Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Siinä vaiheessa, kun tätä ihmistä tämän jälkeen alettaisiin vaivihkaa häivyttää tuttavapiiristä, niin olisi melko erikoista, jos mitään ikäviä tunteita ja pettymystä ei tilanteessa ilmenisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Monet terapeutit ovat sitä mieltä, että ihmissuhteisiin liittyvistä huonoista kokemuksista pääsee lopullisesti yli ainostaan saamalla uusia myönteisiä kokemuksia tilalle.

Varmasti pitää paikkansakin ja sen vuoksi uusiin ihmisiin tutustuessa ei pidä etukäteen odottaa suhteelta yhtään mitään vaan olla realisti. Heittää roskikseen vaaleanpunaiset silmälasit eikä koskaan edes käyttää niitä. Huonot kokemukset kun hyvin usein liittyvät juuri siihen, että menee aisoiden edelle. Kuvittelee suhteen olleen jotain sellaista, mitä se ei ole missään vaiheessa vielä edes ollut.  

Ymmärrän, että yksinäisellä voi olla hyvinkin voimakas tarve saada ystävä. Mutta sillä toisella ei välttämättä ole ollenkaan sama tilanne. Asiaa voisi verrata vaikka siten, että olet kaverisi kanssa kauppakeskuksessa shoppailemassa. Sinulla on hirveä nälkä, koska et ole syönyt koko päivänä mitään. Kaverisi taas on vasta vähän aikaa sitten syönyt tuhdin lounaan. Kauppakeskuksessa sinä havaitset ensimmäisenä kaikki ravintolat ja kahvilat, kaverisi taas kaikki vaatekaupat ja kirjakaupat. Kaverisi, jolla ei ole lainkaan nälkä, ajattelee, että ehtiihän syömään myöhemminkin. Ihmisillä, joilla on elämässään jo riittävästi läheisiä, ystäviä ja/tai kavereita, ei ole välttämättä minkäänlaista tarvetta ystävystyä, vaikka toinen olisikin ihan mukavaa seuraa. Eikä ainakaan kiirehtiä ystävystymisen kanssa. Heillä on vaikka kuinka paljon aikaa tutustua eikä heitä edes haittaa millään tavalla, vaikka teistä ei koskaan tulisikaan ystäviä. Yksinäinen, jolla on ollut alusta lähtien suhteelle ihan erilaiset odotukset, ottaa täysin normaalin kokemuksen huonona kokemuksena.

Mun mielestä kaikkiin uusiin tutustumisiin kannattaa lähteä ilman ennakko-odotuksia. Ajatuksella "katsotaan, mitä tästä tulee". Tavataan ja pidetään yhteyttä niin kauan, kun se on molemmille osapuolille mieluista. Ja siihen tahtiin, miten se molemmille sopii. Jos jollain on mielestäsi liian vähän aikaa sinulle, ei siinä ole mitään väärää. Silloin hän vain ei ole se ihminen, jota sinä elämääsi olisit kaivannut. Myös yksinäisellä on oikeus lopettaa suhde, jos kokee, ettei saa siitä sitä, mitä suhteelta haluaisi. Jos yksinäisyydenpelossaan jatkaa itselleen epämieluisassa suhteessa, siitä tulee ihan satavarmasti joskus pettymys. Eikä sekään ole silloin terapeuttien tarkoittama myönteinen kokemus.

Mä ihailen sitä kärsivällisyyttä jolla sä avaat tätä asiaa niille, joilla on ihmissuhteissaan vaikeuksia!

Kiitos, mulla on työkavereidenikin mukaan lehmän hermot.  Mä pidän hirveän surullisena, että Suomessa on nykyisin  niin paljon yksinäisiä. Yhteisöllisyys on vähentynyt, ihmiset vaihtavat asuinpaikkaa useammin kuin ennen, kodin ulkopuolisia harrastuksia on enemmän kuin ennen, työelämä on muuttunut vaativammaksi ja epävarmemmaksi, parisuhdettakin pitää "hoitaa" ja lapsille on oltava ties mitä "virikettä ja viipaloitua luomuviiriäistä". Samaan aikaan epäluulo toisiamme kohtaan on kasvanut. "Naapuri seisoi meidän pihan edessä. Onko se stalkkaamassa?" "Voinko jättää naapuritalon yh-äidille lapseni hoitoon siksi aikaa, että käyn hammaslääkärissä?" "Uskallanko kertoa uudelle tuttavuudelle sukunimeni?" 

Kun aikaa ja energiaa on vähemmän sekä ennakkoluuloja tai jopa pelkoja toisia ihmisiä kohtaan enemmän, mun mielestä on aika selvää, että tässä yhtälössä luottamus - joka on ystävyyden peruspilari - ei synny hetkessä. Ystävyys on aina kahden ihmisen välinen suhde, ei vain sen toisen osapuolen. Jos on jo moneen kertaan pettynyt ihmissuhteissan, mun mielestä on silloin tervettä edetä seuraavalla kerralla varovaisemmin. Tutustuu mieluummin useampaan mukavalta vaikuttavaan ihmiseen kuin lähtee kuin höyryjuna etenemään tuttavuudesta ystävyyteen yhden kanssa. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule edes kavereita. Ja niistä kavereistakin vain osasta ystäviä. Jos on hillitön nälkä eikä ateriaa ole mahdollista saada, suklaapatukkakin on parempi kuin ei mitään.

Tuo viimeinen kommenttisi viittaa siihen, että sinä et ole tainnut elämässäsi kärsiä yksinäisyydestä. Et kykene samaistumaan yksinäisen tilanteeseen kunnolla.

Olet oikeassa, en ole koskaan kärsinyt yksinäisyydestä. Viimeistä lausettani voisin korjata seuraavasti "Jos on hillitön nälkä eikä ateriaa ole mahdollista saada, joskus suklaapatukkakin voi olla parempi kuin ei mitään". 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Samaa mieltä. Mutta onhan tuo ihan käsittämättömän röyhkeää, että joku yksinäinen rohkenee monen vuoden jälkeen kuvitella, että toinen on hänen ystävänsä... Että kehtaakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ihminen on ihan itse vastuussa kuvitelmistaan. Tulee nyt eilen näkemäni MS Romantic-jakson pikadeiteillä naisen tavannut mieshahmo susta mieleen. Epätoivoinen ja surullinen hahmo, joka kuvittelee asioita päästään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ihminen on ihan itse vastuussa kuvitelmistaan. Tulee nyt eilen näkemäni MS Romantic-jakson pikadeiteillä naisen tavannut mieshahmo susta mieleen. Epätoivoinen ja surullinen hahmo, joka kuvittelee asioita päästään.

Etkö osannut olla menemättä henkilökohtaisuuksiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Olen eri, mutta kyllä mä oon sanonut kahdenkeskisellä lounaalla työkaverille, jonka kanssa viihdyn hyvin, että pidän viikonloppuna juhlat kavereille. Ei ole loukkaantunut vaikkei ole kuulunut kutsuttuihin, vaan seuraavalla viikolla iloisesti kysynyt, miten meni ja oliko hauskaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ihminen on ihan itse vastuussa kuvitelmistaan. Tulee nyt eilen näkemäni MS Romantic-jakson pikadeiteillä naisen tavannut mieshahmo susta mieleen. Epätoivoinen ja surullinen hahmo, joka kuvittelee asioita päästään.

Etkö osannut olla menemättä henkilökohtaisuuksiin?

Olisin osannut, mutta sen nimittelyn jälkeen mitä olet täällä harrastanut, ei kai voi kohtuudella odottaa, että toinen kääntyisi vain aina posken.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Miksi kiusaat yksinäisiä? Häpeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Olen eri, mutta kyllä mä oon sanonut kahdenkeskisellä lounaalla työkaverille, jonka kanssa viihdyn hyvin, että pidän viikonloppuna juhlat kavereille. Ei ole loukkaantunut vaikkei ole kuulunut kutsuttuihin, vaan seuraavalla viikolla iloisesti kysynyt, miten meni ja oliko hauskaa.

Pidätkö sinä häntä kaverinasi? Luuletko, että hän pitää itseään ystävänäsi? Kyse oli tällaisesta tilanteesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ja tämä  toinen, joka ei ole koskaan käynyt kotonani, jota en ole koskaan kutsunut yksiinkään juhliini tai jonka kanssa en ole tehnyt koskaan mitään sellaista, mitä olen tehnyt ystävieni kanssa (vaikka esim Facebookista selvästi näistä näkee), jolle en ole kertonut oikein mitään menneisyydestäni tai henkilökohtaisista asioistani ja jota tapaan vain harvakseltaan, on viisi vuotta uskotellut itselleen, että pidän häntä parhaana ystävänäni Hohhoijaa..

Osaatpa hienosti maalailla... Joo, kaikki ystäviinsä pettyneet tietysti ovat sellaisia ihmisiä, joilla on oikeasti ollut pelkkiä mielikuvitusystäviä kaiken aikaa.

Nyt kysyttiinkin minulta, mitä sanoisin, jos joku minun kavereistani sanoisi pitävänsä minua parhaana ystävänään. Ei ollut kyse kaikista maailman ihmisistä. 

Olen sosiaalinen luonteeltani, positiivinen elämänasenteeltani, helposti lähestyttävä eikä mulla ole koskaan ollut ongelmia tutustua uusiin ihmisiin (teen sitä nykyisin  jopa työkseni) ja muodostaa kaveruus- ja ystävyyssuhteita. Aikoinaan mun työni on ollut kuunnella muita ihmisiä ja heidän murheitaan. Vasta vuosien myötä olen ymmärtänyt, että joillekin ihmisille pelkkä ystävällisyys voi olla virheellinen signaali. Olen myös oppinut, että asiat, joita olen tehnyt joka ainoa päivä asiakkaideni kanssa, ovatkin joillekin asioita, jotka merkitsevät heille lähes ystävyyttä.

En kuitenkaan halua olla tyly tai epäystävällinen kenellekään. Se olisi varmaan helpoin keino olla antamatta toiselle virheellistä signaalia. Toisaalta keneenkään ei voisi tutustua, jos aina aloittaisi tylyydellä ja epäystävällisyydellä vain varmuuden vuoksi. Olen vuosien myötä oppinut pitämään omat rajani. Eritasoisia ihmissuhteitahan on elämän varrella tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia. Olen iän myötä tietoisesti pyrkinyt siihen, että kukaan ei saisi väärää käsitystä. Jos joku kokee, että vaikkapa Facebook- kaveruus tarkoittaa hyvääkin ystävyyttä, minä en voi sille mitään. Ja jos toinen vielä näkee sieltä, että teen ystävieni kanssa asioita, joita en tee hänen kanssaan, niin miten ihmeessä voi silloin kuvitella, että pitäisin juuri häntä parhaimpana ystävänäni enkä niitä, joiden kanssa teen asioita? Sori, mutta mun mielestä kyse on silloin jostain mielikuvitusystävästä, jos ei saa kutsua koskaan edes illanistujaisiin. 

Kaikki eivät ole Facebookissa eivätkä järjestä illanistujaisia. Jos henkilö missaa tiedon näistä tapahtumista, niin hän voi kuvitella ettet sinä sellaisia järjestä. Vai puhutko ihmisille usein, että järjestät tapahtumia, muttet aio kutsua heitä?

Ei helevetti!!! Minä en ole puhunut KAIKISTA eikä mulle kysymyksen esittänytkääm puhunut KAIKISTA.  Hän kysyi minusta ja minun kavereistani. Miten minä toimisin, jos joku minun kaverisi kysyisi minulta asiaa.  Minä en vastaa minulle esitettyyn  kysymykseen KAIKKIEN  vaan ainoastaan itseni puolesta. Comprendo?

Eli kaikki kaverisi ovat niin aktiviisia Facebookissa, ettei tällaista tilannetta voisi syntyä? Kukaan ei ikinä missaa mitään päivityksiäsi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ihminen on ihan itse vastuussa kuvitelmistaan. Tulee nyt eilen näkemäni MS Romantic-jakson pikadeiteillä naisen tavannut mieshahmo susta mieleen. Epätoivoinen ja surullinen hahmo, joka kuvittelee asioita päästään.

Etkö osannut olla menemättä henkilökohtaisuuksiin?

Olisin osannut, mutta sen nimittelyn jälkeen mitä olet täällä harrastanut, ei kai voi kohtuudella odottaa, että toinen kääntyisi vain aina posken.

En tiedä mihin viittaat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ihminen on ihan itse vastuussa kuvitelmistaan. Tulee nyt eilen näkemäni MS Romantic-jakson pikadeiteillä naisen tavannut mieshahmo susta mieleen. Epätoivoinen ja surullinen hahmo, joka kuvittelee asioita päästään.

Etkö osannut olla menemättä henkilökohtaisuuksiin?

Olisin osannut, mutta sen nimittelyn jälkeen mitä olet täällä harrastanut, ei kai voi kohtuudella odottaa, että toinen kääntyisi vain aina posken.

En tiedä mihin viittaat.

Muka sosiaaliset, hattarat, pinnalliset, ystävyyden teeskentelijät...tuollaisiin ilkeyksiin huomioni kiinnittyi. Hyvä ihminen, etkö häpeä, voisin sanoa ketjussa muita ansiokkaasti mollannutta lainaten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ihminen on ihan itse vastuussa kuvitelmistaan. Tulee nyt eilen näkemäni MS Romantic-jakson pikadeiteillä naisen tavannut mieshahmo susta mieleen. Epätoivoinen ja surullinen hahmo, joka kuvittelee asioita päästään.

Etkö osannut olla menemättä henkilökohtaisuuksiin?

Olisin osannut, mutta sen nimittelyn jälkeen mitä olet täällä harrastanut, ei kai voi kohtuudella odottaa, että toinen kääntyisi vain aina posken.

En tiedä mihin viittaat.

Muka sosiaaliset, hattarat, pinnalliset, ystävyyden teeskentelijät...tuollaisiin ilkeyksiin huomioni kiinnittyi. Hyvä ihminen, etkö häpeä, voisin sanoa ketjussa muita ansiokkaasti mollannutta lainaten.

Tuo kommentoija on joku muu kuin minä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ihminen on ihan itse vastuussa kuvitelmistaan. Tulee nyt eilen näkemäni MS Romantic-jakson pikadeiteillä naisen tavannut mieshahmo susta mieleen. Epätoivoinen ja surullinen hahmo, joka kuvittelee asioita päästään.

Etkö osannut olla menemättä henkilökohtaisuuksiin?

Olisin osannut, mutta sen nimittelyn jälkeen mitä olet täällä harrastanut, ei kai voi kohtuudella odottaa, että toinen kääntyisi vain aina posken.

En tiedä mihin viittaat.

Muka sosiaaliset, hattarat, pinnalliset, ystävyyden teeskentelijät...tuollaisiin ilkeyksiin huomioni kiinnittyi. Hyvä ihminen, etkö häpeä, voisin sanoa ketjussa muita ansiokkaasti mollannutta lainaten.

Tuo kommentoija on joku muu kuin minä.

Ok. No on vastaillut tähän samaan ketjuun "vuorollasi "

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ihminen on ihan itse vastuussa kuvitelmistaan. Tulee nyt eilen näkemäni MS Romantic-jakson pikadeiteillä naisen tavannut mieshahmo susta mieleen. Epätoivoinen ja surullinen hahmo, joka kuvittelee asioita päästään.

Etkö osannut olla menemättä henkilökohtaisuuksiin?

Olisin osannut, mutta sen nimittelyn jälkeen mitä olet täällä harrastanut, ei kai voi kohtuudella odottaa, että toinen kääntyisi vain aina posken.

En tiedä mihin viittaat.

Muka sosiaaliset, hattarat, pinnalliset, ystävyyden teeskentelijät...tuollaisiin ilkeyksiin huomioni kiinnittyi. Hyvä ihminen, etkö häpeä, voisin sanoa ketjussa muita ansiokkaasti mollannutta lainaten.

Tuo kommentoija on joku muu kuin minä.

Ok. No on vastaillut tähän samaan ketjuun "vuorollasi "

En ole ajatellut, että täällä olisi sellainen etiketti, että ainoastaan sama kirjoittaja saisi vastailla, jos joku kommentoi hänen kommenttiinsa. Onko täällä? Monessa ketjussa johonkin kommenttiin voi tulla paljonkin vastauksia kommenttiketjun eri vaiheissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te mukasosiaaliset ja ihanat ihmiset edes näyttelette ystävyyttä niiden kanssa, joista ette oikeasti välitä. Ihmiset on teille vain numeroita facebookin kaverilistalla, mistä voitte ylpeillä. Aitoa välittämista teillä ei ole. Heitätte vaikeuksien tullessa ihmiset nurkkaan, ettekä välitä, ettekä ota mitään vastuuta siitä, että olette antaneet ymmärtää olevanne hyviä ystäviä. Hävetkää nyt hyvät ihmiset vähäsen käytöstänne.

Entä jos sillä toisella ihmisellä on itsellään vaikeuksia eikä voimia vastata toisen loputtomaan ystävyydennälkään?

Moni hyötyy psykoterapiasta, jos on ongelmia.

Aivan. Psykoterapia on hyvä paikka käsitellä masennuksen syitä, rajattomuutta, sitä miksi juuttuu vaikeisiin ihmissuhteisiin , miksi ei osaa päästää irti tai miksi on niin vaikea hyväksyä se, että tulee hylätyksi.

Mutta monella yksinäisellä on hylkäämiskokemuksia jo lapsena, joten tällaiset hattarat vain pahentavat heidän oloaan leikittelemällä heidän kanssaan ja nakkaamalla pois, kun ei enää kiinnosta

Jotenkin musta nyt tuntuu, että jotkut pitävät hyvinäkin ystävinään sellaisia, jotka taas pitävät heitä vain tuttavina tai korkeintaan kavereina. Normaali hyväkäytöksinen ihminen nimittäin kohtelee kaikkia ystävällisesti ja asiallisesti. Kaupan kassaa, naapuria, bussikuskia, työkaveria (jopa sitä työpaikan pahinta riivinrautaa) jne.  Normaali kohteliaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin nyt hyviäkin ystäviä. Tai edes kavereita. Se vain kuuluu hyviin käytöstapoihin toimia niin.

Toisen ihmisen huolia ja murheitakin voi kuunnella ihan kuka vaan. Vieruskaveri bussissa, samaan pöytään istunut baarissa jne. Vaikka toinen vaikuttaisikin mukavalta ja hyvältä kuuntelijalta, ei sekään ole vielä teidän välistänne ystävyyttä. Ei edes kaveruutta. Tai voit käydä saman työkaverisi kanssa joka päivä lounaalla, mutta ei hän edelleenkään välttämättä ole mitään muuta kuin työkaverisi. Hän ehkä käy lounaalla juuri sinun kanssasi, koska pitää sinua työkavereistaan mukavimpana lounasseurana. Mutta kun hän vaihtaa työpaikkaa, ei hän jää haikailemaan sinun ja yhteisten lounaidenne perään vaan uudelta työpaikalta löytyy taas joku, jonka kanssa hän käy lounaalla. 

Jos itse kuvittelee suhteen olevan enemmän kuin mitä se toisen osapuolen mielestä on, on tietysti ymmärrettävää, että suhteen päättyessä tulee vähintääkin paha mieli. Erityisesti, jos suhteen päättää se toinen. Kuitenkin kannattaa muistaa, että ei se toinen ole luvannut sinulle elinikäistä uskollisuutta. Eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Mitä suuremmat ja voimakkaammat toiveet toista kohtaan on suhteen alussa, sitä varmemmin näkee toisen käytöksessä kaikkea sellaista, mikä tukee näitä toiveita. Eikä näe niitä asioita, jotka eivät tue. Seurustelusuhteista puhuttaessa käytetään joskus sanontaa, että on ruusunpunaiset silmälasit päässä. Tällä tarkoitetaan, että suhteen alussa toisesta näkee vain sen, minkä haluaakin nähdä. 

On varmasti totta, että lapsuuden hylkäämiskokemukset aiheuttavat ongelmia. Toinen ihminen ei kuitenkaan voi suhteen alussa tietää hylkäämiskokemuksistasi yhtään mitään. Hän kohtelee sinua samalla tavalla kuin kaikkia muitakin eikä tule edes ajatelleeksi, että sinua pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla. Toisaalta pitää myös muistaa, että ei kenenkään tarvitsekaan kohdella ketään eri tavalla kuin kohtelee kaikkia muitakin. Ei ole tämän toisen ihmisen tehtävä ja velvollisuus poistaa tai edes lievittää lapsuutesi hylkäämiskokemuksista aiheutuneita traumoja. Sun pitää ihan itse (tarvittaessa ammattilaisen avulla) päästä traumoistasi ylitse niin, että muut voivat kohdella sinua kuten muitakin. Ikävä kyllä sellaiset ihmiset, joiden kanssa pitäisi olla aina jollain tavalla varuillaan, eivät jaksa useimpia kovinkaan pitkään kiinnostaa, koska aina löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse.

 

Jos toisen ihmisen käytöksen ja sanojen perusteella hän vaikuttaa pitävän sinua ystävään, mutta sinä et pidä häntä, niin miksi et silloin jotenkin pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä?

Jos toinen ihminen ei kerro pitävänsä mua hyvänä ystävänään, miksi hän ei pyri korjaamaan tätä syntynyttä väärinkäsitystä? On ihmisiä, jotka kertovat syvimmätkin asiansa ihan kenelle tahansa, joka vain viitsii kuunnella,  eikä se, että joku  kertoo ne, vielä tarkoita, että hän pitäisi mua ystävänään. Itsekin kuulen varsin  usein elämäntarinoita ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.  Tai jos joku viestittelee usein, se voi tarkoittaa ihan sitäkin, että hänellä sattuu olemaan asiaa tai on ylimääräistä aikaa, jolloin ehdottaa jotain yhteistä tekemistä kuten esim lenkille lähtemistä.  Tietenkin, jos joku sanoo pitävänsä mua hyvänä ystävänään lyhyen tuntemisen jälkeen, toki sanon, että en tunne samalla tavalla ja otan myös etäisyyttä häneen. Aivan samalla tavalla kuin silloin, kun olen törmännyt miehiin, jotka jo muutaman viikon tuntemisen jälkeen sanovat rakastavansa mua. Silloin tiedän, että toinen elättelee musta jotain kuvitelmaa eikä kuvitelmalla ole välttämättä - eikä todennäköisesti - mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Silloin painan jarrua. Mun mielestä monesti ongelma on, että olipa kyse romanttisesta suhteesta tai ystävyyssuhteesta, ei malteta tutustua toiseen rauhassa. Ei malteta odottaa, että opittaisiin tuntemaan tämä toinen. Opittaisiin tietämään, miten kiireinen hän omassa elämässään on ja miten usein häneltä voi edes odottaa tapaamisia tai yhteydenottoja. Opittaisiin tietämään, onko tämä ihminen lainkaan sellainen, joka avautuisi elämänsä vaikeista asioista juuri ystävilleen. Kenties hänellä on loistava puoliso, jonka kanssa puhua vaikeista asioista. Tai muita läheisiä. Äiti, sisko tms. Tutustuminen ja vielä kaverisuhdekin on varsin usein tunnustelua siitä, millainen paikka hänellä voisi olla minun elämässäni ja minulla hänen. 

Entä jos esimerkiksi viiden vuoden tuntemisen toinen sanoo, että hän on iloinen siitä, että juuri sinä olet hänen paras ystävänsä? Mitä sanot tälle ihmiselle, jos itse koet hänen olevan vain yksi kaveri muiden joukossa?

Ensimmäisenä tietysti tulisin tosi surulliseksi hänen vuokseen. Että ihminen, jota olen tavannut vain harvakseltaan ja yhteydenpito (ehkä tiiviskin, mutta  on hoidettu pääasiassa sosiaalisen median kautta), joka ei ole koskaan käynyt kotonani eikä ole tavannut perhettäni, jota en ole koskaan kutsunut mihinkään juhliini, jolle en ole kertonut paljon mitään henkilökohtaisia asioita menneisyydestäni tai muutenkaan elämästäni yms, pitäisi minua parhaana ystävänään. 

Seuraavaksi tuntisin itseni kiusaantuneeksi. Mulla on miespuolinen kaveri, jonka olen tuntenut 13-vuotiaasta lähtien. On erään läheiseni aviopuolison lähisukulainen eli kohtaamisia on mahdotonta täysin välttää. Meillä on pitkä yhteinen kaverihistoria. Hauskanpitoa ja hulluttelua teinivuosina. Myös tunteiden purkua aikuisena joinakin vaikeina aikoina. Hän on ollut pari kertaa naimissa ja vasta päälle nelikymppisenä hän kertoi, ettei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään muuta kuin minua. Tuntui kuin olisin saanut saavillisen jäävettä niskaani. Sen jälkeen olen joutunut jokaisen ilmeeni, eleeni ja sanani kohdalla varomaan hyvin tarkkaan, että en missään tapauksessa anna hänen kuvitella, että tunne olisi molemminpuolinen. Välillä kaipaan sitä kaverisuhdetta, joka meillä aikoinaan oli, mutta jota ei ole enää. 

Tuon esimerkkisi osalta tietenkin vaikuttaisi hyvin paljon , millainen tämä ihminen on. Lisäksi se, haluaisinko jatkaa suhdetta tuon tiedon jälkeen vai en. Jos hänelle on viiden vuoden ajan riittänyt se aika ja tapa, jolla olen häneen kanssaan tekemisissä, eikä hänellä mitään ilmeisimmin ole ketään läheistäkään elämässään, todennäköisesti antaisin ajan kulua ja katsoisin, alanko jossain vaiheessa itsekin pitää häntä kaverin sijasta ystävänäni. Mä olen hyvä kuuntelija ja jos toinen tarvitsee kuuntelijaa ja mulla on siihen aikaa (kuten on viiden vuoden ajan ollutkin), en välttämättä sanoisi mitään. Jos taas toinen tuon tunnustuksen jälkeen haluaisi, että alan tavata häntä useammin, pitää yhteyttä enemmän, kertoa hänelle enemmän itsestäni ja tekemään muitakin sellaisia asioita, joiden katson kuuluvan ystävyyteen, kyllä mä silloin sanoisin, että valitettavasti mä en pysty antamaan hänelle itsestäni sen enempää kuin muillekaan kavereilleni. Sen jälkeen olisi hänen päätettävissään, jatketaanko tätä suhdetta vanhaan malliin vai haluaako hän vähentää yhteydenpitoa tai jopa lopettaa sen kokonaan.

Olet antanut toisen viisi vuotta kuvitella, että olet hänen ystävä ja silti et sanoisi mitään. Hohhoijaa...

Ihminen on ihan itse vastuussa kuvitelmistaan. Tulee nyt eilen näkemäni MS Romantic-jakson pikadeiteillä naisen tavannut mieshahmo susta mieleen. Epätoivoinen ja surullinen hahmo, joka kuvittelee asioita päästään.

Etkö osannut olla menemättä henkilökohtaisuuksiin?

Olisin osannut, mutta sen nimittelyn jälkeen mitä olet täällä harrastanut, ei kai voi kohtuudella odottaa, että toinen kääntyisi vain aina posken.

En tiedä mihin viittaat.

Muka sosiaaliset, hattarat, pinnalliset, ystävyyden teeskentelijät...tuollaisiin ilkeyksiin huomioni kiinnittyi. Hyvä ihminen, etkö häpeä, voisin sanoa ketjussa muita ansiokkaasti mollannutta lainaten.

Tuo kommentoija on joku muu kuin minä.

Ok. No on vastaillut tähän samaan ketjuun "vuorollasi "

En ole ajatellut, että täällä olisi sellainen etiketti, että ainoastaan sama kirjoittaja saisi vastailla, jos joku kommentoi hänen kommenttiinsa. Onko täällä? Monessa ketjussa johonkin kommenttiin voi tulla paljonkin vastauksia kommenttiketjun eri vaiheissa.

Ei kai täällä ole. Teen kyllä itsekin samaa.