Voiko parisuhde onnistua, jos toisella on traumatausta?

Olin vähän aikaa suhteessa miehen kanssa, jolla vaikea lapsuus. Vähitellen paljastui miehen todellinen luonne eli henkistä väkivaltaa  ja muuta ikävää. Lopetin suhteen.

Voi, jos taustalla olleet traumat on käsitelty ja elämässä on päästy eteenpäin. Terapeutiksi ei kenenkään pitäisi ryhtyä.

Minulla on tällainen ihmissuhde, ei parisuhde. Ei tästä kyllä mitään tulisi parisuhteena, kun on tällaisenaankin hyvin vaikea suhde.

Traumat aktivoituvat joskus hyvinkin pienen tuntuisesta jutusta. Ja sitä sitten selvitellään ainakin viikko eteenpäin. Ja toinen voi olla tolaltaan vielä huomattavasti pidemmän ajan.

Parisuhteena nuo tilanteet aiheuttaisivat varmasti riitaa ja turhautumista.

Itselläni on traumoja ja hyvin sairaalloisen traumaattinen lapsuus. Olen silti ollut naimisissa 21 vuotta ja mies ei valita. En minä mieheen enkä lapsiin omia murheita pura, sitä varten on ystävät ja sisarukset joiden kanssa vaihdetaan ajatuksia.

Kyllä traumataustainen tarvitsee ymmärrystä. Ja jotain vastaavaa kokenut varmasti ymmärtää parhaiten. Mutta se ei riitä. Vaan ammattiapua tarvitaan myös.

Traumataustalla voi parisuhde onnistua hyvinkin, mutta ei rikkinäisen ihmisen kanssa harkitsisin.

Jäin miettimään, kun itselläni  on uusi tuttavuus (keskusteluasteella) ja usein mainitsee suhteesta tällaiseen naiseen. Kyselin, onko jäänyt käsittelemättä ero hänestä, niin ei ole ja vuosia kulunut.  Onkohan tarkoitus korostaa omaa paremmuutta ja empatiakykyä ja kun oli niin hyvä mies tälle naiselle. Ei kuitenkaan riittänyt korjaamaan tätä. Useaan kertaan maininnut myös, kuinka seksillä oli korjaava vaikutus. Minun mielestäni seksillä ei voi hoitaa henkisiä traumoja, voi kyllä saada ne hetkeksi pois mielestä.

Nyt jää tunne tuon miehen kanssa jutellessa, että hän purkaa oloaan minuun. Taidan laittaa jutun jäihin. Ystävien kanssa puhutaan kaikki kokemukset, uuden tuttavuuden kanssa aloitus pitää lähteä muista asioista kuin haavojen hoidosta.

Traumaa kokeneen pitää käydä asiansa läpi. Joku tarvitsee ammatti-ihmisen tähän työskentelyyn ja toinen ystäviä tai pui yksin. Ei parisuhteessa voi olla epätasapaino, jossa toista kuormitetaan omilla kokemuksilla. Jos vetää toistuvasti puoleensa rikkinäisiä ihmisiä, niin sitäkin kannattaisi työstää. Rakkaudella kyllä voi parantaa ikäviä kokemuksia, jos suhteessa on paljon muutakin.

Vierailija kirjoitti:

Itse en haluaisi aloittaa suhdetta, jos toinen on rikki tai ainakin sen pitäisi hakea ammattiapua. Tiedän kyllä pareja, joissa molemmilla on mielenterveysongelmaa ja he ymmärtävät toisiaan; nostavat vuorotellen kuopasta pois.

Lue uudelleen alotuskommenttisi, ap. Ennakkoasenteidesi vuoksi se ei onnistuisi sinulta. Joltain muulta voi onnistua.

Minulla on traumatausta. Luultavasti tulen kärsimään traumoista elämäni loppuun asti jossain määrin, vaikka terapian avulla olenkin saanut niitä purettua. Hyväksyn sen, että kaikille en kelpaa tällaisena kuin olen, oli minulla traumoja tai ei.

Vierailija kirjoitti:

Hyväksyn sen, että kaikille en kelpaa tällaisena kuin olen, oli minulla traumoja tai ei.

Eikä kyse ole edes kelpaamisesta. Vaan ihan oikeista ongelmista, kun esimerkiksi pelot valtaavat lähtöhetkellä mielen ja meno on peruttava. Tai kun joistain asioista ei voi keskustella, kun lukko mykistää. Tai kun lapsiin ei saa luotua läheistä suhdetta, kun läheisyysongelmat estävät.

Ihmisenä voi kelvata oikein hyvin. Mutta tuollaiset ongelmat ovat ihan oma lukunsa

Uskon, että tällainen suhde olisi toiminut oikein hyvin, mikäli tämä toinen osapuoli olisi ollut sitoutunut hoitamaan mielenterveyttään paremmin, esimerkiksi käymään niillä psykologin vastaanotolla sovittuina aikoina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyväksyn sen, että kaikille en kelpaa tällaisena kuin olen, oli minulla traumoja tai ei.

Eikä kyse ole edes kelpaamisesta. Vaan ihan oikeista ongelmista, kun esimerkiksi pelot valtaavat lähtöhetkellä mielen ja meno on peruttava. Tai kun joistain asioista ei voi keskustella, kun lukko mykistää. Tai kun lapsiin ei saa luotua läheistä suhdetta, kun läheisyysongelmat estävät.

Ihmisenä voi kelvata oikein hyvin. Mutta tuollaiset ongelmat ovat ihan oma lukunsa

Näet ihmiset aika yksiulotteisessa valossa. Ymmärrät varmaan, että tuo on vain pieni osa ihmisestä? Ja että ns. terveen ihmisen mielenterveyskin voi paljastua myöhemmässä vaiheessa yllättävän heikoksi ja hän voi havahtua menneisyyden olevan traumaattisempi kuin mitä on siihen asti ajatellut?

Mulla on tuttu, jota on kyllä vaikea kuvitella parisuhteeseen ennen kuin hakee apua ongelmiinsa. Ja taustalla on lapsuuden traumat.

On niin syrjäänvetäytyvä, että tuskin edes tapaa ketään. Ja jos tapaakin niin käyttäytyy erikoisesti, puhuu niukasti ja pelkää kosketusta.

Traumat ovat suhteessa koko ajan mukana. Koko ajan pitää olla varuillaan, sohaiseeko väärään kohtaan tai edes siten, että traumatisoitunut voi tulkita asian viittaavan trauman aiheuttajaan. Seksuaaliperäisissä traumoissa sitten syyllistyy koko trauman aiheuttajan sukupuoli. Onnistuukohan?

Vierailija kirjoitti:

Traumat ovat suhteessa koko ajan mukana. Koko ajan pitää olla varuillaan, sohaiseeko väärään kohtaan tai edes siten, että traumatisoitunut voi tulkita asian viittaavan trauman aiheuttajaan. Seksuaaliperäisissä traumoissa sitten syyllistyy koko trauman aiheuttajan sukupuoli. Onnistuukohan?

Minulla on trauma aiemman puolison itsemurhasta ja paljon lapsuuteen liittyviä asioita käsiteltävänä. En varmaan ole ollut useinkaan kovin helppo kumppani, mutta puolisoni on sitä mieltä, että vuosi vuodelta on koko ajan helpottunut. Toki löin heti alussa kortit avoimesti pöytään, jotta uusi kumppani tietäisi mitä tulee saamaan. Joka suhteessa on omat haasteensa. Tämä on ollut yksi meidän haasteistamme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyväksyn sen, että kaikille en kelpaa tällaisena kuin olen, oli minulla traumoja tai ei.

Eikä kyse ole edes kelpaamisesta. Vaan ihan oikeista ongelmista, kun esimerkiksi pelot valtaavat lähtöhetkellä mielen ja meno on peruttava. Tai kun joistain asioista ei voi keskustella, kun lukko mykistää. Tai kun lapsiin ei saa luotua läheistä suhdetta, kun läheisyysongelmat estävät.

Ihmisenä voi kelvata oikein hyvin. Mutta tuollaiset ongelmat ovat ihan oma lukunsa

Näet ihmiset aika yksiulotteisessa valossa. Ymmärrät varmaan, että tuo on vain pieni osa ihmisestä? Ja että ns. terveen ihmisen mielenterveyskin voi paljastua myöhemmässä vaiheessa yllättävän heikoksi ja hän voi havahtua menneisyyden olevan traumaattisempi kuin mitä on siihen asti ajatellut?

Ymmärrät vastaavasti varmaan, että tarkoitin sitä, kun sanoin, että ihmisenä voi kelvata oikein hyvin.

Mutta kun aloituksessa mietittiin sitä voiko parisuhde onnistua, niin ei ole syytä vähätellä traumojen vaikutusta arkeen. Ei ole ihan pikkujuttu, kun arki on täynnä pelkojen väistelyä ja kun traumojen vaikutuksista kärsivät lapset, joille traumat myös helposti siirtyvät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyväksyn sen, että kaikille en kelpaa tällaisena kuin olen, oli minulla traumoja tai ei.

Eikä kyse ole edes kelpaamisesta. Vaan ihan oikeista ongelmista, kun esimerkiksi pelot valtaavat lähtöhetkellä mielen ja meno on peruttava. Tai kun joistain asioista ei voi keskustella, kun lukko mykistää. Tai kun lapsiin ei saa luotua läheistä suhdetta, kun läheisyysongelmat estävät.

Ihmisenä voi kelvata oikein hyvin. Mutta tuollaiset ongelmat ovat ihan oma lukunsa

Näet ihmiset aika yksiulotteisessa valossa. Ymmärrät varmaan, että tuo on vain pieni osa ihmisestä? Ja että ns. terveen ihmisen mielenterveyskin voi paljastua myöhemmässä vaiheessa yllättävän heikoksi ja hän voi havahtua menneisyyden olevan traumaattisempi kuin mitä on siihen asti ajatellut?

Ymmärrät vastaavasti varmaan, että tarkoitin sitä, kun sanoin, että ihmisenä voi kelvata oikein hyvin.

Mutta kun aloituksessa mietittiin sitä voiko parisuhde onnistua, niin ei ole syytä vähätellä traumojen vaikutusta arkeen. Ei ole ihan pikkujuttu, kun arki on täynnä pelkojen väistelyä ja kun traumojen vaikutuksista kärsivät lapset, joille traumat myös helposti siirtyvät.

Elämä todennäköisesti tulee kasvattamaan sinuakin ihmisenä. Ehkä jopa jotkin tulevat traumaattiset kokemukset tekevät sen. Silloin mietit sitten tämän hetkisiä asenteitasi hyvin eri valossa. Ylimielisyyteen toisia kohtaan on harvalla varaa.

Itselläni on aika vahvaa traumataustaa lapsuudesta. Suurimman osan asioista koen käsitelleeni hyvin ja olen sinut niiden kokemusten kanssa. On myös asioita, joiden kanssa en vielä ole täysin tasapainossa, mutta työstän niitä koko ajan. Traumani eivät kuitenkaan hallitse elämääni ja koen eläväni ihan yhtä hyvää, täysipainoista ja onnellista elämää kuin kuka tahansa. Olen siis myös naimisissa ja minulla on lapsia. Aviomieheni on varmaan osittain auttanut minua yli kokemuksistani ihan puhtaasti olemalla luotettava ja rakastava. Ei hän mikään terapeutti ole, enkä hänen kanssaan kovin paljoa pui menneisyyttäni, vaikka toki hän monista asioista tietää. Eikä tasapainoon pääsemiseni ole loppupeleissä kenenkään muun ansiota kuin itseni, vaikka apua ja tukea olenkin saanut.

Aika kapeakatseista, jos ensimmäinen kuvitelma traumataustaisesta ihmisestä on sellainen, että on loppuikänsä pysyvästi rikki, epävakaa ja kykenemätön normaaliin elämään. Toki niitäkin ihmisiä on, eikä kannata ruveta terapeutiksi omalle seurustelukumppanille/puolisolle/ystävälle/sukulaiselle. Tukea voi ja kannattaakin toki antaa, mutta kuitenkin tunnistaa ne omat rajansa samalla. Ja sitäkin kannattaa varoa, ettei toinen kohtele paskasti ja luo itselleen uhri-identiteettiä kurjan lapsuuden takia ja oikeuta käytöstään sillään. Tyyliin: "Sori nyt, kun vedin perseet ja löin sua, mutta kun tällaista se munkin lapsuudessa oli, niin en mä muutakaan osaa." Jossain vaiheessa täytyy ottaa vastuu omasta elämästään, hyvinvoinnistaan ja käytöksestään.

Itselläni on traumatausta: lapsuus meni väkivaltaisen alkoholisti-isäpuolen nyrkkien alla, sen jälkeen mut raiskattiin 17-vuotiaana ja vielä toisen kerran 22-vuotiaana. En ole koskaan käynyt ammattilaisen kanssa puhumassa.

Nämä traumat vaikuttavat elämääni vielä näin yli nelikymppisenäkin siten, että rajumpi seksi voi joskus triggeröidä "normaalista" poikkeavan reaktion. Olen näistä kokemuksistani siksi kertonutkin aina tapailukumppanilleni ennen kuin olemme harrastaneet seksiä, siis maininnut että en koe esim. läpsäytyksiä kasvoille tai pepulle mukavana ennen kuin 100% luotan toiseen, tai että minut otetaan rajusti ilman sen suurempia esilämmittelyjä. 

Toisaalta taas kun uskallan luottaa toiseen (muutaman seksikerran jälkeen), jopa nautin näistä edellämainituista silloin tällöin - minun pitää kuitenkin olla se, joka "käskee" tekemään näin. 

Muita ongelmia ei traumoistani jokapäiväisessä elämässä ole, enkä koe että olen jotenkin huonompaa parisuhdemateriaalia näitten takia. Päin vastoin - vastoinkäymiset ovat tehneet minusta ehkä empaattisemman ihmisen, olen herkkä vaistoamaan toisen tunnealoja.