HS: Mistä tunnistaa henkisen väkivallan parisuhteen alussa?

Sellaisia kannattaa varoa, jotka haluaa liian nopeaa sitoutumista. Samoin yltäkylläinen kehuminen on varoitusmerkki, varsinkin jos siihen liittyy itsen vähättelyä. Jalustalle nostaminen on alistamisen muoto.

Vierailija kirjoitti:

Puhumattomuus on aika paha henkisen väkivallan muoto. Sitä vastaan on vaikea taistella, kun keskusteluun ei päästä. Toinen vain vaikenee kuin muuri.

Minut ajettiin kerran yhdessä ihmissuhteessa (kaverisuhde) niin pahasti nurkkaan, että koin helpommaksi olla puhumatta enää lainkaan kyseisen ihmisen kanssa. Jouduin väkisin olemaan jonkin verran tekemississä ja sanoin vain "moi" tms. Enkä koe että tilanteessa puhumattomuuteni olisi ollut henkistä väkivaltaa vaan enemmänkin itsesuojelua. Toinen koko ajan tunki väärällä tavalla yksityiselämääni, puuttui kaikkiin asioihin, yritti määrätä miten minun pitäisi elää jne.

Ensin oli mahdottoman mukava, aina mielin kielin, sai minut avautumaan monista henkilökohtaisista asioista, sitten alkoi vähitellen koko ajan vinoutua tilanne jotenkin, alkoi tulla jatkuvasti ahdistunut olo kyseisen henkilön kanssa, ja hän alkoi käyttää minusta saamiani tietoja minua vastaan. Ulospäin näytteli koko ajan että minussa olisi vika, mutta jäi joitain kertoja kiinni suorasta valehtelusta muille, kun oli muitakin ihmisiä todistamassa joitain tilanteita että miten se kyseinen tilanne oikeasti meni. Mutta osasi todella vakuuttavasti esimerkiksi valehdella muille, ja oli vaikea todistaa siksi muille miten kahdenkeskiset tilanteemme oikeasti meni. Onneksi pystyin täysin irrottautumaan tuosta henkilöstä. 

.

Kyllä henkistä väkivaltaa voi olla sekin, että vaatii välittömästi toista että nyt heti pitää puhua tämä tilanne auki, kun toinen haluaisi vaikka hetken hengähtää yksin ja selvittää ajatuksiaan. Mutta siinä saa helpommin päästään pyörällä olevan pyytämään taas kerran anteeksi tekemisiään ja vaatija on aina oikeassa. Riitelynkin voi hoitaa niin monella tavalla. Molempien pitää pystyä tulemaan vastaan, ja ei saa painostaa eikä pakottaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puhumattomuus on aika paha henkisen väkivallan muoto. Sitä vastaan on vaikea taistella, kun keskusteluun ei päästä. Toinen vain vaikenee kuin muuri.

Minut ajettiin kerran yhdessä ihmissuhteessa (kaverisuhde) niin pahasti nurkkaan, että koin helpommaksi olla puhumatta enää lainkaan kyseisen ihmisen kanssa. Jouduin väkisin olemaan jonkin verran tekemississä ja sanoin vain "moi" tms. Enkä koe että tilanteessa puhumattomuuteni olisi ollut henkistä väkivaltaa vaan enemmänkin itsesuojelua. Toinen koko ajan tunki väärällä tavalla yksityiselämääni, puuttui kaikkiin asioihin, yritti määrätä miten minun pitäisi elää jne.

Ensin oli mahdottoman mukava, aina mielin kielin, sai minut avautumaan monista henkilökohtaisista asioista, sitten alkoi vähitellen koko ajan vinoutua tilanne jotenkin, alkoi tulla jatkuvasti ahdistunut olo kyseisen henkilön kanssa, ja hän alkoi käyttää minusta saamiani tietoja minua vastaan. Ulospäin näytteli koko ajan että minussa olisi vika, mutta jäi joitain kertoja kiinni suorasta valehtelusta muille, kun oli muitakin ihmisiä todistamassa joitain tilanteita että miten se kyseinen tilanne oikeasti meni. Mutta osasi todella vakuuttavasti esimerkiksi valehdella muille, ja oli vaikea todistaa siksi muille miten kahdenkeskiset tilanteemme oikeasti meni. Onneksi pystyin täysin irrottautumaan tuosta henkilöstä. 

Joo, tätä harvemmin otetaan esille missään. Puhumattomuus voi olla myös henkisen väkivallan seurausta.

Exäni ei riidellyt, vaan opasti ja otti aina riitatilanteissa terapeutin roolin, asettui ns. Itseni ja tilanteen yläpuolelle, jolloin emme koskaan voineet puhua suhteen ongelmista, vaan ongelma oli minussa.

Koska exäni ei suoraan haukkunut, huutanut tai ilmaissut mitään muutakaan ilmeistä merkkiä henkisestä väkivallasta, se jäi pitkään huomaamatta.

Yritin keskustella ongelmista, mutta.ne leimattiin heti alkuunsa turhaksi syyttelyksi ja riidan haastamiseseksi. Joskus jopa exä ennakoi huonon käytöksensä seuraukset, ennen kuin ehdin suutani avata syyttämällä

minua reaktioista joita en ollut vielä tehnyt tai edes aikeissa tehdä tai sitten käänteisesti kiitti minua siitä etten reagoi tietyillä tavoilla, vaikka ei välttämättä ollut aiettakaan sen suuntaiseen käytökseen ja tällä tavoin pyrki kontrolloimaan suhtautumistani ikävään käytökseen.

Lopulta olin niin turhautunut siihen, että en tullut kuulluksi ja loputtoman kyllästynyt siihen, että asioiden esille ottaminen torpedoitiin heti alkuunsa muka-rakentavalla keskustelulla tai ohittamalla tai vaatimalla positiivisuutta aivan absurdeissa tilanteissa etten enää saanut sanaa suustani.

Ja näin vuosien saatosta minä sain sen henkisesti suhteessa pahoinpitelevän maineen.

Onpa hassu ketju. Tämähän on nyt menossa vahvasti siihen suuntaan, että henkisen väkivallan uhrit ovat ihan itse ansainneet kohtelunsa. Tässä on oikein henkisen väkivallan puolustajien kokoontumisajot!

Vierailija kirjoitti:

Kyllä henkistä väkivaltaa voi olla sekin, että vaatii välittömästi toista että nyt heti pitää puhua tämä tilanne auki, kun toinen haluaisi vaikka hetken hengähtää yksin ja selvittää ajatuksiaan. Mutta siinä saa helpommin päästään pyörällä olevan pyytämään taas kerran anteeksi tekemisiään ja vaatija on aina oikeassa. Riitelynkin voi hoitaa niin monella tavalla. Molempien pitää pystyä tulemaan vastaan, ja ei saa painostaa eikä pakottaa. 

Ei niin! Riitatilanteissa on oltava mahdollisuus saada tarvittaessa aikalisä ajatusten kokoamista varten. Se estää riidan kärjistymisen.

Eikö ylläpito poista pervojen kommentteja? Ei niillä ole mitään tekemistä aiheen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puhumattomuus on aika paha henkisen väkivallan muoto. Sitä vastaan on vaikea taistella, kun keskusteluun ei päästä. Toinen vain vaikenee kuin muuri.

Minut ajettiin kerran yhdessä ihmissuhteessa (kaverisuhde) niin pahasti nurkkaan, että koin helpommaksi olla puhumatta enää lainkaan kyseisen ihmisen kanssa. Jouduin väkisin olemaan jonkin verran tekemississä ja sanoin vain "moi" tms. Enkä koe että tilanteessa puhumattomuuteni olisi ollut henkistä väkivaltaa vaan enemmänkin itsesuojelua. Toinen koko ajan tunki väärällä tavalla yksityiselämääni, puuttui kaikkiin asioihin, yritti määrätä miten minun pitäisi elää jne.

Ensin oli mahdottoman mukava, aina mielin kielin, sai minut avautumaan monista henkilökohtaisista asioista, sitten alkoi vähitellen koko ajan vinoutua tilanne jotenkin, alkoi tulla jatkuvasti ahdistunut olo kyseisen henkilön kanssa, ja hän alkoi käyttää minusta saamiani tietoja minua vastaan. Ulospäin näytteli koko ajan että minussa olisi vika, mutta jäi joitain kertoja kiinni suorasta valehtelusta muille, kun oli muitakin ihmisiä todistamassa joitain tilanteita että miten se kyseinen tilanne oikeasti meni. Mutta osasi todella vakuuttavasti esimerkiksi valehdella muille, ja oli vaikea todistaa siksi muille miten kahdenkeskiset tilanteemme oikeasti meni. Onneksi pystyin täysin irrottautumaan tuosta henkilöstä. 

Minullakin puhumattomuus on valitettavasti tällä hetkellä suojautumiskeino. Mies kääntää kaiken, mitä sanon, minua vastaan. Niin tai näin, aina väärin päin.

Exäni kertoi aina välillä trollaavansa AV:lla ja vielä naureskeli asialle. Siinä oli ensimmäisiä merkkejä, että hänellä on empatiakyvyssä jotain vikaa. Lisäksi hänellä oli tapana huumorin varjolla naljailla minulle. Ei juurikaan kehunut tai koskaan kannustanut. Puhumattomuus ja asioiden kertomatta jättäminen oli yksi. Hän kerskui omilla saavutuksillaan ja muutenkin. Jos minä yritin puhua, hän ei kuunnellut. Kun hänellä oli lompakko känni-illan jälkeen kateissa, ehdotin, että hän katsoisi housujen taskusta. Kun myöhemmin kysyin, eikö lompakko ole vieläkään löytynyt niin selvisi, että siellä housujen taskussahan se oli ollut. Ei vain imeisesti halunut myöntää, että olin oikeassa tai antaa mitään tunnustusta. Kiitos ja anteeksi eivät kuuluneet hänen normaaliin sanavarastoonsa. 

Vierailija kirjoitti:

Exäni kertoi aina välillä trollaavansa AV:lla ja vielä naureskeli asialle. Siinä oli ensimmäisiä merkkejä, että hänellä on empatiakyvyssä jotain vikaa. Lisäksi hänellä oli tapana huumorin varjolla naljailla minulle. Ei juurikaan kehunut tai koskaan kannustanut. Puhumattomuus ja asioiden kertomatta jättäminen oli yksi. Hän kerskui omilla saavutuksillaan ja muutenkin. Jos minä yritin puhua, hän ei kuunnellut. Kun hänellä oli lompakko känni-illan jälkeen kateissa, ehdotin, että hän katsoisi housujen taskusta. Kun myöhemmin kysyin, eikö lompakko ole vieläkään löytynyt niin selvisi, että siellä housujen taskussahan se oli ollut. Ei vain imeisesti halunut myöntää, että olin oikeassa tai antaa mitään tunnustusta. Kiitos ja anteeksi eivät kuuluneet hänen normaaliin sanavarastoonsa. 

Trollaamisella ylpeily on merkki siitä, ettei kaikki ole tosiaan kunnossa. Ei se kuulu psyykkisesti tasapainoisen ihmisen harrastuksiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puhumattomuus on aika paha henkisen väkivallan muoto. Sitä vastaan on vaikea taistella, kun keskusteluun ei päästä. Toinen vain vaikenee kuin muuri.

Minut ajettiin kerran yhdessä ihmissuhteessa (kaverisuhde) niin pahasti nurkkaan, että koin helpommaksi olla puhumatta enää lainkaan kyseisen ihmisen kanssa. Jouduin väkisin olemaan jonkin verran tekemississä ja sanoin vain "moi" tms. Enkä koe että tilanteessa puhumattomuuteni olisi ollut henkistä väkivaltaa vaan enemmänkin itsesuojelua. Toinen koko ajan tunki väärällä tavalla yksityiselämääni, puuttui kaikkiin asioihin, yritti määrätä miten minun pitäisi elää jne.

Ensin oli mahdottoman mukava, aina mielin kielin, sai minut avautumaan monista henkilökohtaisista asioista, sitten alkoi vähitellen koko ajan vinoutua tilanne jotenkin, alkoi tulla jatkuvasti ahdistunut olo kyseisen henkilön kanssa, ja hän alkoi käyttää minusta saamiani tietoja minua vastaan. Ulospäin näytteli koko ajan että minussa olisi vika, mutta jäi joitain kertoja kiinni suorasta valehtelusta muille, kun oli muitakin ihmisiä todistamassa joitain tilanteita että miten se kyseinen tilanne oikeasti meni. Mutta osasi todella vakuuttavasti esimerkiksi valehdella muille, ja oli vaikea todistaa siksi muille miten kahdenkeskiset tilanteemme oikeasti meni. Onneksi pystyin täysin irrottautumaan tuosta henkilöstä. 

Joo, tätä harvemmin otetaan esille missään. Puhumattomuus voi olla myös henkisen väkivallan seurausta.

Exäni ei riidellyt, vaan opasti ja otti aina riitatilanteissa terapeutin roolin, asettui ns. Itseni ja tilanteen yläpuolelle, jolloin emme koskaan voineet puhua suhteen ongelmista, vaan ongelma oli minussa.

Koska exäni ei suoraan haukkunut, huutanut tai ilmaissut mitään muutakaan ilmeistä merkkiä henkisestä väkivallasta, se jäi pitkään huomaamatta.

Yritin keskustella ongelmista, mutta.ne leimattiin heti alkuunsa turhaksi syyttelyksi ja riidan haastamiseseksi. Joskus jopa exä ennakoi huonon käytöksensä seuraukset, ennen kuin ehdin suutani avata syyttämällä

minua reaktioista joita en ollut vielä tehnyt tai edes aikeissa tehdä tai sitten käänteisesti kiitti minua siitä etten reagoi tietyillä tavoilla, vaikka ei välttämättä ollut aiettakaan sen suuntaiseen käytökseen ja tällä tavoin pyrki kontrolloimaan suhtautumistani ikävään käytökseen.

Lopulta olin niin turhautunut siihen, että en tullut kuulluksi ja loputtoman kyllästynyt siihen, että asioiden esille ottaminen torpedoitiin heti alkuunsa muka-rakentavalla keskustelulla tai ohittamalla tai vaatimalla positiivisuutta aivan absurdeissa tilanteissa etten enää saanut sanaa suustani.

Ja näin vuosien saatosta minä sain sen henkisesti suhteessa pahoinpitelevän maineen.

Tämä!

Vastaus ap:n kysymykseen: ihmissuhde on sellainen, joka nakertaa sinut pieniksi paloiksi. Juokse!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puhumattomuus on aika paha henkisen väkivallan muoto. Sitä vastaan on vaikea taistella, kun keskusteluun ei päästä. Toinen vain vaikenee kuin muuri.

Minut ajettiin kerran yhdessä ihmissuhteessa (kaverisuhde) niin pahasti nurkkaan, että koin helpommaksi olla puhumatta enää lainkaan kyseisen ihmisen kanssa. Jouduin väkisin olemaan jonkin verran tekemississä ja sanoin vain "moi" tms. Enkä koe että tilanteessa puhumattomuuteni olisi ollut henkistä väkivaltaa vaan enemmänkin itsesuojelua. Toinen koko ajan tunki väärällä tavalla yksityiselämääni, puuttui kaikkiin asioihin, yritti määrätä miten minun pitäisi elää jne.

Ensin oli mahdottoman mukava, aina mielin kielin, sai minut avautumaan monista henkilökohtaisista asioista, sitten alkoi vähitellen koko ajan vinoutua tilanne jotenkin, alkoi tulla jatkuvasti ahdistunut olo kyseisen henkilön kanssa, ja hän alkoi käyttää minusta saamiani tietoja minua vastaan. Ulospäin näytteli koko ajan että minussa olisi vika, mutta jäi joitain kertoja kiinni suorasta valehtelusta muille, kun oli muitakin ihmisiä todistamassa joitain tilanteita että miten se kyseinen tilanne oikeasti meni. Mutta osasi todella vakuuttavasti esimerkiksi valehdella muille, ja oli vaikea todistaa siksi muille miten kahdenkeskiset tilanteemme oikeasti meni. Onneksi pystyin täysin irrottautumaan tuosta henkilöstä. 

Minullakin puhumattomuus on valitettavasti tällä hetkellä suojautumiskeino. Mies kääntää kaiken, mitä sanon, minua vastaan. Niin tai näin, aina väärin päin.

Mulla oli sama tilanne ja jätin miehen tästä syystä lopulta. En voinut sanoa mitään omasta mielestä normaalia arkipäiväistä asiaakaan, koska sitä saatettiin myöhemmin käyttää minua vastaan. Aloin varomaan sanomisiani ja olin varpaillani jatkuvasti ja ahdistunut. Suosittelen miettimään vakavasti, kannattaako tuollaisessa suhteessa olla. Tsemppiä.