Ihmispelko. Pelkäätkö enemmän tuttuja vai tuntemattomia?

Ehkä puolituttuja ja tyokollegoja jännitän eniten. Täysin tuntemattomia en niinkään. Enkä myöskään niitä ihmisiä jotka tunnen erittäin läheisesti.

En ole ikinä edes kuullut kenenkään menevän noin pitkälle. Kuulostaa enemmän agenttiromaanilta, kuin oikealta elämältä.

Jos terapiakaan ei auta, pelko taitaa olla aika syvällä.

Itse pelkään vieraita, ja tuntemistani vain ilkeitä ihmisiä.

Kirjoitit ap tänne juuri sen mitä itse ajattelen ja koen. En jaksa kirjoittaa pitkästi, mutta veit sanat suustani.

Olen ollut parisuhteissa ja minulla on isot lapset, nyt jo vuosia olen elänyt niin, etten päästä ketään lähelle, jos joku pyrkii ystävystymään tms., pakenen. Olen omimmillani koirani kanssa, rakastan eläimiä. Small talk vieraitten kanssa sujuu, ihmiset tuntuvat pitävän minua mukavana ja sosiaalisena, jopa terapeuttini. Oikeasti voisin elää ilman ihmiskontakteja kokonaan, kaupungissa mutta piilossa muilta.

Välttelen nimenomaan tuttuja ihmisiä, vieraitten ihmisten keskellä on suht helppoa.

Oli lohdullista lukea tekstisi, vaikka kurjaahan tämä on. Tarkoitan, että muita samanlaisia on, ja sinä kirjoitit sen vielä niin hyvin. Kiitos.

Mä pelkään sairaasti sukulaisia, mutta en pelkää tuntemattomia. Ehkä se on sitä, että tuntemattomia ei välttämättä nää koskaan enää, jolloin ei oo niin stressaavaa.

En lukenut kokonaan. Mutta itse pelkään enemmän vanhoja tuttuja kun lähden ihmisten ilmoille, kuin tuntemattomia.

Pelkään teinilaumoja ja vanhoja tuttuja, näitä vättelen viimeiseen asti.

Jos kaupassakin vilahtaa joku tuttu, pakenen jos pystyn, toiselle käytävälle.

Vierailija kirjoitti:

Ei jaksa lukea. 

Sinänsä kiinnostava aihe. Pystytkö tiivistämään pariin viiden rivin kappaleeseen, niin vastaan jotain. 

Anteeksi, olen kova jaarittelemaan pitkästi. Koitan tiivistää ranskalaisilla viivoilla oman tarinani. Mun tarinani ei kyllä ole merkityksellinen, jos joku haluaa itse jakaa tarinansa.

-Pelkään tuttuja ihmisiä, koska mulle on käynyt köppäsesti ihmisten kanssa, joten en halua olla läheinen kenellekään tai edes tuttu.

-En pelkää tuntemattomia ollenkaan, koska he ei voi "syödä mua sisältäpäin" kun eivät tunne mua. Vaikutan hyvinkin sosiaaliselta.

-Olen aloittanut elämääni alusta useammin kuin kerran päästäkseni irti kaikesta.

ap

*

Vakituinen työpaikka ei tulisi kuuloonkaan.

Eniten pelkään tuntemattomia ihmisiä. En pysty mitenkään lähestymään kiinnostavaa naista tai edes tekemään profiilia nettideittiä varten. Jos joudun hetkenkin keskustemaan tuntemattoman ihmisen kanssa, niin minulle tulee välittömästi kylmä hiki ja pulssini nousee. Tuttujen ihmisten seurassa pystyn olemaan ja tutustumaan uusiin ihmisiin, mutta en silti pysty itse aloittamaan keskustelua. Ahdistun siitä, jos joku kaveri soittaa puhelimeen. Myös perheen ja sukulaisten näkeminen jännittää, vaikka voinkin toimia näiden seurassa täysin normaalisti.

Vierailija kirjoitti:

En ole ikinä edes kuullut kenenkään menevän noin pitkälle. Kuulostaa enemmän agenttiromaanilta, kuin oikealta elämältä.

Jos terapiakaan ei auta, pelko taitaa olla aika syvällä.

Itse pelkään vieraita, ja tuntemistani vain ilkeitä ihmisiä.

Mä olisin kai hyvä vakooja. ;)

Jotenkin sairasta tämän on oltava. Mulla on aika paha traumatausta ja persoonallisuushäiriöitä on ehdoteltu, joskaan ei diagnosoitu. Mulla on diagnoosi aspergerin oireyhtymästä, mutta jotenkin uskon niihin persoonallisuushäiriöihin enemmän mun kohdallani. Mun sosiaaliset taitoni on kuitenkin pinnallisten suhteiden kohdalla ihan keskivertoa.

Sehän siinä on, että ihmissuhteisiin tulee aina jotain ryppyjä. Mun miellessäni kaiken pitäisi olla täydellistä tai se ei ole sen arvoista. Tiedän, että se on typerää.

Niin joo, kiitos, jos luit aloituksen kokonaan tai edes osittain. Tiedän, että meni vähän pitkäksi.

ap

Itseäni ahdistaa myös lähinnä tutut ihmiset. Siksi että niiden kanssa joutuu kommunikoimaan. Vieraat kaupungilla ei häiritse minua pätkääkään, eivätkä esim. työkaverit koska meidän työpaikalla ei joudu niiden kanssa puhumaan mitään. 

Itselleni tämä kyllä ei ole minkään sortin ongelma, koska tykkään elää erakkona. Ja oikeastaan mulla ei ole kyse varsinaisesta pelosta vaan siitä että tykkään mieluiten olla yksin ja varsinkin small talk tympäisee syvästi, että joutuu semmoista harrastamaan kun joku tuttu tulee vastaan.

Minun isäni on erakoitunut koko suvustaan ja toki myös lapsistaan.

Miksi sinulla on noin inhottava kuva ihmisistä? Joku on satuttanut sinua vai oletko itse ilkeä ja manipulatiivinen? Jos joku on satuttanut sinua, ei se tarkoita sitä, että kaikki olisivat samanlaisia. 

Vierailija kirjoitti:

Minun isäni on erakoitunut koko suvustaan ja toki myös lapsistaan.

Miksi sinulla on noin inhottava kuva ihmisistä? Joku on satuttanut sinua vai oletko itse ilkeä ja manipulatiivinen? Jos joku on satuttanut sinua, ei se tarkoita sitä, että kaikki olisivat samanlaisia. 

Kun ihmiset ovat riittävän monta kertaa käyttäneet sinua hyväkseen, niin sitä nostaa omat defenssit aika korkealle, vaikka miten olisi hyviä ihmisiäkin olemassa. Meiluummin suojelen itseäni pahalta, kuin altistan sille hyvyyden toivossa.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitit ap tänne juuri sen mitä itse ajattelen ja koen. En jaksa kirjoittaa pitkästi, mutta veit sanat suustani.

Olen ollut parisuhteissa ja minulla on isot lapset, nyt jo vuosia olen elänyt niin, etten päästä ketään lähelle, jos joku pyrkii ystävystymään tms., pakenen. Olen omimmillani koirani kanssa, rakastan eläimiä. Small talk vieraitten kanssa sujuu, ihmiset tuntuvat pitävän minua mukavana ja sosiaalisena, jopa terapeuttini. Oikeasti voisin elää ilman ihmiskontakteja kokonaan, kaupungissa mutta piilossa muilta.

Välttelen nimenomaan tuttuja ihmisiä, vieraitten ihmisten keskellä on suht helppoa.

Oli lohdullista lukea tekstisi, vaikka kurjaahan tämä on. Tarkoitan, että muita samanlaisia on, ja sinä kirjoitit sen vielä niin hyvin. Kiitos.

Kiitos itsellesi. Luulen, että me ollaan lopulta hyvin näkymättömiä ihmisiä. Tuo oli hyvä kuvaus. "kaupungissa, mutta piilossa" tai ihmisten keskellä, mutta piilossa.

Mustakin usein luullaan, että en ole kiinnostunut kenestäkään, koska mulla on jo joku sosiaalinen piiri muualla. Mutta ei ole. Enkä kärsi yksinäisyydestä. Jos yhtäkkiä haluaisin, mun olisi helppoa löytää uusia tuttavuuksia.

Eläimet on parhaita ystäviä. Lapsena välttelin eläimiäkin, koska luulin olevani niin pahasti allerginen. Aikuisena sitten tutustuin enemmän ja nyt mullakin on pari adoptiokissaa. Mä olen tuttu naapureiden koirien ja kissojen kanssa, mutten itse naapureiden. En edes tunnista heitä ilman koiria.

Joskus mietin, kuten nyt, että tästä pitäisi parantua. Mietin vaan, että miten paljon. Pelosta olisi hyvä päästä ja sitten miettiä, miten sosiaalinen haluaa olla. Tämä erakkous ei ole hyvä asia, jos sen pohjana on pelko. Muuten siinä ei varmaan ole mitään pahaa, jos ei ikinä lupaa kenellekään mitään. Mä olen aika rehellinen, jos joku haluaa olla mun ystäväni ja mä annan mahdollisuuden yrittää. Varoitan siitä, etten ehkä pysty siihen, ja että "tilastot" ei näytä hyvältä.

ap

Mielenkiintoinen ap tuo sinun kommenttisi. On varmasti totta, että pelon ei ole hyvä antaa rajoittaa elämäänsä, mutta toisaalta kirjoitat ettet kärsi yksinäisyydestä.  Ja jopa että sinun olisi helppo löytää tuttavuuksia jos haluaisit. 

Ettei nyt vaan sittenkin olisi niin, että olet vaan erakkoluonne, missä ei ole yhtään mitään pahaa tai mistä pitää parantua?

Haluatko sinä mitään muilta ihmisiltä? Haluatko sinä itse antaa jotain muille? Voisin kuvitella, että suhteesi vanhempiisi on jollain tasolla ollut epäonnistunut, ei kai muuten myöhemmät haavat voisi horjuttaa uskoa kaikkiin muihin. 

Vierailija kirjoitti:

Mä pelkään sukulaisia, perheenjäseniä ja vanhoja ystäviä. Olen elänyt jonkun kymmenen vuotta jo niin, etten päästä ketään lähelle. Jos joku käy liian läheiseksi, mä vaan katoan. Jos joku fyysisesti koskee muhun, enää halua edes kuulla koko ihmisen nimeä. Olen kolme kertaa aloittanut kaiken ikäänkuin alusta uudessa kaupungissa ja jättänyt kaiken (oikeasti). Olen jopa vaihtanut nimeä. Enkä ole tietty sosiaalisessa mediassa.

Tämän on loputtava joskus. En haluaisi olla näin yksin, mutta musta tuntuu, että jos päästän jonkun mun lähelle, annan sille ihmiselle valtaa muhun nähden. Sillä ihmisellä on mielestäni valta tuhota mut tai ainakin satuttaa pahasti. Kokemukseni mukaan ihmiset manipuloi, pettää, valehtelee ja tavoittelee vain omaa etuaan. En halua uskoa niin, mutta siksi välttelen ihmisiä. Joskus menen baareihin istumaan ja puhun tuntemattomille siitä, mistä he haluaa puhua, mutta en oikeasti halua olla kenenkään ystävä tai mitään sellaista. Olen ihmisistä kiinnostunut, vaikka en siedä ihmissuhteita.

Olen kontaktissa vain yhteen ihmiseen. Välttelen häntäkin usein, mutta sitten tapaan kun hetkittäin pääsen pelostani yli. Se vain, että hänkin on aika manipulatiivinen ja jopa aggressiivinen. Me tutustuttiin toisiimme jo pikkulapsina. Hän oli mua kohtaan väkivaltainen noin 15 vuotta. Jälkikäteen mietin, etten niin ajatellut siitä mitään kun mulle on tapahtunut pahempaakin. Edelleenkin hän tykkää kertoa mulle, kuka olen.

Ovatko kaikki sukulaiset, perheenjäsenet ja vanhat ystävät satuttaneet sinua? Pystytkö parantumaan jos se ainoa johon pidät yhteyttä vasta akuvaustasi sellaisesta ihmisestä jota pelkäät? En missään nimessä sano että välit pitää katkaista, kun sinulla on noin suuria vaikeuksia muodostaa sosiaalisia suhteita, mutta ehkä kannattaa tältäkin kannalta mietitä asioita. Oliko niissä joihin et pidä yhteyttä joku, joka ei ole kohdellut sinua niin huonosti, johon katkaisit välit pelosta, ennen kuin mitään tapahtui?

Valitettava tosiasia on, että aina ihmiset satuttavat toisiaan koska emme ole täydellisiä. Mutta siinä satuttamisessa on huimia eroja, toiset tekevät sen tahallaan ja mahdollisimman pahasti, toiset vahingossa ja pienesti (vrt joku tökkää sinua sormella vs lyö sinua lekalla). Sama koskee myös valehtelua yms. Menneet huonot kokemukset saavat herkemmäksi, silloin voi joskus ylireagoida ja kuulostaa että sinulla on takana paljon traumaattisia kokemuksia ja ehkä siksi olet turhan epäluuloinen. Pystytkö miettimään onko esim. joku valhe oikeasti merkityksellinen vai pikkujuttu, tai onko tilanteelle/toiminnalle joku muu selitys kuin se mitä itse ajattelet (esim. joku peruu tapaamisen viime tipassa ja epäilet ettei hän haluakaan nähdä sinua, kun kyseessä onkin äkillinen vatsatauti josta ei kehdannut kertoa)?

Olen pahoillani että sinulla on noin huonoja kokemuksia ihmisistä ja vaikeaa :( Kunpa voisin antaa sinulle osan omista hyvistä kokemuksistani, ne ehkä auttaisivat luottamaan muihin edes vähän enemmän. Toivottavasti saat tilanteseesi apua ja löydät ainakin muutaman ihmisen joihin voit oikeasti luottaa <3

Nyt kuulostaa siltä, että jo lapsuudessa on kasvanut ennakkoasenne muihin ihmisiin ja asenne toteuttaa itseään joko huonon seuravalinnan tai yliampuvien tulkintojen muodossa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitit ap tänne juuri sen mitä itse ajattelen ja koen. En jaksa kirjoittaa pitkästi, mutta veit sanat suustani.

Olen ollut parisuhteissa ja minulla on isot lapset, nyt jo vuosia olen elänyt niin, etten päästä ketään lähelle, jos joku pyrkii ystävystymään tms., pakenen. Olen omimmillani koirani kanssa, rakastan eläimiä. Small talk vieraitten kanssa sujuu, ihmiset tuntuvat pitävän minua mukavana ja sosiaalisena, jopa terapeuttini. Oikeasti voisin elää ilman ihmiskontakteja kokonaan, kaupungissa mutta piilossa muilta.

Välttelen nimenomaan tuttuja ihmisiä, vieraitten ihmisten keskellä on suht helppoa.

Oli lohdullista lukea tekstisi, vaikka kurjaahan tämä on. Tarkoitan, että muita samanlaisia on, ja sinä kirjoitit sen vielä niin hyvin. Kiitos.

Kiitos itsellesi. Luulen, että me ollaan lopulta hyvin näkymättömiä ihmisiä. Tuo oli hyvä kuvaus. "kaupungissa, mutta piilossa" tai ihmisten keskellä, mutta piilossa.

Mustakin usein luullaan, että en ole kiinnostunut kenestäkään, koska mulla on jo joku sosiaalinen piiri muualla. Mutta ei ole. Enkä kärsi yksinäisyydestä. Jos yhtäkkiä haluaisin, mun olisi helppoa löytää uusia tuttavuuksia.

Eläimet on parhaita ystäviä. Lapsena välttelin eläimiäkin, koska luulin olevani niin pahasti allerginen. Aikuisena sitten tutustuin enemmän ja nyt mullakin on pari adoptiokissaa. Mä olen tuttu naapureiden koirien ja kissojen kanssa, mutten itse naapureiden. En edes tunnista heitä ilman koiria.

Joskus mietin, kuten nyt, että tästä pitäisi parantua. Mietin vaan, että miten paljon. Pelosta olisi hyvä päästä ja sitten miettiä, miten sosiaalinen haluaa olla. Tämä erakkous ei ole hyvä asia, jos sen pohjana on pelko. Muuten siinä ei varmaan ole mitään pahaa, jos ei ikinä lupaa kenellekään mitään. Mä olen aika rehellinen, jos joku haluaa olla mun ystäväni ja mä annan mahdollisuuden yrittää. Varoitan siitä, etten ehkä pysty siihen, ja että "tilastot" ei näytä hyvältä.

ap

Juuri näin. Olen tuo jolle vastasit. Olen itsekin huomannut että minun on joko oltava umpirehellinen tästä tai välteltävä kontakteja kokonaan. Olen esim. fb:ssä, vain kirppisryhmien vuoksi, ja on ollut pakko lakata vastaamasta tuttujen meseviesteihin. En myöskään vastaa puhelimeen jos en varmuudella tiedä että soittaja on ” vaaraton”, eikä halua minulta mitään.

Tunnistan itseni myös tuosta, että pelkään itse satuttavani (ei fyysisesti) muita, jos he olisivat liian läheisiä. Ei siis maksa vaivaa, enkä kaipaakaan ystäviä, parisuhteesta tms.puhumattakaan.

Pelästyn jos minut esim.naapurustossa huomioidaan, hyvässä tai pahassa. Haluan olla näkymätön ja niin ettei minusta ole otetta. Ulospäin tätä ei huomaa, vaikutan normaalilta.

Lapseni tietävät millainen olen, se on jo suuri helpotus, mutta täydellisen ” minä” olen vain koiraani ulkoiluttaessa ja omassa rauhassani.

Vierailija kirjoitti:

Minun isäni on erakoitunut koko suvustaan ja toki myös lapsistaan.

Miksi sinulla on noin inhottava kuva ihmisistä? Joku on satuttanut sinua vai oletko itse ilkeä ja manipulatiivinen? Jos joku on satuttanut sinua, ei se tarkoita sitä, että kaikki olisivat samanlaisia. 

No, mua on satutettu lapsena. Joskus tutustuin rescue-koiraan, jota oli pahoinpidelty ja se oli lopulta hylätty heittämällä roskikseen pikkupentuna. Meissä oli paljon samaa. Kun tietyssä iässä menee jotain rikki, niin ilman oikeaa apua ja ajoissa ihminen tai eläin muuttuu peruuttamattomasti. Se koira oli äärimmäisen kiltti, ei ikinä vihainen, vaikka olisi luullut. Se oli iso ja pelottavan näköinen koira vielä kaiken lisäksi. Se vain pelkäsi asioita ja vieraita ihmisiä niin, että sillä meni viikkoja ennen kuin se lakkasi pelkäämästä esim. mua.

Lisäksi mustakin on tullut joskus vähän huono. En haluaisi olla "ilkeä" ja joutumaan pitämään puoliani. On helpompi vain kadota. Enkä halua valita puolta ihmisten välisissä konflikteissa. Lisäksi moni päätyy purkamaan muhun negatiivisia tunteita, koska en sano mitään. Tiedän, että se on osa ihmisen arkea olla vaan ärtynyt, mutta mä en osaa käsitellä sitä. Itse vaan peitän ne tunteet jonnekin. Olen kuin kaikki olisi ok ja sitten katoan.

Lisäksi en joskus ymmärrä "huumoria".

ap