Lue keskustelun säännöt.
Kriisi kun lapset kasvaa isoksi.
01.06.2018 |
Tämän vuoden puolella olen herännyt siihen, miten isoja mun lapset alkaa olla. Oikeastaan ihan yhtäkkiä. Toinen on yläasteella, toinen ala-asteella. Lapset olen saanut nuorena. Olen nyt 34v. En ikinä ennen ole miettinyt kolmatta lasta, mutta viime aikoina se on pyörinyt jatkuvasti mielessä.
Toisaalta ajatus kaiken uudelleen aloittamisesta ei tunnu täysin hyvältä, mutta ajatus siitä miten nopeasti aika menee ja miten lapset itsenäistyy ahdistaa. Lähinnä mietityttää millainen se oma elämä tulee olemaan, kun lapset ei enää paljon vanhempia tarvitse.
Itse en ole koskaan kokenut äitiyttä raskaana vaan ollaan lasten kanssa touhuttu paljon yhdessä. Mies on paljon töissä joten lasten hoito on enemmän ollut minun kontollani. Toki töitä on äitiysloman ja lyhyen hoitovapaan jälkeen ollut minullakin. Silti olen melkein aina voinut mennä ja tehdä omia juttujani.
Tuntuu kuin viimeiset vuodet olisi hurahtaneet ohi ja nyt olen herännyt siihen miten asiat alkaa muuttumaan. Mikä on tottakai luonnollista.
Mutta en ole varma haluaisinko sittenkin vielä aloittaa lapsiarjen alusta. Ehkä nyt rauhallisempana ja kokeneempana. Huomaan jatkuvasti kaupassa katsovani vauvojen ja pienten lasten vanhempia ja miettiväni että mitä jos meilläkin vielä olisi pieni kotona. Toki lapset tarvitsee vielä vuosia minua, mutta eipä se samanlaista enää ole. Tiedän että jotkut innolla odottavat milloin se oma elämä taas alkaa, mutta minusta perhe-elämä on aina ollut mukavaa. Mulla on tosi kivat lapset.
Toisaalta taas tajuan, että tämä voi olla joku ohimenevä kriisi. Jonkinlainen ikäkriisi ainankin on menossa. Lasken myös jatkuvasti että minkä ikäinen olisin jos saisin kolmannen ja se menisi kouluun. Olenko jo liian vanha.
Olen antanut itselleni kesän aikaa mietiskellä asiaa ja nyt nauttia lisääntyneestä "vapaudesta". Haluan olla täysin varma, jos raskautta meinataan yrittää. Miehellä vähän samoja ajatuksia tuosta että nyt on niin helppoa, mutta ei tyrmääkkään ajatusta kolmannesta.
Vaan onko tässä nyt kyse edes vauvakuumeesta vaan jotain eroahdistusta.
En niinkään kaipaa neuvoja vaan ajatuksia joita teissä herää ja varmaan monilla ollut sama tilanne. Monilla ystävistä pieniä lapsia tai vasta aloittelevat perheenperustamista.
Kommentit (4)
Mulla ei lapsia, mutta silti haluan kommentoida ja sanoa että olet varmasti ihana äiti nykyisille lapsillesi.
He saattavat kasvaa, mutta se ei tarkoita etteikö he rakastaisi ja tarvitsisi sinua ihan samanlailla vaikka olisivat aikuisia. (Riippuu toki suhteestanne.)
Mutta jos olet noin epävarma vielä siitä että haluat lapsen, niin kannattaa yhdessä miehen kanssa miettiä sitäkin vaihtoehtoa, ja muistella mitä se oli oikeasti kun lapsi syntyi. Voi olla että teistä on siihen ja voi olla ei ei ole. Joka tapauksessa toivottavasti hyvät välit lapsiin säilyy ja saat iloa omista lapsista vaikka ovatkin aikuisia ja ehkä saavat omia lapsia. Silloin voit tarjota omaa apua lasten hoitoon jne.. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samoissa haikeissa tunnelmissa tänään. Toinen päättää ala-asteen ja toinen yläasteen. Nyt harmittaa, ettei ole vielä yhtä pienempää. Nämä ovat jo hetkessä itsenäisiä ja lentävät pesästä.
Olen yli 40 v. ja en alkaisi enää lapsentekoon. Mutta sinä olet vielä nuori ja ehdit ikäsi puolesta. Kolmas ei teilläkään mene enää samaan sarjaan eli ikäerosta tulee iso. Sitä ehkä miettisin, että onko se pois isommilta sisaruksista. Pienen lapsen kanssa on erilaista.
Eikö kaikki haluakaan lapsivapaata arkea?
Kellään samanlaisia ajatuksia ollut/on?