Etäinen suhde vanhempiin. Oletko asian kanssa sinut?

Vierailija kirjoitti:

Toisin kuin ihmiset luulee, ei kaikkia tunteita voi noin vain hallita ja pakottaa olemaan tietynlaisia. Siksi kuvio menee näin:

henkilö A: "Vanhempani eivät välitä minusta. Vituttaa ja surettaa. En halua tuntea vihaa ja surua. Päätän lakata tuntemasta vihaa ja surua."

henkilö B: "Vittu mä oon katkera mun vanhemmille, vihaan niitä!"

henkilö A: "Senkin lapsellinen idiootti, kasva aikuiseksi! Säälittävää muistella vanhoja asioita! Olet tyhmä!"

Henkilö A siis vain siirtää vihansa eri kohteeseen, vieläpä täysin ulkopuolisiin ihmisiin, ja väittää itselleen olevansa täysin sinut lapsuutensa kanssa...

Tjaa... minusta jokainen saa surra ikäviä vanhempiaan vaikka hautaan asti jos niin haluaa. En silti voi pitää sitä viisaana tapana käyttää tämä ainokainen.

Vierailija kirjoitti:

Olen.

Tai no, minulla on vähän poikkeava tilanne - molemmat vanhempani ovat lämpimiä ihmisiä, ja koen, että he olivat pääosin hyviä vanhempia kun olimme lapsia. He kuitenkin erosivat ja äitini nai miehen, joka vihasi meitä ja hyssytteli sitten ongelmia maton alle vuosikausia vaikka vaikutukset olivat ja ovat edelleen näkyvissä. Nykyään äiti itse tuntuu pitävän tiettyä teflonia välissämme. Meillä on ihan hyvät välit, mutta jotenkin emme pääse aidolle vuorovaikutuksen tasolle. Olen etääntynyt hänestä henkisesti enkä odota hänestä todellista ymmärtäjää . Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että välimme ovat tällä lailla ok ja hän tuntuu rakastavan lapsiani ja on ok tyyppi muutenkin.

Isäni on sitten todella raskas ihminen muuten, tulee meille vuodattamaan omia asioitaan loppumattomassa monologissa, eikä lähde koskaan pois, ja se on liian raskasta kun on pieniä lapsia. On myös äärimmäinen mansplainaaja ja besserwisser. Olen etääntynyt hänestä sekä henkisesti että fyysisesti, en vain jaksa hänen seuraansa. Tapaan juhlapyhinä ja en koskaan kerro mitään asioitani, koska on ihan selvää, että hän ei ole niistä kiinnostunut. Kuuntelen sen hänen monologinsa pari kertaa vuodessa ja siinä se.

Oli oikeasti vapauttavaa tajuta tämä ja antaa periksi heidän suhteensa. Mulla on ystäviä ja mies, jotka ymmärtävät minua oikeasti ja joiden kanssa minulla on aito, molemminpuoliseen yhteisymmärrykseen perustuva ihmissuhde. Ei sitä tarvitse väkisin olla vanhempien kanssa.

Minun isäni on hyvin samankaltainen. - Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisin kuin ihmiset luulee, ei kaikkia tunteita voi noin vain hallita ja pakottaa olemaan tietynlaisia. Siksi kuvio menee näin:

henkilö A: "Vanhempani eivät välitä minusta. Vituttaa ja surettaa. En halua tuntea vihaa ja surua. Päätän lakata tuntemasta vihaa ja surua."

henkilö B: "Vittu mä oon katkera mun vanhemmille, vihaan niitä!"

henkilö A: "Senkin lapsellinen idiootti, kasva aikuiseksi! Säälittävää muistella vanhoja asioita! Olet tyhmä!"

Henkilö A siis vain siirtää vihansa eri kohteeseen, vieläpä täysin ulkopuolisiin ihmisiin, ja väittää itselleen olevansa täysin sinut lapsuutensa kanssa...

Tjaa... minusta jokainen saa surra ikäviä vanhempiaan vaikka hautaan asti jos niin haluaa. En silti voi pitää sitä viisaana tapana käyttää tämä ainokainen.

Niin että tunteet voi vain käynnistää ja sammuttaa miten mielii?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisin kuin ihmiset luulee, ei kaikkia tunteita voi noin vain hallita ja pakottaa olemaan tietynlaisia. Siksi kuvio menee näin:

henkilö A: "Vanhempani eivät välitä minusta. Vituttaa ja surettaa. En halua tuntea vihaa ja surua. Päätän lakata tuntemasta vihaa ja surua."

henkilö B: "Vittu mä oon katkera mun vanhemmille, vihaan niitä!"

henkilö A: "Senkin lapsellinen idiootti, kasva aikuiseksi! Säälittävää muistella vanhoja asioita! Olet tyhmä!"

Henkilö A siis vain siirtää vihansa eri kohteeseen, vieläpä täysin ulkopuolisiin ihmisiin, ja väittää itselleen olevansa täysin sinut lapsuutensa kanssa...

Tjaa... minusta jokainen saa surra ikäviä vanhempiaan vaikka hautaan asti jos niin haluaa. En silti voi pitää sitä viisaana tapana käyttää tämä ainokainen.

Niin että tunteet voi vain käynnistää ja sammuttaa miten mielii?

Kun riittävän pitkään blokkaa kaiken ikävän taka-alalle, niin ei enää vähän ajan päästä enää uskalla alkaa käsitellä mitään. Tavaraa vyöryisi mielen lokeroista renkailla ja se hukuttaisi tällaisen tunteiden turruttajan alleen. Ei siis ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa toimintaa entiseen tapaan, jos tällaisen strategian on käyttöön ottanut. Pelko romahduksesta saa jatkamaan, vaikka pahalta tuntuukin.

Vanhemmat ovat ainoita jotka välittävät hädän tullen aina. Puolisoon eikä lapsiin luottaminen ole niinkään varmaa.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat ovat ainoita jotka välittävät hädän tullen aina. Puolisoon eikä lapsiin luottaminen ole niinkään varmaa.

Valheita ja propagandaa!

Lapset välittää aikuisina omista lapsistaan. Puolisot vaihtuvat tiuhaan nykyään.

Niin jos on hyvät vanhemmat niin he välittää eniten, aikuisena lähes kaikki valitsee omien lasten ja puolison hyvinvoinnin omien vanhempien sijaan.

Vierailija kirjoitti:

Niin jos on hyvät vanhemmat niin he välittää eniten, aikuisena lähes kaikki valitsee omien lasten ja puolison hyvinvoinnin omien vanhempien sijaan.

Jos vanhemmat ovat hyvät, niin suhde heihin tuskin on silloin etäinen. - Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin jos on hyvät vanhemmat niin he välittää eniten, aikuisena lähes kaikki valitsee omien lasten ja puolison hyvinvoinnin omien vanhempien sijaan.

Jos vanhemmat ovat hyvät, niin suhde heihin tuskin on silloin etäinen. - Ap

Niin, vastasin vain aiempaan kommenttiin. Tuo koskee siis tosiaan vain hyviä vanhempia.

Vierailija kirjoitti:

Niin jos on hyvät vanhemmat niin he välittää eniten, aikuisena lähes kaikki valitsee omien lasten ja puolison hyvinvoinnin omien vanhempien sijaan.

Juuri. Omat lapsesi valitsevat aikuisena lapset ja puolison, ei sua vanhempaansa. Täysin luonnollista.

Vanhempani ovat kuolleet. Välit olivat hyvät, mutta eivät läheiset. Hullua, mutta en ikävöi heitä, meillä ei ollut mitään yhteistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin jos on hyvät vanhemmat niin he välittää eniten, aikuisena lähes kaikki valitsee omien lasten ja puolison hyvinvoinnin omien vanhempien sijaan.

Juuri. Omat lapsesi valitsevat aikuisena lapset ja puolison, ei sua vanhempaansa. Täysin luonnollista.

Siksipä onkin minusta ikävää, että kun omat vanhemmat kuolee (eikä he olleet edes kovin hyviä) ei kukaan enää välitä. Puolisille yhteiset lapset on tärkeimpiä, lapsille omat vanhemmat mutta vain kunnes he löytää puolison ja saa lapsia.

Eräälle tuttavalle kuulemma psykologi oli nuoruudessa antanut ohjeeksi, että huono suhde vanhempiin pitäisi vain hyväksyä ja luopua turhista odotuksista vanhempien suhteen. Sitä psykologi ei vain kertonut, että miten tämä toteutetaan. -Ap

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani ovat kuolleet. Välit olivat hyvät, mutta eivät läheiset. Hullua, mutta en ikävöi heitä, meillä ei ollut mitään yhteistä.

Minulla oli ristiriitaiset välit kuolleseen vanhempaani. Sama olotila jatkuu hänen kuoltuaan. Olen osittain kuolemasta helpottut, koska ristiriidat loppuivat. Osittain taas ikävöin vanhempaani paljon.

Vierailija kirjoitti:

Eräälle tuttavalle kuulemma psykologi oli nuoruudessa antanut ohjeeksi, että huono suhde vanhempiin pitäisi vain hyväksyä ja luopua turhista odotuksista vanhempien suhteen. Sitä psykologi ei vain kertonut, että miten tämä toteutetaan. -Ap

En tiedä, miten tämä on minulta onnistunut. Luulen, että kyse on siitä, että elämäni on hyvin mallillaan, tunnen pärjääväni henkisesti itsenäisesti enkä kaipaa sellaista kaikkivoipaa tukea, mitä voi saada vain vanhemmiltaan. Toisekseen jossain vaiheessa vaan näin vanhempani ja suhteemme ikään kuin ulkopuolelta, ja tajusin, että luonteidemme ja historiamme takia emme tule koskaan oikeasti ymmärtämään toisiamme. Kolmanneksi, mä olen ehkä jotenkin sillä lailla kylmä ihminen, että mulle ei ole vaikeaa pistää välejä kokonaan poikki (siis omassa päässäni, olen edelleen väleissä vanhempieni kanssa), jos koen sen parhaaksi ratkaisuksi.

Mulla on toki se onni, että mulla on ollut todella hyvä ja rakastava parisuhde jo 18 vuotta, ja olen varmaan mieheltäni saanut vuosien varrella jopa sitä vanhempien rakkautta korvaavaa rakkautta. Sitten äitini on tosi hyvä ja aidosti rakastava vauvojen ja taaperoiden kanssa, joten uskon, että hän antoi minulle vauva- ja pikkulapsiaikana rakkautta ja tarvittavan perusturvan, minkä takia minulla ei ole sellaista perustavaa rakkausvajetta.

Mun vanhemmat on molemmat hyviä pikkulasten kanssa, mahdollisesti koska pikkulapsille voi olla ehdoton auktoriteetti ja ns. jumalan asemassa. Mun isä etenkin ei oikein ylipäätään osaa suhtautua muihin aikuisiin ihmisiin ihmisinä, lapsiin kyllä (mutta vain jos on yksin lasten kanssa, jos esim. minä tai mies ollaan paikalla, alkaa välitön vuodatus ja meidän huomion ja energian imeminen).

-nro 5

Vierailija kirjoitti:

Lyhyt kommentti: kannattaa etsiä kirja emotionally absent mother, kirjailija Jasmin Lee Cori. Silmiä avaava teos meille, jotka emme kiinnosta omia vanhempiamme.

Löytyisikö suomenkielisenä jotain vastaavaa teosta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräälle tuttavalle kuulemma psykologi oli nuoruudessa antanut ohjeeksi, että huono suhde vanhempiin pitäisi vain hyväksyä ja luopua turhista odotuksista vanhempien suhteen. Sitä psykologi ei vain kertonut, että miten tämä toteutetaan. -Ap

En tiedä, miten tämä on minulta onnistunut. Luulen, että kyse on siitä, että elämäni on hyvin mallillaan, tunnen pärjääväni henkisesti itsenäisesti enkä kaipaa sellaista kaikkivoipaa tukea, mitä voi saada vain vanhemmiltaan. Toisekseen jossain vaiheessa vaan näin vanhempani ja suhteemme ikään kuin ulkopuolelta, ja tajusin, että luonteidemme ja historiamme takia emme tule koskaan oikeasti ymmärtämään toisiamme. Kolmanneksi, mä olen ehkä jotenkin sillä lailla kylmä ihminen, että mulle ei ole vaikeaa pistää välejä kokonaan poikki (siis omassa päässäni, olen edelleen väleissä vanhempieni kanssa), jos koen sen parhaaksi ratkaisuksi.

Mulla on toki se onni, että mulla on ollut todella hyvä ja rakastava parisuhde jo 18 vuotta, ja olen varmaan mieheltäni saanut vuosien varrella jopa sitä vanhempien rakkautta korvaavaa rakkautta. Sitten äitini on tosi hyvä ja aidosti rakastava vauvojen ja taaperoiden kanssa, joten uskon, että hän antoi minulle vauva- ja pikkulapsiaikana rakkautta ja tarvittavan perusturvan, minkä takia minulla ei ole sellaista perustavaa rakkausvajetta.

Mun vanhemmat on molemmat hyviä pikkulasten kanssa, mahdollisesti koska pikkulapsille voi olla ehdoton auktoriteetti ja ns. jumalan asemassa. Mun isä etenkin ei oikein ylipäätään osaa suhtautua muihin aikuisiin ihmisiin ihmisinä, lapsiin kyllä (mutta vain jos on yksin lasten kanssa, jos esim. minä tai mies ollaan paikalla, alkaa välitön vuodatus ja meidän huomion ja energian imeminen).

-nro 5

Minä koen tuon vain yhtenä vaatimuksena muiden joukossa esittää "coolia" omat tunteensa sivuuttaen. Ja reagointitapana loputtomiin vaatimuksiin minullaå on vihaisuus, kun hyvin äkkiä koen siten, ettei minulla ole niiden takia oikein tilaa tunnetasolla olla oma itseni. Tämä on minun haasteeni. - Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräälle tuttavalle kuulemma psykologi oli nuoruudessa antanut ohjeeksi, että huono suhde vanhempiin pitäisi vain hyväksyä ja luopua turhista odotuksista vanhempien suhteen. Sitä psykologi ei vain kertonut, että miten tämä toteutetaan. -Ap

En tiedä, miten tämä on minulta onnistunut. Luulen, että kyse on siitä, että elämäni on hyvin mallillaan, tunnen pärjääväni henkisesti itsenäisesti enkä kaipaa sellaista kaikkivoipaa tukea, mitä voi saada vain vanhemmiltaan. Toisekseen jossain vaiheessa vaan näin vanhempani ja suhteemme ikään kuin ulkopuolelta, ja tajusin, että luonteidemme ja historiamme takia emme tule koskaan oikeasti ymmärtämään toisiamme. Kolmanneksi, mä olen ehkä jotenkin sillä lailla kylmä ihminen, että mulle ei ole vaikeaa pistää välejä kokonaan poikki (siis omassa päässäni, olen edelleen väleissä vanhempieni kanssa), jos koen sen parhaaksi ratkaisuksi.

Mulla on toki se onni, että mulla on ollut todella hyvä ja rakastava parisuhde jo 18 vuotta, ja olen varmaan mieheltäni saanut vuosien varrella jopa sitä vanhempien rakkautta korvaavaa rakkautta. Sitten äitini on tosi hyvä ja aidosti rakastava vauvojen ja taaperoiden kanssa, joten uskon, että hän antoi minulle vauva- ja pikkulapsiaikana rakkautta ja tarvittavan perusturvan, minkä takia minulla ei ole sellaista perustavaa rakkausvajetta.

Mun vanhemmat on molemmat hyviä pikkulasten kanssa, mahdollisesti koska pikkulapsille voi olla ehdoton auktoriteetti ja ns. jumalan asemassa. Mun isä etenkin ei oikein ylipäätään osaa suhtautua muihin aikuisiin ihmisiin ihmisinä, lapsiin kyllä (mutta vain jos on yksin lasten kanssa, jos esim. minä tai mies ollaan paikalla, alkaa välitön vuodatus ja meidän huomion ja energian imeminen).

-nro 5

Minä koen tuon vain yhtenä vaatimuksena muiden joukossa esittää "coolia" omat tunteensa sivuuttaen. Ja reagointitapana loputtomiin vaatimuksiin minullaå on vihaisuus, kun hyvin äkkiä koen siten, ettei minulla ole niiden takia oikein tilaa tunnetasolla olla oma itseni. Tämä on minun haasteeni. - Ap

Joo, ei varmasti kannata tehdä mitään väkisin, minkä kokee vaatimuksena. Vihaisuus kuulostaa ihan terveeltä reaktiolta.

-5

Mulla oli ihan normaali lapsuus ja välit vanhempiini ovat kunnossa, mutta siltikään emme ole juurikaan tekemisissä. Olen temperamentiltäni rauhallinen ja introvertti, siinä missä vanhempani ovat tunteilevia ja koko ajan jonkin uuden projektin kimpussa.

 

En ole ikinä puhunut vanhemmilleni poikaystävistäni, elämästäni tai sisäisestä maailmastani, eivätkö he toisaalta ole niistä kyselleet. Näen ehkä heitä muutamia kertoja vuodessa. Elän niin erilaisessa maailmassa kuin vanhempani, että on vaikeaa jotenkin olla läheinen vaikka muuten tullaan toimeen.