En tiedä, onko musta parisuhteeseen. Kohtalotovereita?

Mieti, mikä sinua siinä ahdistaa. Itselläni on ollut pitkä tie oppia, että joku voisi minua oikeesti rakastaa. Tuhosin suhteitani, koska taustalla häälyi ajatus, että tulen kuitenkin jätetyksi. Halusin, että ne päättyisivät nopeasti, kun päättyvät kumminkin. Ei se ollut sitotumiskammoa, vaan pelkoa jätetyksi tulemisesta.

Nostan käden pystyyn. Ainoa suhteeni on ollut lyhyt kaukosuhde, jonka lopetin ensimmäisen tapaamisen jälkeen. Olen vähän lapsellinen, tietyistä rutiineista kynsin ja hampain kiinnipitävä ja paljon omaa tilaa tarvitseva.

Ihanaa, etten ole yksin asian kanssa. Varsinkin naispuoliset kaverit tuntuvat osaavan parisuhdehommat ihan luonnostaan, joten tunnen itseni välillä aivan friikiksi ja epäkelvoksi. Ei edes ole oikein ketään kenelle puhua näistä ajatuksista... En halua säikyttää miestä ja aiheuttaa turhaa tuskaa. Kaverit taas... eivät vaan ymmärrä.

Kyllä mullakin on tosi vahvana tuo tunne taustalla, että mä olen niin huono, ettei mua voi rakastaa. Pelkään jotenkin "paljastuvani" ja että mies sitten jättää mut. Siksikin haluaisin vaan sinnitellä yksin, olla paljastamatta itseäni täysin. Todella pienistä asioista mulle tulee valtavan voimakkaita pelkotiloja. Jos vaikkapa näytän vähän vaikeampia tunteitani, niin pelkään, että mies hylkää mut. Enkä siis muutu miksikään hirviöksi, vaan saatan vain olla vaikka itkuisa tai vetäytyvä... 

Ykkönen, miten sä lopulta opit? Tuntuu, että itse tuhoan suhteet yleensä ennen kuin oppimista ehtii tapahtua. Vaikeita nää suhdejutut :/

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Nostan käden pystyyn. Ainoa suhteeni on ollut lyhyt kaukosuhde, jonka lopetin ensimmäisen tapaamisen jälkeen. Olen vähän lapsellinen, tietyistä rutiineista kynsin ja hampain kiinnipitävä ja paljon omaa tilaa tarvitseva.

Mulla samat luonteenpiirteet!

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa, etten ole yksin asian kanssa. Varsinkin naispuoliset kaverit tuntuvat osaavan parisuhdehommat ihan luonnostaan, joten tunnen itseni välillä aivan friikiksi ja epäkelvoksi. Ei edes ole oikein ketään kenelle puhua näistä ajatuksista... En halua säikyttää miestä ja aiheuttaa turhaa tuskaa. Kaverit taas... eivät vaan ymmärrä.

Kyllä mullakin on tosi vahvana tuo tunne taustalla, että mä olen niin huono, ettei mua voi rakastaa. Pelkään jotenkin "paljastuvani" ja että mies sitten jättää mut. Siksikin haluaisin vaan sinnitellä yksin, olla paljastamatta itseäni täysin. Todella pienistä asioista mulle tulee valtavan voimakkaita pelkotiloja. Jos vaikkapa näytän vähän vaikeampia tunteitani, niin pelkään, että mies hylkää mut. Enkä siis muutu miksikään hirviöksi, vaan saatan vain olla vaikka itkuisa tai vetäytyvä... 

Ykkönen, miten sä lopulta opit? Tuntuu, että itse tuhoan suhteet yleensä ennen kuin oppimista ehtii tapahtua. Vaikeita nää suhdejutut :/

-Ap

Olet silti friikki ja epäkelpo, vaikka olisikin muutama kohtalontoveri. Olette vaan friikkejä sitten porukalla.

Mä otin kepein askelin tämän uuden suhteen. Olin sinkkuna 4 vuotta ja nyt alkotellu muutama kuukausi sitten uudelleen. Mietin kyllä onko musta enää seurusteluun, kun noin kauan olin yksin. Sen tiedän etten koskaan enää muuta yhteen. Siihen pelleilyyn en lähde enää. Edellinen suhde opetti sen asian. Minä kun en riitele imuroinnista ja ylipäätään siivoomisesta enää ikinä. Ja on siinä muuutama muukin asia.

Ikää 29, erakko ja introverttiluonne, en ole koskaan seurustellut. Mitäpä luulisit? Mun juna meni jo. Tiedän faktaksi etten tule koskaan seurustelemaan.

Ykkönen tässä

Opin vähitellen, harmittavan hitaasti, enkä vieläkään ole täysin sinut asian kanssa. Olen käynyt terapiassa, lukenut "itsehoito-oppaita" , tullut tietty vanhemmaksi, mutta silti pahoina päivinä / jaksoina tuo "huonous" nostaa päätään. Silloin toivon, että mut jätettäis, että pääsisin tuosta jossain taustalla kummittelevasta ahdistuksesta.

Paras apu on kuitenkin ollut se, että pystyn puhumaan asiasta miehen kanssa ja hän ymmärtää minua.

Vierailija kirjoitti:

Mä otin kepein askelin tämän uuden suhteen. Olin sinkkuna 4 vuotta ja nyt alkotellu muutama kuukausi sitten uudelleen. Mietin kyllä onko musta enää seurusteluun, kun noin kauan olin yksin. Sen tiedän etten koskaan enää muuta yhteen. Siihen pelleilyyn en lähde enää. Edellinen suhde opetti sen asian. Minä kun en riitele imuroinnista ja ylipäätään siivoomisesta enää ikinä. Ja on siinä muuutama muukin asia.

Jep, mustakin tuntuu, että yhteenmuutto ei ole välttämättä paras ratkaisu. Olisi siinä puolensa, mutta luulen, että varsinkin jos suhde kehittyy pidemmäksi, voi olla hyvä olla omaakin tilaa. Ja eikös sitä ole tutkittukin, että suhteissa, joissa ei asuta yhdessä, ihmiset ovat tyytyväisimpiä?

Vierailija kirjoitti:

Ikää 29, erakko ja introverttiluonne, en ole koskaan seurustellut. Mitäpä luulisit? Mun juna meni jo. Tiedän faktaksi etten tule koskaan seurustelemaan.

Sanoisin melkein, että vannomatta paras. Tiedän todella omalaatuisia ihmisiä, jotka ovat päätyneet suhteeseen vasta aivan aikuisella iällä. Siis sellaisia, joista sitä ei oikeasti olisi ikinä uskonut. Kaikki eivät päädy, mutta etukäteen sitä on mahdotonta tietää... Vastentahtoisia sinkkuja Suomesta löytyy kuitenkin niin paljon molemmista sukupuolista, että kyllä vähän omituisemmillekin riittänee ottajia :P

Ap

Voisin kyllä itse haluta olla parisuhteessa, mutta säälin toista osapuolta. Olen erittäin itsepäinen, enkä sopeudu toisen tapaan olla. Ja ikääkin sen verran, etten taida muuttua sopeutuvammaksi. Eli kohtalotovereita löytyy.

Helpompi olla yksin. Alku on aina mukavaa mutta sitten tulee kaikkea páskáá, ei sitä enää 40v jaksa.

Vierailija kirjoitti:

Ykkönen tässä

Opin vähitellen, harmittavan hitaasti, enkä vieläkään ole täysin sinut asian kanssa. Olen käynyt terapiassa, lukenut "itsehoito-oppaita" , tullut tietty vanhemmaksi, mutta silti pahoina päivinä / jaksoina tuo "huonous" nostaa päätään. Silloin toivon, että mut jätettäis, että pääsisin tuosta jossain taustalla kummittelevasta ahdistuksesta.

Paras apu on kuitenkin ollut se, että pystyn puhumaan asiasta miehen kanssa ja hän ymmärtää minua.

Kiitos vastauksesta. Terapiasta haaveilen itsekin, saa nähdä, toteutuuko se. Olen muuten ehkä liian toimintakuntoinen, että kukaan mulle tarvittavaa lausuntoa kirjoittaisi... Ja omilla rahoilla ei valitettavasti ole varaa terapiaa kustantaa. Mäkin toivon pahimpina hetkinä, että mies jättäisi mut. Olen miettinyt itse jättämistä, mutta tiedän, että olisi ihan hirveä tuska että olisi itse aivan ehdoin tahdoin heittänyt muuten hyvän parisuhteen pois. Vaikeaa jutella asiasta miehen kanssa, koska pelkään, että pelkästään asian tunnustaminenkin voi olla jotain "heikkouden näyttämistä" ja aiheuttaa eron. Hän on itse erittäin tasapainoinen ja hyvästä ja rakastavasta perheestä, joten hänen on välillä vaikea ymmärtää näin voimakasta kipuilua... Ap

Vierailija kirjoitti:

Ikää 29, erakko ja introverttiluonne, en ole koskaan seurustellut. Mitäpä luulisit? Mun juna meni jo. Tiedän faktaksi etten tule koskaan seurustelemaan.

Ikää 43, erakko ja introverttiluonne. Olen seurustellut, mutta se vaan ei onnistu pysymään päällä. Olen niin sisäänpäinkääntynyt ja omassa maailmassani, etten osaa tuntea tarvetta ja kaipuuta toista ihmistä kohtaan. Ajatus parisuhteesta, jossa ollaan miltei päivittäin yhdessä tai, herra paratkoon, asutaan saman katon alla, on todella ahdistava. En vain kaipaa toista ihmistä lähelleni. En fyysisesti, en henkisesti.

Se riittäisi, että olisi joku samanhenkinen jonka kanssa joskus vaikka maistella hyviä viskejä tai tehdä joku matka kiinnostavaan historialliseen kohteeseen. Mutta sellaiseen ihmissuhteeseen, joka perustuu jatkuvaan kanssakäymiseen, en ole kykeneväinen. En enää yritä elää väärää elämää, esittäen jotain toista ihmistä.

Vierailija kirjoitti:

Ikää 29, erakko ja introverttiluonne, en ole koskaan seurustellut. Mitäpä luulisit? Mun juna meni jo. Tiedän faktaksi etten tule koskaan seurustelemaan.

Olet luultavasti nainen? Itse voisin kyllä mielelläni seurustella vuotta vanhemman ja saman luontoisen ihmisen kanssa. En valitettavasti vaan tiedä, että mistä tämmöstä seuraa löytyis. Tulee aina vaan yksin puuhasteltua ja möllötettyä.

Olen ollut parisuhteissa, mutta lapsen isän kanssa tapahtuneen eron jälkeen tajusin, että olen onnellisin yksin. En ole ymmärtänyt aiemmin kuinka onneton olin, kun luulin haluavani toisen ihmisen rinnalleni. Ex oli samanlainen. Ehkä se auttoi ymmärtämään.

Minua pidetään onnettomana ja surullisena ihmisenä, kun olen yksin. En ole itsekäs tai kaipaa paljon omaa rauhaa. Viihdyn vain itsekseni ja tietysti lapsen kanssa. Muut ihmiset tekevät tästä ongelman.

Toisille vain sopii yksinolo (lasten kanssa tai ilman) paremmin kuin parisuhde.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ykkönen tässä

Opin vähitellen, harmittavan hitaasti, enkä vieläkään ole täysin sinut asian kanssa. Olen käynyt terapiassa, lukenut "itsehoito-oppaita" , tullut tietty vanhemmaksi, mutta silti pahoina päivinä / jaksoina tuo "huonous" nostaa päätään. Silloin toivon, että mut jätettäis, että pääsisin tuosta jossain taustalla kummittelevasta ahdistuksesta.

Paras apu on kuitenkin ollut se, että pystyn puhumaan asiasta miehen kanssa ja hän ymmärtää minua.

Kiitos vastauksesta. Terapiasta haaveilen itsekin, saa nähdä, toteutuuko se. Olen muuten ehkä liian toimintakuntoinen, että kukaan mulle tarvittavaa lausuntoa kirjoittaisi... Ja omilla rahoilla ei valitettavasti ole varaa terapiaa kustantaa. Mäkin toivon pahimpina hetkinä, että mies jättäisi mut. Olen miettinyt itse jättämistä, mutta tiedän, että olisi ihan hirveä tuska että olisi itse aivan ehdoin tahdoin heittänyt muuten hyvän parisuhteen pois. Vaikeaa jutella asiasta miehen kanssa, koska pelkään, että pelkästään asian tunnustaminenkin voi olla jotain "heikkouden näyttämistä" ja aiheuttaa eron. Hän on itse erittäin tasapainoinen ja hyvästä ja rakastavasta perheestä, joten hänen on välillä vaikea ymmärtää näin voimakasta kipuilua... Ap

Mun kokemus on, että kannattaa puhua, vaikka "heikkouden näyttäminen" pelottaa. Kun asian saa jaettua kumppanin kanssa, se menee oikeisiin mittasuhteisiin ja olo helpottuu. Omassa suhteessani puhuminen on vain lujittanut suhdetta ja auttanut miestä paljastamaan omia "heikkouksiaan", koska jokaisellahan on jotain kipupisteitä kumminkin.

(ykkönen)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa, etten ole yksin asian kanssa. Varsinkin naispuoliset kaverit tuntuvat osaavan parisuhdehommat ihan luonnostaan, joten tunnen itseni välillä aivan friikiksi ja epäkelvoksi. Ei edes ole oikein ketään kenelle puhua näistä ajatuksista... En halua säikyttää miestä ja aiheuttaa turhaa tuskaa. Kaverit taas... eivät vaan ymmärrä.

Kyllä mullakin on tosi vahvana tuo tunne taustalla, että mä olen niin huono, ettei mua voi rakastaa. Pelkään jotenkin "paljastuvani" ja että mies sitten jättää mut. Siksikin haluaisin vaan sinnitellä yksin, olla paljastamatta itseäni täysin. Todella pienistä asioista mulle tulee valtavan voimakkaita pelkotiloja. Jos vaikkapa näytän vähän vaikeampia tunteitani, niin pelkään, että mies hylkää mut. Enkä siis muutu miksikään hirviöksi, vaan saatan vain olla vaikka itkuisa tai vetäytyvä... 

Ykkönen, miten sä lopulta opit? Tuntuu, että itse tuhoan suhteet yleensä ennen kuin oppimista ehtii tapahtua. Vaikeita nää suhdejutut :/

-Ap

Olet silti friikki ja epäkelpo, vaikka olisikin muutama kohtalontoveri. Olette vaan friikkejä sitten porukalla.

Kaikkea hyvää sinulle elämääsi. Vaikutat tarvitsevan sitä kipeästi.

Itse olen 30v, 10 vuotta naimisissa. Ja nyt herännyt siihen että ehkä minusta ei ole elämään parisuhteessa.

Meidän suhde voi todella huonosti. Minun on tosi vaikea sietää miehen erilaisuutta tai hänen joitakin pinttyneitä ja ärsyttäviä/ ällöttäviä tapojaan. Tiedostan kuitenkin että meissä kaikissa on vikoja; minussa itsessäni sekä olisi niissä tulevissa puolisoissakin. Joten ehkä minun olisi parempi elää ilman parisuhdetta. Saa päättää asiat itse ja on itse niistä vastuussa.

Meillä vaan on nuo lapset, joten ero kovin vaikeaa...

Hei AP ja muutkin,

jos parisuhteet ahdistaa ja mietityttää, kantsii pohtia ainakin näitä kahta asiaa:

a) Millainen vanhempiesi suhde ja lapsuutesi oli? Nämä saattavat vielä aikuisiälläkin heijastua siihen, kuinka helpoksi koet toiseen ihmiseen luottamisen ja sitoutumiseen.

b) Pystytkö olemaan suhteessa/suhteissa oma itsesi? En nyt tarkota sellasta "piereskelen kun huvittaa" -meininkiä vaan sitä, ettei joudu liikaa joustamaan omista kiinnostuksistaan, arvoistaan yms.

Ainakin itse olen huomannut, että "sosiaalisesti mukautuvana" ihmisenä tulee helposti vaivuttua johonkin rooliin ja ahdistus iskee vasta, kun suhde on edennyt jo pidemmälle. Tämä ei kuitenkaan vielä tarkota sitä, etteikö seurustelu jonkun toisenlaisen ihmisen kanssa voisi sopia.

Bombastic kirjoitti:

Hei AP ja muutkin,

jos parisuhteet ahdistaa ja mietityttää, kantsii pohtia ainakin näitä kahta asiaa:

a) Millainen vanhempiesi suhde ja lapsuutesi oli? Nämä saattavat vielä aikuisiälläkin heijastua siihen, kuinka helpoksi koet toiseen ihmiseen luottamisen ja sitoutumiseen.

b) Pystytkö olemaan suhteessa/suhteissa oma itsesi? En nyt tarkota sellasta "piereskelen kun huvittaa" -meininkiä vaan sitä, ettei joudu liikaa joustamaan omista kiinnostuksistaan, arvoistaan yms.

Ainakin itse olen huomannut, että "sosiaalisesti mukautuvana" ihmisenä tulee helposti vaivuttua johonkin rooliin ja ahdistus iskee vasta, kun suhde on edennyt jo pidemmälle. Tämä ei kuitenkaan vielä tarkota sitä, etteikö seurustelu jonkun toisenlaisen ihmisen kanssa voisi sopia.

Mahtavaa saada näin asiallista keskustelua ja hyviä kommentteja. Itselläni todellakin johtuu vanhempien suhteesta toi ahdistus. Isä oli toivoton juoppo ja kontrolloiva sekopää. Äiti usein voivotteli kohtaloaan, kun piti mennä suhteeseen ja luopua omista unelmista. Itsekin pelkään, että suhde veisi multa mahdollisuuksia muuhun ja omien unelmien toteuttamiseen. Haluaisin olla hyvällä omallatunnolla vielä itsekäs... Toisaalta taas olen tottunut joustamaan ja tekemään itsestäni näkymättömän, kunnes vain en kestä ja häivyn koko tilanteesta. Argh! Nämä jutut tuntuvat aivan mahdottomilta alkaa purkaa, niin syvällä ne ovat. Ehkä mä tosiaan olisin onnellisempi yksin ja mieheni jonkun muun kanssa... -Ap