Pidätkö itseäsi tavallisena?

En ainakaan luonnonlapsena.

Rakastan kaikkea blondeja hiuksia, koruja, klassista, kynsiä, yms.

Minusta taas vaikuttaa, että tänä yltiöyksilöllisyyttä korostavana aikana on poikkeavaa ajatella olevansa tavallinen. Kaikki ovat muka niin uniikkeja. Se on huvittavaa ja aika typerääkin. Ihmiset ovat aina yhteisönsä tuotteita. Avaruudellisisessa mittakaavassa ollaan täysin samaa ainetta.

Koen olevani monella tapaa hyvin tavallinen. Psykologiaa, psykiatriaa ja sosiaalipsykologiaa luettuani en huomaa itsessäni (ajattelu, käytös) mitään kovin erityistä. Enkä kyllä muissakaan. Ja ei haittaa. Elämä on.

Niin, siis minäkin tiedostan olevani lopulta aika tavallinen. Välillä koen niin vahvasti vaikka luonnon, tai kaipuun hiljaisuuteen, että kuvittelen olevani erilainen. Ehkä kaikki kokevat näin?

Saatan myös eksyä ajatuksiini niin etten näe vieressä makaavaa ihmistä tai jalan päältä kävelevää oravaa. Ehkä olen vain hajamielinen haaveilija, mutta silti tavallinen.

Minulle tavallinen on on sellainen vähän mielikuvitukseton. Muiden käytöstä vahvasti peilaava. Ehkä ei edes ole mitään tavallista.

Tunnen muutaman mielestäni tuikitavallisen, mutta he itse kertovat olevansa erilaisia paniikkihäiriöin takia (mielestäni se taas ei poissulje tavallisuutta).

Olen aina tuntenut olevani kirahvi muurahaispesässä.

Taatusti erottuu ja on erilainen. Nuorena tämä ei ollut kivaa, vanhemmiten olen hyväksynyt itseni ja alkanut pitää tästä.

Koko elämänkatsomukseni poikkeaa ns. normista. 

Koulussa opettajat eivät pitäneet minusta paria poikkeusta lukuun ottamatta. Erotuin laumasta heidän mielestään negatiivisella tavalla vain koska mielipiteeni ja arvoni poikkeavat valtavirrasta. En ole koskaan kuisannut ketään enkä aiheuttanut minkäänlaisia harmeja. Toisin ei vain saa ajatella, pukeutua eikä elää.

En ajattele olevani sen erikoisempi kuin muutkaan, mutten silti ole tavallinen. Jokainen on oma erikoinen persoonansa, toiset vain piilottavat sen paremmin

Sanotaanko näin: on kovin tavallista pitää itseään erikoisena ja huomattavasti erikoisempaa pitää itseään tavallisena :)

Vierailija kirjoitti:

Olen aina tuntenut olevani kirahvi muurahaispesässä.

Taatusti erottuu ja on erilainen. Nuorena tämä ei ollut kivaa, vanhemmiten olen hyväksynyt itseni ja alkanut pitää tästä.

Koko elämänkatsomukseni poikkeaa ns. normista. 

Koulussa opettajat eivät pitäneet minusta paria poikkeusta lukuun ottamatta. Erotuin laumasta heidän mielestään negatiivisella tavalla vain koska mielipiteeni ja arvoni poikkeavat valtavirrasta. En ole koskaan kuisannut ketään enkä aiheuttanut minkäänlaisia harmeja. Toisin ei vain saa ajatella, pukeutua eikä elää.

Kertoisitko lisää tuosta elämänkatsomuksesta?

Näen enneunia

Puhun enkeleille

Juttelen maailmankaikkeudelle

Itkeskelen liikutuksesta kun samoilen luonnossa.

Mielestäni lähes kaikki ovat kuin minä, mutta pitävät energiaporttinsa visusti kiinni.

En ole parempi kuin muut, mutta en tavallinenkaan. Minun erilaisuuteni on pelkkää negaa kaikki, ei mitään hienoa ja hyvää. 

Mä toivoin aina etten missään nimessä halua tylsää ja tavallista elämää. Voi voi mitä sainkaan. En saanut edes sitä tavallista vaan vielä huonomman. Mulla ei oikeasti ole elämää. Joo en halunnut tavallista mutta en mä nyt ihan tätäkään tarkottanut. Nyt tekisin mitä vain että saisin edes sen tavallisen elämän.

Minä olen tavallisuuden prototyyppi. Keski-ikäinen, keskipalkkainen insinööri, joka on naimisissa ja asuu kaupungissa. Minulla on tavallisia harrastuksia ja pidän asioista, joista enemmistö muistakin suomalaisista pitää.

Taviksen tavallinen elämä on mukavaa.

En todellakaan ole mikään tavis, vaan ns. paremmanluokan ihminen.

Poikkeava kuulostaa huonolta, itse sanon erillainen

En koe olevani tavallinen, mutta ei mitenkään pelkästään hyvässä mielessä. Myers-briggissä kuulun persoonallisuustyyppiin, joka on harvinainen. Muut ihmiset tuskastuvat ominaisuuksiini, jotka estävät että toimisin aina normaalisti. Mutta olen tavallinen esimerkiksi omassa persoonallisuustyypissäni, olen myös varmaan aika tyypillinen add-ihminen. Itselleni olen ihan normaali ja tiedostan, että mun kaltaisia on monia muitakin, mutta enemmistöön on silti vaikea sopeutua.

Minusta on eri asia pitää itse itseään outona sekä epätavallisena tilanteessa, jossa normaalit ihmissuhteet yms. onnistuu suuremmitta ongelmitta. Oikeasti oudot ja epätavalliset ihmiset kohtaavat ongelmia juuri esim. ihmissuhteissa ja diagnosoidaan persoonallisuus- ja käytöshäiriöisiksi. "Tavalliset ihmiset" eivät suuresti poikkea toisistaan reagointi- ja käytöstavoissaan. Heti, kun niissä alkaa tulla "erilaisuutta", alkaa tulla myös ongelmia muiden (tavallisten) ihmisten kanssa.

Miksi olisi niin "hienoa" olla erilainen ja epätavallinen ja pitää itseään sellaisena, vaikka ei oikeasti sellainen ole?

Nuorempana, teininä pidin itseäni poikkeavana. Mikään ei tuntunut pnnistuvan ja ajattelin olevani ainoa, jota syrjitään aina.

Aikuistuttuani aloin kuvitella olevani tavallinen. Aloin olettaa, että muutkin ihmiset ajattelevat suurin piirtein samoin kuin minä, elävät suurin piiirtein samalla tavalla, ovat suurin piirtein yhtä älykkäitä, heillä on suurin piirtein saman verran rahaa ja suurin piirtein samanlaisia ihmissuhteita. Oikeasti olen nykyään poikkeuksellisempi kuin nuorena olinkaan.