Miksi ihmiset luulevat, että puolison tuo elämään kohtalo eikä tietoinen valinta?

Itellä ainakin oli enemmän sattumaa kuin tietoista valintaa yhteen päätyminen kumppanin kanssa. Ensinnäkin tietyt valinnat elämässäni edes mahdollistivat kohtaamisemme. Toisekseen tietyt tapahtumat henkilökohtaisessa elämässä saivat minut antamaan paremmalle tutustumiselle mahdollisuuden.

Vierailija kirjoitti:

Joillakin ihmisillä on sellainen aivokemia ja kognition taso, että he mielellään fiktionalisoivat omaa elämäänsä. Näkevät kaikessa johdatusta, merkitystä ja kohtaloa. Käsikirjoitettua draamaa, jossa vääjäämättä on tapahtuva odotettavia seurauksia, kuten suuri rakastuminen. Tämä vaivaa etenkin nykyistä sukupolvea, jolle elämä on paljolti viihdyttävä seikkailu jossa saa edellyttää vain haluamiaan asioita.

Ihmisten kohtaamiset ovat suurta sattuman ja biologisen vetovoiman temmelyskenttää, jossa on tyypillistä yrittää edesauttaa tyydyttävän kohtaamisen todennäköisyyttä esim. käymällä ahkerasti baarissa, tinderöimällä tai nettideittailemalla. Jos tällä tavoin tai jossain muualla sattuu käymään niin hyvä tuuri että törmää seksuaalisesti ja intellektuaalisesti erittäin sopivaan yksilöön, sen helposti myöhemmin mielessään käsikirjoittaa saduksi ja tekee siitä paitsi itselleen, myös muille jonkinlaisen rakastumisen universaalin mittapuun. Eli tämä usein kuulta, hellyttävä klisee: "Kun se oikea tulee vastaan niin sen tietää vaan heti, silloin unohtuu kaikki muu."

Tämä on sikäli vaaratonta, jos asiat haluaa tuolla tavalla nähdä jälkeenpäin. Sen sijaan hyvin haitallista voi yksilölle olla, jos hän luottaa tällaiseen pseudohöpinään ja asettaa pariutumisen ja mahdollisen lisääntymisen tällaisen ruusuisen tarinan varaan.

Tuo on yksi mielipide, mutta kukaan ei tiedä koko totuutta mistään.

Minä uskon, että kohtalo/sattuma vaikuttaa omien tietoisen valintojen lisäksi siihen keitä tapaat. Täytyyhän kahden ihmisen olla yhtäaikaa tietyssä paikassa, että voi tavata. Itse keskityin aluksi tiukasti siihen, että pääsen opiskelemaan tiettyyn paikkaan ja ikävuosina 16-20 v en antanut kenellekään pojalle minkäänlaista mahdollisuutta tutustua minuun lähemmin. Ties minkälaisia vuosisadan rakkaustarinoita tässä jäi syntymättä. Sitten ensimmäisen opiskeluun liittyvän kesäharjoittelupaikan valitsin aivan randomisti yli sadasta eri vaihtoehdosta. Mieheni opiskeli samaa alaa toisella paikkakunnalla ja teki sattumalta saman valinnan. Ensimmäisenä työpäivänä tavattiin ja se oli siinä. Ratkaiseva tekijä oli se, että kumpikin sattui valitsemaan tämän saman paikan. Kumpikaan meistä ei ole läheltäkään tätä paikkaa kotoisin, kumpikaan ei opiskellut ko paikkakunnalla ja sadat muut kummankin opiskelutoverit olisivat ihan yhtäläisesti voineet hakea tuonne harjoittelemaan. Siis täydellisesti oli sattumaa tai kohtalon sanelemana, että tavattiin. Tietoinen valinta tuli kuvaan siinä kohtaa kun päätimme jatkaa yhdessä kesän päätyttyä, vaikka se olikin välimatkojen vuoksi hankalaa.

Vierailija kirjoitti:

Väestöliiton mukaan Suomessa on vuosittain 13000-14000 avioeroa. Kuinkakohan moni näistä päättyneistä avioliitoista tuntui aluksi että "nyt loksahti, nyt löyty sieluntoveri, mä tiesin heti kun sen näin että siinä on mun loppuelämäni kanssakulkija". About 99%?

Uskaltaisin väittää että ei monella 

Vierailija kirjoitti:

Joillakin ihmisillä on sellainen aivokemia ja kognition taso, että he mielellään fiktionalisoivat omaa elämäänsä. Näkevät kaikessa johdatusta, merkitystä ja kohtaloa. Käsikirjoitettua draamaa, jossa vääjäämättä on tapahtuva odotettavia seurauksia, kuten suuri rakastuminen. Tämä vaivaa etenkin nykyistä sukupolvea, jolle elämä on paljolti viihdyttävä seikkailu jossa saa edellyttää vain haluamiaan asioita.

Hahaa, tunnistin itseni noista kahesta ekasta lauseesta. :D Olen esimerkiksi luokitellut tietyt ihmiset mielessäni "suojelusenkeleiksi", jos he ovat sattuneet ilmestymään elämääni sopivalla hetkellä. Mut nautin elämästäni ja arvostan tiettyjä asioita tämän vuoksi paljon enemmän! Muuten arkiset ja jopa tylsät asiat tuntuvat merkityksellisemmiltä, kun niiden ajattelee olevan osa suurempaa tarinaa. Ja ihmisiinkin syntyy syvempi suhde, kun kokee heidän olemassaolonsa pieneksi ihmeeksi sen sijaan, että näkee heidät tietyn kognition omaavina biologisina yksikköinä, jotka voi tarvittaessa vaihtaa toisiin, samankaltaisiin kognitiivisbiologisiin yksikköihin. 

Rationaalisuus on ihan jees väline elämän ymmärtämisessä mutta liiallisena se vaan tappaa ilon kaikesta. On hauskempaa (ja toisinaan hedelmällisempää) uskoa kohtaloon ja elämäntarinoihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väestöliiton mukaan Suomessa on vuosittain 13000-14000 avioeroa. Kuinkakohan moni näistä päättyneistä avioliitoista tuntui aluksi että "nyt loksahti, nyt löyty sieluntoveri, mä tiesin heti kun sen näin että siinä on mun loppuelämäni kanssakulkija". About 99%?

Uskaltaisin väittää että ei monella 

Toisaalta kokemus sielunkumppanuudesta voi myös perustua intuitioon siitä, mikä itelle sopii? Ite ainakin pystyn jo pienistä eleistä näkemään, kenen kanssa tulen toimeen ja kenen kanssa ei. Se, miten hyvin toisen kanssa saa avioliiton sujumaan, on toki eri juttunsa, mut eipä senkään ennustamisessa hirveesti rationalisointi auta. Toisesta voi tehdä sekä kvantitatiivisen että kvalitatiivisen todennäköisyysanalyysin ja silti juttu saattaa päättyä huonosti. 

Vierailija kirjoitti:

Riippuu ihmisestä. Suurin osa taviksista valitsee mukavuusavioliiton, ihmisen kanssa joka on tietoisesti valittu. Sillä ei ole mitään tekemistä oikean rakkauden kanssa. En viitsi alkaa selittää enempää, koska olet niin tylsä ihminen että et kuitenkaan uskoisi. Mutta vihjaan, aito rakkaus kun kävelee eteesi, siinä menee jalat alta. Ja vaikka et "haluaisi" hänen kanssaan mitään, se vaan tapahtuu. Kaikki ihmiset eivät koe näitä rakkaustarinoita. Siksi en viitsi enempää kiusata sinua.

Minusta tuo on täyttä sontaa, että muka _suurin osa_ ihmisistä ei tietäisi oikeasta rakkaudesta mitään. Parisuhteen alkuun tarvitaan molemminpuoleinen ihastus ja viehätys, mutta useimmilla ihmisillä on yhteistä arkea eläessä herää ensin kiintymys toista ihmistä kohtaan, sitten rakkaus. Rakkaus kasvaa siitä kiintymyksestä, hyvistä teoista toinen toiselle, yhteisistä kokemuksista ja unelmista. Useimmilla ihmisillä on luonteva kyky rakastua ja rakastaa, kun olosuhteet ovat oikeat. Useimmat ihmiset rakastavat koko sydämestään perheenjäseniäänkin, vaikka heitä eivät olisi elämäänsä valinneet. Moni rakastaa kaikkia lemmikkikoiriaankin, vaikka näiden persoonat ovat valikoituneet sattuman kautta (enkä nyt tarkoita verrata että rakkaus koiraan olisi yhtä suurta kuin puolisoonkin). Ihmisen kyky kiintyä ja rakastaa on upea asia. Ehkä siinä tarvitaan ripaus onneakin, jotta löytyy sellaisia tyyppejä, joiden kanssa kipinä parisuhteen aloittamiselle syttyy, mutta ei se mitään kohtalon taikaa ole.

Tämä on taas tätä Disney- ja jenkkihömppäleffashaibaa, että oikean rakkauden tunnistaa heti, oikea rakkaus on tähtiin kirjoitettu ja vie jalat mennessään, oikeaa rakkautta ei voi vastustaa ym. Rakkaus kasvaa siitä yhteisestä vuorovaikutuksesta. Tuo vuorovaikutus toki tarvitsee otolliset olosuhteet. Siinä, kun sydän värisee toisen nähdessä eikä saa toista mielestään vuosikausiin, on kysymys himosta ja mielikuvista, poikkeuksellisen hyvin yhteensopivista geeneistä ja feromoneista. Muutamat syvälliset keskustelut ja niiden perusteella koettu sielujen sympatiakaan eivät ole vielä oikeaa rakkautta. Oikea rakkaus kasvaa yhteisestä elämästä, siitä, kun tuntee toisen oikeasti.

Se on nimenomaan tietoinen valinta. JUMALAN tietoinen valinta, kun hän ohjaa toisilleen tarkoitetut yhteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sen vaan tietää kun sen kokee, vaikkei sitä millään tutkimuksilla pystyykään todistamaan.. Eikä tarvitse

Jep. Kuka sitä ei ole kokenut, ei tiedä onnellisesta parisuhteesta yhtään mitään. Nykyaikana vailla tunentta solmitut "järkiliitot" päättyvät eroon, kun jompikumpi sitten oikeasti tapaa sen sopivan ja rakastuu kunnolla.

Kyllä se taitaa monesti se suuri tunne olla joka liittoon ajaa, mutta joka ei sitten kestäkään sitä kun arki alkaa. Pikkuhiljaa rakastuminen, jossa tunnetta on joka päivä enemmän kuin eilen, mutta vähemmän kuin tänään on sellainen mikä onnistuu ja kestää, sillä siinä halutaan tehdä joka päivä toiselle paremmin. Hullu salamarakkaus on huumaa ja ihastusta ja hormonien hyörinää. Nämä asiat eivät kuitenkaan ole luonteeltaan kestäviä, toisin kuin oikea rakkaus.

Itse tapasin puolisoni, kun kumpikin osuimme samaan paikkaan samaan aikaan. Puoli vuotta myöhemmin en olisi häntä tavannut ollenkaan. Sitä en tiedä, millaisen tyyppiin olisin rakastunut joskus myöhemmin toisella paikkakunnalla, mutta tuo tapahtunut oli kaikin puolin hyvä.