori. Siitä on jäänyt ikuinen menetyksen pelko. Minun on vaikea suunnitellla elämääni ja luotto tulevaisuuteen on huono. Myös ihmisiin luottaminen on vaikeaa.
Ap, arvasin, että tukahdutat jotain tuolla ajatusten tonavalla. Itse hautasin suruni työnarkomaniaan, koska tunteet olivat liian isoja käsiteltäväksi heti kerralla.
Pystyykö nykyinen terapeuttisi auttamaan sinua päästämään irti vihasta turvallisesti? Elimistöön patoutunut pinne pitäisi saada varmaan mäiskittyä pihalle, mutta ajatusten osalta ehkä asennemuutos on ainoa oikea tie. Kuten olet huomannut, viha vaan hajottaa sinut itsesi, vastapuolihan ei ota vastaan tunteitasi. Sinun on varmaan pakko ottaa heihin niin suuri etäisyys, että pystyt olemaan rauhallisesti ja vihaamatta heitä. Ajattele heitä vaikka säälittävinä ja sairaina ja heikkoina yksilöinä. Sinä pystyt parempaan, et ole yhtä paha/kiero/sairas jne.
Vierailija kirjoitti:
Minä kärsin myös siitä etten osaa tai pikemminkin en päästä ketään lähelle. Minulla ei ole ollut varsinaisesti ystäviä sitten ala-asteen. Yläaste- ja lukioaikana oli yksi kaveri, joka oli eri koulussa, jota tuli nähtyä aina silloin tällöin. Lukion jälkeen ei ole ollut ketään. Haluaisin kyllä tutustua ihmisiin, mutta jotenkin en vaan osaa enää päästää ketään lähelle. Jos käy niin, että olisi ehkä tulossa jotain niin pakenen. Olen ajatellut tämän myös sellaisena, että todennäköisesti myös häpeän itseäni enkä senkään vuoksi halua, että kukaan pääsee tutustumaan minuun kovin syvällisesti.
Olen myös huomannut mm. töissä, että en osaa puhua itsestäni oikein mitään. Kuuntelen kuinka muut puhuvat omasta elämästään, mutta minä en osaa edes avautua kenellekään, osaan kyllä keskustella ja kyselläkin muilta kaikkea, mutta omasta itsestäni puhuminen on vaikeaa. Olen tämänkin ajatellut johtuvan siitä, että häpeän itseäni, koska minulla ei oikein ole edes sitä työn ulkopuolista elämää. Asun yksin eikä elämässäni oikein tapahdu mitään. Käyn töissä, jotta saan elätettyä itseni ja tunnistan myös itseni tuosta kun joku kirjoitti, että vakituinen työ olisi kauhistus. Minulla on ollut sama työ kohta 10 vuotta ja on alkanut jotenkin inhottaa itseäni. En haluaisi olla näin paljon tekemisissä samojen ihmisten kanssa.
Osaan kuitenkin olla myös sosiaalinen, mutta jos asiat alkavat mennä henkilökohtaisemmiksi niin lukkiudun ja varmaan johtuu tuosta häpeästä.
Harmittaa myös se, että sukulaisteni kanssa jotenkin lukkiudun vielä enemmän. Olen hyvin hiljainen sukulaisten kesken ja vaikea löytää puhumista. Tämä johtuu varmaankin siitä, että lapsena olin hyvin hiljainen ja tämä on jäänyt sukulaisten kanssa jatkuvaksi olotilaksi. Harmittaa suunnattomasti, että minusta tuli reippaampi vasta aikuisiällä, jolloin taas mm. ystävyyssuhteiden rakentaminen on paljon vaikeampaa, kun kaikilla on työt ja jotenkin muutenkin paljon vaikeampi ystävystyä.
Olen myös menettänyt paljon läheisiä sukulaisia onnettomuuksien ja muiden tapaturmien myötä. Mm. kaksi erittäin rakasta sukulaista menetin kun olin lapsi/nuori. Siitä on jäänyt ikuinen menetyksen pelko. Minun on vaikea suunnitellla elämääni ja luotto tulevaisuuteen on huono. Myös ihmisiin luottaminen on vaikeaa.
Itsellä ei myöskään ole ollut ystäviä alakoulun jälkeen. Yläkoulussa oli "kavereita", jotka sitten puhuvat takana päin pahaa ja lopulta koulun vaihdon jälkeen jäin ihan yksin, kun en millään enää päässyt "valmiiseen" porukkaan mukaan. Se vasta ikävää olikin, kun kaikki jättivät huomiotta ja olin kuin ilmaa kaikille. En enää sitten jaksanyt enää yrittää, kun aina jätettiin ruokalan pöytään yksin ja muut kyllä odotettiin, että syövät loppuun ruokansa, mutta minua ei. Samaten minun juttujani ei kukaan kuunnellut, vaikka itse olin aina siinä kuuntelijan roolissa.
Lukio ei tuonut minulle helpotusta vaan sama meno jatkui ja sain välillä kuulla todella ikäviä kommentteja, kun muut huomasivat kuinka yksin olin. Pari juttukaveria oli lukioaikana, mutta heistäkin kaikki lähtivät jossain vaiheessa pois ( osa lopetti ja pari vaihtoi lukiota) ja en kyllä tätä lukion vaihtoa edes ihmetellyt sillä minäkin olisin vaihtanut jos olisi ollut mahdollista. Oli kyllä suuremmat odotukset lukion suhteen, mutta itsellä se oli välillä pahempi paikka kuin yläkoulu. Muutenkin minua on todella paljon kiusattu ja puhuttu pahaa. Hirveän ikäviä ihmisiä on matkan varrelle sattunut. Itse kuitenkin yritän olla kiltti ja empaattinen kaikkia kohtaan ( tietysti myös helppo ihminen kiusata) ja siinä mielessä en ansaitsa tällaista käytöstä toisilta. Nykyisin olen todella yksinäinen. Välillä kadehdin niitä, jotka ovat saaneet käydä koulunsa suhteellisen rauhassa ja on edes pari kaveria ollut. Siihen minäkin olisin ollut jo tyytyväinen, enkä koskaan ole mitään suurta kaveriporukkaa kaivannut. Vaan sitä normaalia elämää, koska minun elämäni on ollut täysin normaalia viimeksi lapsena. Monet eivät varmaan edes käsitä, että heidän elämänsä olisi jo luksusta minulle.
Mä "pelkään" puolituttuja. Tuntemattomille saatan alkaa jutella kassajonossa, koska he eivät tiedä minusta mitään ja heidä kanssaan tuskin tulen kohtaamaan. Oikeasti tutut, kuten perheenjäsenet ja ihan oikeat ystävät, heidän luokseen juoksen vaikka tien yli. Puolituttujen tullessa vastaan taas koetan mahdollisuuden tullen vaihtaa reittiä. Nykyään uskallan jo moikata, mutta aivan viimeiseen vuoteen asti katselin muualle ja koin olevani liian ala-arvoinen moikkaamaan heitä. Häpeän itseäni ja olen vielä mielestäni sosiaalisilta taidoiltani hieman huono, joten puolituttujen kanssa törmäileminen tuntuu aina nololta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttuja.
En missää tilanteessa halua törmätä hirviö anoppiin
”Näkymättömän ympärillä on kaksi muuria: ensimmäisen rakentavat muut torjunnallaan. Toisen muurin rakentaa ihminen itse, suojatakseen itseään” Tämä on lainaus hesarin maksullisesta artikkelista "Olen kaikille vain ilmaa". Itse olen tällainen näkymätön. Tämä kaikki sai alkunsa yläkoulussa, jossa kukaan ei kiinnittänyt huomiota minuun jäin aina ulkopuolelle kaikesta ja lopulta oli kuin minua ei enää olisikaan. Muutuin näkyväksi vain silloin, kun jollakin oli ikävää sanottavaa, mutta yleensä olin vain kuin ilmaa muille. Lopulta en enää edes jaksanut enää yrittää. Lukiossa sama meno jatkui, mutta oli sentään edes ajoittain seuraa, vaikka oma ryhmä kohtelikin kuin näkymätöntä. En ole vieläkään täysin toipunut tästä. Nykyään olen ihan ihmeissäni jos joku huomaa minut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kirjoituksestasi, se on aito ja selkeä eikä ollenkaan liian pitkä, kuten joku vinkuja tuolla yritti väittää hyppyyttääkseen sua.
Mä jaan melko paljon kokemuksesi. Tuntemattomat on helppo pitää kaukana samalla kun keskustelee lähes kaikesta maan ja taivaan välillä. Ohimennen syntyneissä kontakteissa on sanaton sopimus vapaudesta tulla ja lähteä rauhassa. Tuttujen kanssa olen saanut niin paljon turpiini, että hulluhan sitä olisi, jos ei yhtään pelottaisi. Olen joutunut kokemaan väkivallan kaikki muodot. Jostain syystä Suomessa elää sellainen kulttuuri. Useat jopa ajattelevat ansainneensa väkivaltaisen kohtelun, siitähän se sitten lähtee. Itse olen täysin kypsä. Haluan vain elää rauhassa.
Tekstistäsi ilmenee, että olet hyvin joustava, kohtelias ja kiltti ihminen. Liikaakin, kun sanon suoraan. Toistaiseksi on ihan hyvä, että suojelet itseäsi noilla tavoilla kuin teet. Ensi ja viime kädessä ihmisen suojelu kuuluu hänelle itselleen ja siihen sun ei tarvitse kysellä lupia yhtään keneltäkään. Hyvää jatkoa sinulle! 🙂
Kannattaa varmaan selvittää pelkosi perimmäisiä syitä.
Itseäni ärsyttää ihmiset suunnattomasti, joudun päivät tekemään asiakaspalvelutyötä ja mielummin vietän loppuajan itsekseni, kun ei jaksa edes kavereita.