Vuoden kamalin päivä ohi, vihdoin!

Huh, lopulta on taas tämäkin kamala päivä ohi. Aamu alkoi tavalliseen tapaan klo: 5, jolloin autistipoika heräsi ja alkoi huutaen juoksemaan ympäri taloa. Tämän jälkeen hän mottasi nyrkillä siskojaan ja huutokonsertti oli valmis. Sen jälkeen hän heitteli lautaset, teepussit, serpenteeniä, paperia jne. pitkin pihaa. Ja tätä samaa jatkui taas koko päivä. Näin äitienpäivänä tämä vaan aina kulminoituu itsellä ja ilta onkin mennyt itkiessä muiden Facebook-päivityksille ihanasta päivästä. Olen näiden kolmen yksinhuoltaja ja yrittänyt taas toivoa, että autisti ei yhtenä aamuna huutaisi, hyppisi Jan mottailisi muita. Mutta turhaan tietenkin. Kohta 13-vuotta kun on valvonut yöt ja ollut hälyytysasemassa vuorokauden ympäri ja juossut pojan perässä, tällaisina päivinä vain itkettää. Ja kun on lasten kanssa yksin, niin kukapa äitiä edes muistaisi. No syön nyt kyynelten kera itse ostamani kakkua, koska pojan erityispäivästä ylikuormittumisen vuoksi emme ehtineet/pystyneet syömän edes sitä päivän raivareiden ja kiinnipitojen vuoksi.