Lue keskustelun säännöt.
Ihmispelko. Pelkäätkö enemmän tuttuja vai tuntemattomia?
11.06.2018 |
Anteeksi tämä oma "oksennukseni" tässä alla. Halusin avata ketjun, jossa voi vaan puhua ihmispelosta. Mun tarinani voi jättää huomiotta, jos itselläsi on tarve vain puhua vastaavasta.
Onkohan mussa jotain vikaa? (No joo, on) Osaisiko joku sanoa jotain viisasta? En ole yhtään ujo kun tapaan uusia ihmisiä tai muuta porukkaa, jota en tunne. Voin helposti viihdyttää ihmisiä, puhua, kuunnella ja pitää vaikka esitelmän. Mua pidetään hauskana, sosiaalisena ja hyvänä puhujana. Mutta sitten kun opin tuntemaan jonkun paremmin ja pitäisi muodostaa joku suhde (kaveruus, ystävyys, tuttu yms.), mahassa ja rinnan alla rupeaa möyrimään puhdas raaka pelko.
Mä pelkään sukulaisia, perheenjäseniä ja vanhoja ystäviä. Olen elänyt jonkun kymmenen vuotta jo niin, etten päästä ketään lähelle. Jos joku käy liian läheiseksi, mä vaan katoan. Jos joku fyysisesti koskee muhun, enää halua edes kuulla koko ihmisen nimeä. Olen kolme kertaa aloittanut kaiken ikäänkuin alusta uudessa kaupungissa ja jättänyt kaiken (oikeasti). Olen jopa vaihtanut nimeä. Enkä ole tietty sosiaalisessa mediassa.
Tämän on loputtava joskus. En haluaisi olla näin yksin, mutta musta tuntuu, että jos päästän jonkun mun lähelle, annan sille ihmiselle valtaa muhun nähden. Sillä ihmisellä on mielestäni valta tuhota mut tai ainakin satuttaa pahasti. Kokemukseni mukaan ihmiset manipuloi, pettää, valehtelee ja tavoittelee vain omaa etuaan. En halua uskoa niin, mutta siksi välttelen ihmisiä. Joskus menen baareihin istumaan ja puhun tuntemattomille siitä, mistä he haluaa puhua, mutta en oikeasti halua olla kenenkään ystävä tai mitään sellaista. Olen ihmisistä kiinnostunut, vaikka en siedä ihmissuhteita.
Olen kontaktissa vain yhteen ihmiseen. Välttelen häntäkin usein, mutta sitten tapaan kun hetkittäin pääsen pelostani yli. Se vain, että hänkin on aika manipulatiivinen ja jopa aggressiivinen. Me tutustuttiin toisiimme jo pikkulapsina. Hän oli mua kohtaan väkivaltainen noin 15 vuotta. Jälkikäteen mietin, etten niin ajatellut siitä mitään kun mulle on tapahtunut pahempaakin. Edelleenkin hän tykkää kertoa mulle, kuka olen.
Mulla on säännöllinen hoitokontakti mt-palveluihin ja olen käynyt läpi parin vuoden intensiivisen terapiajakson. En vaan pääse tästä. Vaikutan kasvotusten kuitenkin niin normaalilta, ettei mun tarinaani oikein oteta tosissaan. En vaikuta introvertilta tai ujolta. Itse asiassa en pidä itseäni muuten kovin pelokkaana ihmisenä, eikä tuntemattomista ihmisissä ole musta niin paljon pelättävää. Tuntemattomat ei voi syödä mua sisältäpäin.
En sinänsä kärsi yksinäisyydestä. Tykkään eläimistä ja eläinseura riittää mulle. Surua se kyllä tuottaa, koska ihminen kuitenkin elää niin paljon kauemmin kuin juuri mikään eläin.
Pahinta on varmaankin se, että uskon satuttavani muita, jos olen jossain pitkäaikaisemmassa kontaktissa. Ihmiset satuttaa aina toisiaan, eikä siltä voi oikein välttyä. En vaan halua satuttaa ketään. Joskus olen tosi vihainen, joskus juon liikaa ja teen tyhmiä asioita, enkä haluaisi kenenkään muun kuin itseni kärsivän mun omista teoistani. En ole koskaan syyllistynyt rikoksiin yms., mutta jo se, että olen ihminen, riittää siihen, että pelkään itseäni.
Haluan siis suojella itseäni muilta, mutta yhtä paljon haluan suojella muita itseltäni. Onko siinä edes mitään järkeä?
Kommentit (70)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos jokin haittaa elämää noin paljon, varataan aika lääkärille tai mielenterveyshoitajalle. Tuo ei ole normaalia, tervettä eikä hyväksyttävää.
Psykiatria on oikea tieteenala, sillä on hyviä keinoja hoitaa pahojakin mielenterveysongelmia, ja suurin osa toipuu hienosti. Toiset hitaammin, toisen nopeammin, riippuen vaivan vakavuudesta ja omista kyvyistä ja voimavaroista.
Ja joka muuta väittää, valehtelee omien, hoitamattomien fobioidensa vuoksi.
Mä olen ollutkin hoidossa pitkään. Mäkin uskon psykiatriaan, terapiaan yms., mutta uskon myös inhimillisiin virheisiin. Mä toivuin aikanaan itsetuhoisesta elämänhaluiseksi ja se aikanaan riitti mulle. Se oli mulle ihme.
Nykyisin olisin olisin erittäin valmis vastaanottamaan apua, mutta mua tämänhetkinen hoitokontaktini ei pidä lisäapua tarpeellisena.
Edelleen pidän mahdollisena sitä, etten vain ole puhunut tarpeeksi selkeästi ja ajattelen, että mun pitäisi ehkä kirjoittaa kirje, jonka voin itse lukea ääneen seuraavalla vastaanotolla.
ap
Kirje kuulostaa hyvältä ajatukselta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa jotenkin neuroottiselta tai psykoottiselta tai jollain tavalla epäterveeltä tuollaiset ajatukset. Ethän sinä saa rauhaa omilta ajatuksiltasi.
Jos tietokonettakin käyttäessä pitäisi koko ajan pohtia, että kun painan tästä nappia niin miten ihmeessä se kirjain ilmestyy näytölle ja mitä jos tämä hajoaa koko paska kesken tekstin tai jos vaikka akku räjähtää päin pläsiä. Ja että onko tässä tekstissä edes mitään mieltä, että pitäisikö sanoa jotain toisin ja mitä jos joku pahastuu tästä tai mitä jos osaisinkin auttaa, mutta en vaan nyt tajunnutkaan tuoda sitä julki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä pelkään sukulaisia, perheenjäseniä ja vanhoja ystäviä. Olen elänyt jonkun kymmenen vuotta jo niin, etten päästä ketään lähelle. Jos joku käy liian läheiseksi, mä vaan katoan. Jos joku fyysisesti koskee muhun, enää halua edes kuulla koko ihmisen nimeä. Olen kolme kertaa aloittanut kaiken ikäänkuin alusta uudessa kaupungissa ja jättänyt kaiken (oikeasti). Olen jopa vaihtanut nimeä. Enkä ole tietty sosiaalisessa mediassa.
Tämän on loputtava joskus. En haluaisi olrla näin yksin, mutta musta tuntuu, että jos päästän jonkun mun lähelle, annan sille ihmiselle valtaa muhun nähden. Sillä ihmisellä on mielestäni valta tuhota mut tai ainakin satuttaa pahasti. Kokemukseni mukaan ihmiset manipuloi, pettää, valehtelee ja tavoittelee vain omaa etuaan. En halua uskoa niin, mutta siksi välttelen ihmisiä. Joskus menen baareihin istumaan ja puhun tuntemattomille siitä, mistä he haluaa puhua, mutta en oikeasti halua olla kenenkään ystävä tai mitään sellaista. Olen ihmisistä kiinnostunut, vaikka en siedä ihmissuhteita.
Olen kontaktissa vain yhteen ihmiseen. Välttelen häntäkin usein, mutta sitten tapaan kun hetkittäin pääsen pelostani yli. Se vain, että hänkin on aika manipulatiivinen ja jopa aggressiivinen. Me tutustuttiin toisiimme jo pikkulapsina. Hän oli mua kohtaan väkivaltainen noin 15 vuotta. Jälkikäteen mietin, etten niin ajatellut siitä mitään kun mulle on tapahtunut pahempaakin. Edelleenkin hän tykkää kertoa mulle, kuka olen.
Ovatko kaikki sukulaiset, perheenjäsenet ja vanhat ystävät satuttaneet sinua? Pystytkö parantumaan jos se ainoa johon pidät yhteyttä vasta akuvaustasi sellaisesta ihmisestä jota pelkäät? En missään nimessä sano että välit pitää katkaista, kun sinulla on noin suuria vaikeuksia muodostaa sosiaalisia suhteita, mutta ehkä kannattaa tältäkin kannalta mietitä asioita. Oliko niissä joihin et pidä yhteyttä joku, joka ei ole kohdellut sinua niin huonosti, johon katkaisit välit pelosta, ennen kuin mitään tapahtui?
Valitettava tosiasia on, että aina ihmiset satuttavat toisiaan koska emme ole täydellisiä. Mutta siinä satuttamisessa on huimia eroja, toiset tekevät sen tahallaan ja mahdollisimman pahasti, toiset vahingossa ja pienesti (vrt joku tökkää sinua sormella vs lyö sinua lekalla). Sama koskee myös valehtelua yms. Menneet huonot kokemukset saavat herkemmäksi, silloin voi joskus ylireagoida ja kuulostaa että sinulla on takana paljon traumaattisia kokemuksia ja ehkä siksi olet turhan epäluuloinen. Pystytkö miettimään onko esim. joku valhe oikeasti merkityksellinen vai pikkujuttu, tai onko tilanteelle/toiminnalle joku muu selitys kuin se mitä itse ajattelet (esim. joku peruu tapaamisen viime tipassa ja epäilet ettei hän haluakaan nähdä sinua, kun kyseessä onkin äkillinen vatsatauti josta ei kehdannut kertoa)?
Olen pahoillani että sinulla on noin huonoja kokemuksia ihmisistä ja vaikeaa :( Kunpa voisin antaa sinulle osan omista hyvistä kokemuksistani, ne ehkä auttaisivat luottamaan muihin edes vähän enemmän. Toivottavasti saat tilanteseesi apua ja löydät ainakin muutaman ihmisen joihin voit oikeasti luottaa <3
Anteeksi, että vastaamisessa kesti. Täytyi hieman koota ajatuksia.
Luulen, etten oikein osaa erottaa toisistaan niitä juttuja, mitä ihmiset tekevät tahallaan, ja mitä eivät. Lisäksi on tiettyjä sinänsä harmittomia juttuja, jotka tavallaan laukaisevat mun pakoreaktion. Mulle on menneisyydessä perusteltu asioita todella ristiriitaisesti. Lapsena jo opin, etten voi luottaa kehenkään.
Ja ehkä olen liian herkkäkin. En nimityäin pysty muistamaan yhtäkään ihmistä, joka ei tarkoituksella olisi satuttanut mua tai koittanut manipuloida. Ehkä se on tottakin, mutta jos se asia on ollut hyvin pieni, mun ona reaktioni on ollut ylimitoitettu.
Jos joku peruu tapaamisen viime tipassa, olen aina ollut vain helpottunut. Tämä on typerää, mutta lapsena tutustuin koulussa erääseen luokkakaveriin ja hänen kanssa sovittiin tapaaminen. Odotin häntä kaksi tai kolme tuntia (olin 8v) ja lopulta lähdin kotiin. Seuraavana päivänä hän sanoi ajatelleensa vain mun parastani kun olen eläimille allerginen ja heillä oli hamsteri. Silloin jotenkin hyväksyin sen, että tämä on ok. Näin voi tehdä ja se on hyväksyttävää. Mun vanhemmat oli samaa mieltä. Päätelmä kai oli, ettei sosiaaliset suhteet ole sen arvoisia, jos ihmiset tekee näin toisilleen. Tämä toistui ja toistui eri muodoissa.
Olin toki tosi "rikki" jo ennen tuota, mutta se oli kai viimeinen pisara. Aina kun mulle tehtiin vääryyttä tai jotain pahaa, joku selitti sen "parhain päin" ja suuttui verisesti kun kysyin jotain. Mä olin aina väärässä. Tuota ennen vain mun vanhemmat ja suku oli tehneet vääryyttä, mutta tuosta opin, että sama pätee kaikkiin. Tuon jälkeen olin pahasti koulukiusattu koko peruskoulun ajan. Kotona sanottiin aina niiden muiden olevan oikeassa. Mä olin aina väärässä ja mun vihani yms. oli sairasta, vaikka en ikinä edes näyttänyt sitä. Mulle vain kerrottiin, miten mun oletettu tunteeni oli väärin, ja perustelteltiin, miksi. Mulle selitettiin, miten mun huolimattomuuteni kotitöissä yms. oli suuri vihan osoitus mun vanhempiani kohtaan, ja että olin liian vähäpätöinen edes ajatellakseni niitä asioita. Muita lapsia ei kohdeltu niin. Mä olin heille huono esimerkki. Siksi mua sai esim. lyödä kun kukaan ei nähnyt. Kun mähän valehtelin eikä ae voinut oll vakavaa. Jos itse annoin takaisin edes verbaalisesti, rangaistukset oli vakavia.
Mun vanhempani kertoi mulle myös usein, että olen mielisairas. Ensimmäinen kerta, kun jätin kaiken, olin 19-vuotias. Kun taas toisen kerran aloitin uuden elämän, otin vanhemmat siihen mukaan, koska heihin vaikuttanut erittäin manipulatiivinen ihminen oli poistunut kuviosta.
ap
:( Ei ihme että olet ihmiskammoinen. Olen pahoillani, myös siitä etten valitettavasti osaa oikein mitään sanoakaan. Korkeintaan sen, että kun asian tiedostat, niin pystytkö aloittamaan niiden pienet asioiden työstömistä? Siis niiden pakoreaktioiden pikkuasioistakin? Todella kurjaa ettei terapeuttisikaan oikein tunnu ottavan asiaa vakavasti, koska ei tuo kuulosta siltä että voisit vaan yhtäkkiä lopettaa varovaisuutesi. Ei korkeanpaikankammoakaan hoideta kiidättämällä heti hissillä kaupungin korkeimman talon katolle ja laiteta laidalle istumaan.
Joskus olen miettinyt mulle sopivia aikatauluja ja strategioita. Jos löytyisi joku halukas ihminen. Esim. torstaisin voitaisiin olla sosiaalisia ja lähetellä viestejä. Ehkä jonain torstaina voitaisiin tavata ja jonain torstaina voisi olla lomaa tästä. Mutta sen kaverin pitäisi olla samanlainen kun mäkin. Ja voitaisiin sopia, että yhteydenotto vuoden hiljaisuuden jälkeen on ok.
Olisi ehkä parasta tutustua johonkuhun, joka analysoi itseään ja muita suht ennakkoluulottomasti.
En vain tiedä, mistä tällaisen löytäisi.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos jokin haittaa elämää noin paljon, varataan aika lääkärille tai mielenterveyshoitajalle. Tuo ei ole normaalia, tervettä eikä hyväksyttävää.
Psykiatria on oikea tieteenala, sillä on hyviä keinoja hoitaa pahojakin mielenterveysongelmia, ja suurin osa toipuu hienosti. Toiset hitaammin, toisen nopeammin, riippuen vaivan vakavuudesta ja omista kyvyistä ja voimavaroista.
Ja joka muuta väittää, valehtelee omien, hoitamattomien fobioidensa vuoksi.
Mä olen ollutkin hoidossa pitkään. Mäkin uskon psykiatriaan, terapiaan yms., mutta uskon myös inhimillisiin virheisiin. Mä toivuin aikanaan itsetuhoisesta elämänhaluiseksi ja se aikanaan riitti mulle. Se oli mulle ihme.
Nykyisin olisin olisin erittäin valmis vastaanottamaan apua, mutta mua tämänhetkinen hoitokontaktini ei pidä lisäapua tarpeellisena.
Edelleen pidän mahdollisena sitä, etten vain ole puhunut tarpeeksi selkeästi ja ajattelen, että mun pitäisi ehkä kirjoittaa kirje, jonka voin itse lukea ääneen seuraavalla vastaanotolla.
ap
Kirje kuulostaa hyvältä ajatukselta!
Mä luulen, että mä kirjoitankin sen. Eihän tässä voi mitään menettää ainakaan.
ap
Kuulostaisi, että teitä ihmiskammoisia yhdistää se, että te pelkäätte toisten teihin kohdistuvia odotuksia ja toisaalta te ette osaa vetää omia rajojanne. Koette rajojen asettelun olevan sitä, että te olette hankalia toisen mielestä tai sitten venytte itse ihan liikaa ja väsytte.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ihme, että väsyt, jos ajattelet ja analysoit jatkuvasti. Osaatko vain olla? Ei ole mitään hätää. ❤
Mulla on samansuuntaisia ongelmia. Olen tavallaan tosi sosiaalinen ja nautin paljon tuntemattomien ja tuttujenkin kanssa rupattelusta. Minua on kuvattu esim. työtodistuksessa avoimeksi ja helposti lähestyttäväksi ihmiseksi. Mutta läheisiä ystäviä on tasan yksi, sekin jäänyt lapsuudesta eikä myöhemmin läheisiä ihmissuhteita ole muodostunut, en vaan halua päästää ihmisiä liian lähelle. Nyt alkamassa terapia, toivon että auttaa! (koska olen myös usein yksinäinen, eli kärsin tästä...)
Sinulle ap, pohdit mistä löytää joku ihminen jonka kanssa voisi tutustua noin kuin kuvailit 46 viestissä. Yksi vaihtoehto voisi olla mielenterveyskuntoutujien vertaistukiryhmät, joita on ainakin isommissa kaupungeissa. Mä oon katsellut, että semmoiseen olisi kiva mennä, ja voisi löytyä joku ystäväkin, kenen kanssa voisi rauhassa jutella elämän kaikista puolista. Ei vaan sovi omiin aikatauluihin nyt tämän kaupungin ryhmät. Tsemppiä sulle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa jotenkin neuroottiselta tai psykoottiselta tai jollain tavalla epäterveeltä tuollaiset ajatukset. Ethän sinä saa rauhaa omilta ajatuksiltasi.
Jos tietokonettakin käyttäessä pitäisi koko ajan pohtia, että kun painan tästä nappia niin miten ihmeessä se kirjain ilmestyy näytölle ja mitä jos tämä hajoaa koko paska kesken tekstin tai jos vaikka akku räjähtää päin pläsiä. Ja että onko tässä tekstissä edes mitään mieltä, että pitäisikö sanoa jotain toisin ja mitä jos joku pahastuu tästä tai mitä jos osaisinkin auttaa, mutta en vaan nyt tajunnutkaan tuoda sitä julki.
No, itse asiassa olet kuvannut mun aivot aika tarkkaan. Tosin siihen voi huonona kautena vielä lisätä mahdolliset äänet. "Olet sairas kun teet näin. Sut pitäisi panna laitokseen. Näytät ihan kylähullulta kun et mene suihkuun iltaisin. Vain sairaat ihmiset on noin likaisia." Sitten jos lähtee väittelemään noiden kanssa, ei ikinä pääse siitä irti. Ne menee henkilökohtaisuuksiin, ja niiden jutut on todella typeriä. Eivätkä ne luovuta.
Olen tosiaan kuullut ääniäkin, mutta hoitava taho ei pitänyt asiaa mitenkään vakavana. Nykyään en kuule niitä enää onneksi, mutta elin niiden kanssa monta vuotta. Kuulostaa hullulta, mutta lopulta siitä vaan tuli mulle uusi normaali. Kun psykiatri ei pitänyt mua psykoottisena jne.
Oikeastaan mä kiitän sua, kun sanoit tuon. Mä en tiedä, miksei neuroottisuus ole sairaus. Koska mä olisin juuri sitä. Mulla on äärimmäisen neuroottinen persoonallisuus. En ymmärrä, miksei sitä määritellä sairaudeksi. Ylianalysointi ja neuroottisuus.
ap
Keittiöpsykologiaa: sinua ei ole rauhoitettu lapsena eikä sinulla ole ollut ketään kehen turvata. Sinä olet jäänyt ajatustesi ja epävarmuuksiesi kanssa pyörimään labyrinttiin, kun et löytänyt yksin (lapsi tarvitsee aina isomman tukea) tietä turvaan ja ulos. Hermostosi on ylivirittynyt etkä osaa rentoutua.
Kokeile youtubesta meditation musicia. Siellä on vaikka mitä erilaisia, osa ärsyttäviä mutta osa ihan oikeasti auttaa. Tässä esimerkki
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei ihme, että väsyt, jos ajattelet ja analysoit jatkuvasti. Osaatko vain olla? Ei ole mitään hätää. ❤
Joskus lapsena mä ajattelin, että se analysointi on ihmisen normaali tila ja muut asiat vain häiritsee sitä. En osannut rentoutua ollenkaan. Mä luulen, että mun rentoutuminen on nykyäänkin lähinnä sitä, että en vaan koita miettiä asioita, joihin ei ole ratkaisuja, vaan pohdin juttuja, jotka voi ratkaista. Nykyisin ne liittyy usein fysiikkaan tai esimerkiksi jonkun kasvin kehittymiseen. Maalaan ja piirrän paljon, mutta silloinkin koitan keksiä jotain todellisuutta taivuttavia ideoita. En voi vain kopioida jotain.
Joskus koitin vain piirtää kuvioita, mutta mä oikeasti suutuin ja turhauduin, koska musta tuntui, että hukkaan aikaa. Oikeasti en edes tee elämälläni juuri mitään. Mä käytännössä hukkaan aikaani jatkuvasti. Kouluaikoina mä koitin vain oppia pakolliset asiat nopeasti, että voisin vapauttaa aivot maailman analysoimiseen.
En usko olevani mitenkään älykäs, enkä kaipaa sitä, että joku sanoo niin mulle. Mä vaan tosiaan olen neuroottinen.
Meditaatio on ollut sellainen juttu tosin, että voin keskittyä siihen. Mun aivojeni näytönsäästäjäkin on tosin täynnä kuvia ja tarinoita.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Auttaisiko patikointi luonnossa selkeyttämään ajatuksia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Keittiöpsykologiaa: sinua ei ole rauhoitettu lapsena eikä sinulla ole ollut ketään kehen turvata. Sinä olet jäänyt ajatustesi ja epävarmuuksiesi kanssa pyörimään labyrinttiin, kun et löytänyt yksin (lapsi tarvitsee aina isomman tukea) tietä turvaan ja ulos. Hermostosi on ylivirittynyt etkä osaa rentoutua.
Kokeile youtubesta meditation musicia. Siellä on vaikka mitä erilaisia, osa ärsyttäviä mutta osa ihan oikeasti auttaa. Tässä esimerkki
Se on totta, että lapsenakin jouduin jatkuvasti analysoimaan kaikkea.
Oikeasti nyt kun mietin, niin ajatus siitä, etten ajattelisi kaikkea jatkuvasti, saa aikaan jonkun paniikkireaktion mussa. Se on mulle yhtä kuin täysi avuttomuus ja aseettomuus. Kaiken ajattelun lopettaminen on melkein kuin kuolema.
Mut on nukutettu kerran. Ehkä tämä on se syy, miksi heräsin siitä niin rentoutuneena ja onnellisena. Aivo oli saaneet vähän lomaa. En muista, milloin olisin oikeasti ollut niin rento. Hoitajia tosin taisi vähän karmia mun kykyni herätä silmänräpäyksessä ja olla täysin valpas, jos kuulen tai huomaan jotain liikettä mun lähelläni, vaikka olisin ollut täydessä unessa hetki sitten. He kyseli, enkö saa nukuttua. Mä sanoin, että mähän nukun erittäin hyvin.
Ehkä mun pitäisi yrittää kerrankin heittäytyä vaikka johonkin musiikkiin ajattelematta mitään. Oikeasti yrittää niin kauan, että se onnistuu. Se jostain syystä pelottaa mua.
Pitää selailla youtubea ja katsoa tuo linkki.
ap
^No niin... En tiedä, miksi lainaus meni noin.
ap
Mitä ajatusta tai tunnetta pakenet pakottamallasi pääsi täyteen kaikkea muuta?
Vierailija kirjoitti:
Auttaisiko patikointi luonnossa selkeyttämään ajatuksia?
Luonto auttaa kyllä paljon. Musta olisi mukavaa, jos voisin jäädä sinne.
ap
Oletko perfektionisti, joka ei uskalla heittäytyä tunteiden ja tilanteiden valtaan ja hieman neuroottisen estoinen?
Olen ihan samanlainen kuin sinä. Itselläkin se syvällisempi tutustuminen pelottaa, enkä haluaisi millään paljastaa itsestäni liikaa muille, koska sitten on jotenkin avuton olo. Myös minä suojelen itseäni muilta osin aiempien ikävien kokemuksien takia. Toisaalta ajattelen myös niin, että ihmiset eivät "menetä mitään" jos jättävät minuun tutustumisen väliin, koska en kuitenkaan pysty tarjoamaan heille mitään hyvää tai edes olemaan se aito oma itseni. Uskon, että ilman noita kokemuksia olisin varmaan "normaalimpi" ihminen, mutta nyt olen vain tullut vieläkin varovaisemmaksi. Yksinäinen kyllä olen jo kaipaan toisaalta kyllä muiden seuraan. Kukaan täysin "tavallinen" ihminen ei varmaan voi täysin ymmärtää minua ja välillä typerää käytöstäni. Toisaalta en myöskään halua loukata ketään ja pelkään, että jos tutustun johonkin ja sitten "hylkään" hänet niin voi olla toisella kova paikka. Sitä en halua joten parempi pitää etäisyyttä ja samalla sitten olla yksin.
Mä olen käyttänyt serotoniinilääkkeitä. Tuolloin olin pahassa jamassa ja ne lähinnä lykkäsi näiden asioiden käsittelyä myöhemmäksi. Mulle tulee niistä myös jänniä sivuvaikutuksia...
Mitkään läälleet ei ole oikein sopineet mulle. Niiden vaikutukset on usein olleet todella arvaamattomia.
Olen kuitenkin analysoinnin kanssa päässyt eteenpäin... Joskus pelkäsin nukahtamista, koska en voinut olla varma siitä, että olen sama ihminen herättyäni. Pelkäsin kuolevani kun nukahdan. Pelkäsin, että tietoisuuteni loppuu, kun nukahdan, ja toinen tietoisuus tulee tilalle. Totta puhuen en vieläkään ole varma asiasta.
Kuitenkin olen päässyt eteenpäin. Monen askeleen verran.
ap