Onko tavallistakin että ihmiset eristäytyy lapsuudenperheestään löydettyään parisuhteen ja perustettuaan oman perheen?

Suomalaissa yhteiskunnissa normal, mutta ei itä ja etelä euroopassa jossa familia on aina tärkein.

Täällä tuupataan omat vanhemmat laitokseen syömään neuroleptejä ja kiisseliä.

Itse kärsin siitä, että minä ja mieheni emme ole mitään koska meillä ei ole lapsia. Asutaan paaaaaaljon lähempänä kuin siskoni perhe, silti vanhempani eivät tule kylään koskaan. Kun itse menee niin puhutaan vaan siskosta ja lapsista.

Narsistin puoliso toimii noin.

Toivottavaa ainakin, ellei lapsuudenperhe ole mafiatyyppinen, josta saa hyötyä ja johon voi luottaa.

Minä ainakin valitsen lähelleni ihmisiä, jotka tuntuvat läheisiltä. Sukulaisuus ei ole tae yhtään mistään.

Vierailija kirjoitti:

Minä ainakin valitsen lähelleni ihmisiä, jotka tuntuvat läheisiltä. Sukulaisuus ei ole tae yhtään mistään.

Niin no, minä luulin meidän olevan läheisiä. Mutta ehkä sitten tulkitsin väärin. Annanpa sitten asian olla enkä mieti enää koko asiaa. Menkööt menojaan. ap

Ei ole tavallista. Jos näin on, niin kyseessä on sairas perhesuhde.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole tavallista. Jos näin on, niin kyseessä on sairas perhesuhde.

Sairas perhesuhde siis kumpaan? ap

Toivoisin että olisin eristäytynyt lapsuudenperheestä, minulla on ihan paska rooli tässä yhteisössä, yleinen likasanko. Mielummin vaikka kokonaan yksin.

Nyt kun minulla on muitakin ihmisiä joihin voin luottaa ja joilta saan tukea tarvittaessa, olen vähän erkaantunut lapsuudenperheestäni, joka tuntuu keskittyvän lähinnä omahyväisyyteen ja muiden arvosteluun. Ei sillä, että siihen olisi edes mitään oikeita perusteita. Ei jaksa mennä sinne kuuntelemaan, kuinka äiti haukkuu kaikki maailman ihmiset iltapäivälehtien B-luokan julkkiksista pomoon ja naapuriin ja siskot kasvavat ihan samalle mallille. 

On. On ihanaa kun ei ole pakko olla tekemisissä  lapsuudenperheen kanssa. Kyllä se aika riitti minkä  pakosta joutui  niiden kanssa saman katon alla viettämään.

Vierailija kirjoitti:

On. On ihanaa kun ei ole pakko olla tekemisissä  lapsuudenperheen kanssa. Kyllä se aika riitti minkä  pakosta joutui  niiden kanssa saman katon alla viettämään.

Otan osaa, sulla on ilmeisesti ollut tosi kurja lapsuus. Kannattaa kuitenkin ymmärtää, ettei kaikilla ole, joten sinun ratkaisusi ei ole automaattisesti normaali toimintatapa kaikissa tilanteissa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ainakin valitsen lähelleni ihmisiä, jotka tuntuvat läheisiltä. Sukulaisuus ei ole tae yhtään mistään.

Niin no, minä luulin meidän olevan läheisiä. Mutta ehkä sitten tulkitsin väärin. Annanpa sitten asian olla enkä mieti enää koko asiaa. Menkööt menojaan. ap

Kunnon marttyyriasenne sieltä sitten. Jos olet ollut tuollainen myös aiemmin, en yhtään ihmettele että siskosi halusi päästä eroon suhteestanne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole tavallista. Jos näin on, niin kyseessä on sairas perhesuhde.

Sairas perhesuhde siis kumpaan? ap

Perheessä on jotain, miksi siitä halutaan eristäytyä tai sitten puolisonsa on jotain, miksi hän haluaa eristää puolison lapsuusperheestään. Vaikea sanoa, mitä.

Vierailija kirjoitti:

Suomalaissa yhteiskunnissa normal, mutta ei itä ja etelä euroopassa jossa familia on aina tärkein.

Täällä tuupataan omat vanhemmat laitokseen syömään neuroleptejä ja kiisseliä.

Ja muissa maissa niitä heitetään sukulaiselta toiselle. Suomessakin alkaa hyvät laitokset olla vähissä.

Ensimmäinen vuosi menee huumassa ja ymmärrän sen.

Oma siskoni on ollut melko eristäytynyt parisuhteen alusta alkaen ja suhdetta on takana yli viisi vuotta. Siskon puoliso tuntuu joskus hieman kontrolloivalta.

Tulee joskus mietittyä, onko siskon asiat kunnossa. Toisaalta tuntuu vaikealta mennä kysymään siskolta. Pitäisi ehkä joskus koettaa varovasti.

Kyllä kaikki normaalit ihmiset ovat tekemisissä lapsuuden perheensä kanssa. Kotona on ollut alkoholismia tai jotain muuta vastaavaa jos ei yhteyksiä pidetä. Ei toki samalla tavalla kuin etelänmaissa joissa asutaan vanhempien kanssa vähintään kolmekymppiseksi, vaan normaalisti, soitellaan, käydään kylässä muutaman kerran vuodessa jos asutaan kaukana toisista, ehkä viikottain jos asutaan samassa kaupungissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ainakin valitsen lähelleni ihmisiä, jotka tuntuvat läheisiltä. Sukulaisuus ei ole tae yhtään mistään.

Niin no, minä luulin meidän olevan läheisiä. Mutta ehkä sitten tulkitsin väärin. Annanpa sitten asian olla enkä mieti enää koko asiaa. Menkööt menojaan. ap

Kunnon marttyyriasenne sieltä sitten. Jos olet ollut tuollainen myös aiemmin, en yhtään ihmettele että siskosi halusi päästä eroon suhteestanne.

Kiitos arvon palstapsykologi. Onko sinulla vielä jotain diagnoosia antaa siitä, miksi sisko halusi eroon minusta ja muista perheenjäsenistään vasta avioliiton myötä? Olisihan hän voinut hankkiutua eroon suhteestamme jo aikaisemminkin. Jos tosiaan emme edes ole läheisiä, kuten tuo yksi vastaaja (vai olitko se sinä?) antoi ymmärtää, niin mitä marttyyriä on siinä että päästää ihmisen sitten menemään? Vai pitäisikö nyt jäädä ruikuttamaan? Jos tosiaan olin niin tyhmä että luulin meidän olevan läheisiä, niin tottakai päästän ihmisen pois enkä soittele perään. 

Olisiko kyse siitä, että ei vaan riitä voimat, ja yhteydenpito siksi jää vähiin.

Tämän päivän perhe-elämä on aika rankkaa, kun pitää jaksaa pitkät päivät töissä ja toinen työvuoro kotona. Monet ovat vaan niin väsyneitä.