Mä en vaan jaksa tätä...
Anteeksi jo ihan alkuun, on pakko purkautua.
Mulla on ihan ihana uusperhe kuvio. Uuden miehen kanssa ollaan oltu yhdessä reilu oari vuotta ja mun 3v tytön isä on aktiivisesti osana hänen elämäänsä, nyt osataan toimia toistemme kanssa kun on tarpeeksi välimatkaa. Mutta mutta...
Mä muutin tämän uuden miehen luo parin sadan kilometrin päähän kaikesta tutusta, olen siis varsin yksinäinen. Varsinkin kun töiden jälkeen en enää kykene lähtemään harrastamaan mitään, minusta minulla ja tytöllä on suurempi tarve olla yhdessä...
Yksinäisyys ja se että vanhat kaukana asuvat kaveritkin tuntuvat unohtaneen edesauttaa sitä että mua väsyttää ja tuntuu pahalle.. En vaan voi sille mitään että välillä tuntuu että pää hajoaa kun ei ole _YHTÄÄN_ tyttökaveria jolle puhua, kuten varmasti tiedätte voisi tehdä ihan hyvää tuuletella ajatuksia jonkin muunkin kuin oman kumppanin kanssa.. Varsinkin kun jo naisten suhtautuminen asioihin on aika erilainen...
Tänään tuli sitten itku. Tytöllä on aika luja nyt heti vaihe päällä ja mies meni häntä nukuttamaan. Jo ennen kuin he menivät tytön huoneeseen hänelle luettiin satu ja omassa huoneessaan hän sitten oli vaatinut että vielä satu, nyt heti. Mies ei suostunut ja siitä heille sitten ilmiriita, vaikka rauhoittua pitäisi. Tyttö huutaa äitiä kuin syötävä ja miestä menemään pois, vähän ajan päästä hän tulikin ja kun kummastelin ettei voinut toista satua pienelle lukea niin vastaus oli että hän ei anna periksi kun toinen vaatiii " nyt heti" eikä pyydä kauniisti, ei kuulemma halua vahvistaa sitä tahtoilua... Minä kun sanoin että olisihan sitä vopinut vaikka sanoa että tuohan oli hyvä ajatus tms. tehdä siitä tahtomisesta positiivista niin mies ilmoitti että kun hän kerrankin hoitaa asian itse alusta loppuun niin mun ei tarvi siihen puuttua tai ei pian tarvi apua enää pyytään tytön suhteen lainkaan... Mies painui takaisin huutavan tytön luo ja mä jäin itkemään...
Mä tiedän että varmaan sekoan ihan turhasta tai pikkuasioista, tuntuu vaan niin hirveän pahalle... Kun ei ole edes ketään kenen kanssa tästä puhua... Niin ja jos pääsit tänne asti niin kiitos että vaivauduit lukemaan ja anteeksi tämmöinen vuodatus!
Kommentit (5)
meillä on toimiva, onnellinen ja iloinen uusperhe-systeemi:) minulla on 3v. poika, jonka isään ja isänpuoleisiin sukulaisiin olemme säännöllisesti mutta harvakseltaan yhteydessä. Miehelläni ja minulla on nyt myös yhteinen lapsi, josta koko perhe olemme luonnollisesti hyvin onnellisia. MUTTA: mieheni suhtautuu poikaamme tosi luonnollisesti ja kauniisti useimmiten, nyt toisen lapsen syntymän jälkeen olen kuitenkin ollut huomaavinani että mieheni pinna poikamme suhteen ei ole enää niin pitkä (ja kolme vuotiaan kanssa pinnan pitäisi nimenomaan olla toooosi piiiitkä!) kuin ennen ja juuri tuo " kasvattaminen" minua todella hamittaa, eli kun hän ei vaikka laita jotain pojan pyytämää levyä soimaan kun poika ei pyydä kauniisti. tekee näinollen kärpäsestä härkäsen. Meillä poika käyttäytyy yleisestiottaen tosi kauniisti ja kohteliaasti, joten mun mielestä on niin turhaa kun sitten pitää alkaa nipottamaan tuollaisesta pienestä asiasta.
En voi sille mitää mutta pelkää aina vaan että mieheni ei rakasta poikaani ja tekee tuon kaiken " kasvattamisen" jotenkin aivan väärin En haluaisi olla kokoajan kommentoimassa hänen metodejaan, jotka kuitenkin suurimmasi osaksi ovat loistavia ja poika nauttii mieheni seurasta tosi kovasti.
Äshh kylläpä on älytöntä tekstiä..mutta totta joka sana.
Ja toinen asia on se kuinka mieheni lepertelee vauvallemme, eikä vauvan kansa ollessaan edes kuule vaikka poikamme seisoo vieressä ja puhuu hänelle.. silloin mun sydämeni särkyy ja pyydänkin aina pojan ihan ohimennen vaikkapa avuksi pyykkejä ripustamaan tms. pois siitä tilanteesta.. ei mies sitä pahallaan tee, tiedän sen kyllä mutta kamalaa se on silti.
kylläpä kuulostaakin pateettiselta kun tämän kaiken laittaa näin mustaa valkoiselle.
hyvää kevättä kaikille:)
mulla on kaks lasta edellisestä liitosta ja nykyisessä yksi yhteinen näiden kahden lisäksi. Meillä välillä samanlaista varsinkin nuoremman pojan kanssa aiemmin kun tällä oli kova uhma 3v ja mieheni yritti laittaa nukkumaan yms. poika ei suostunut alkuunkaan ja meni todella pitkään ennen kuin hyväksyi tämän. Nykyään menee ihan ok.
Nyt vasta itse alan hyväksyä niitä mieheni asettamia rajoja lapsille. Aijemmin tuntui välillä todella pahalta kun kaikki oli jotenkin niin jyrkkää ja itse olisin vielä joustanut. Usein sanoinkin miehelleni että anna nyt vaan periksi, vaikka tiesin etten saisi tälle niin sanoa jotta lapset oppivat uskomaan myös häntä. Sitten aloin sanoa asioista englanniksi jotta lapset eivät ymmärtäisi yms. typerää joka vaan hankaloitti tilannetta.
Nykyään olen ymmärtänyt sen, että miehelläni on tiukemmat rajat ja hän haluaa pitää niistä kiinni koska hänellä on ollut lapsuudessaan myös tiukat rajat. Hän kokee että sanoista pitää pitää kiinni ja jos jotain sovitaan niin sitten se on ja pysyy. Tämä on minulle todella vaikeaa välillä koska haluan lapsille vaan parasta, enkä kestä kuulla jos lapsille tulee paha mieli, vaikka pettymyksiäkin on lasten ihan hyvä oppia sietämään. Toisaalta meillä on nyt ihan hyviä sääntöjä joita minä en voisi kuvitellakaan pystyväni pitämään yllä yksin nyt niistä on helpompi pitää kiinni.
Uskon myös että mieheni on kasvanut tilanteeseen pikku hiljaa etenkin yhteisen lapsemme myötä. Nyt hän alkaa tajuta miksi välillä on hyvä joustaa ja toisaalta hän on saanut myös hieman rennomman otteen lapsiin. Usein ensimmäisen lapsen kanssa ollaan tarkempia ja tehdään kaikki jutut mahdollisimman oikein ja toisen kanssa ei enää ehdi olla niin jäykkä ja tarkka, ainakin itsellä oli näin. Siten olen yrittänyt ajatella myös miestäni koska hän ei ole kasvanut lasten mukana vaan tullut mukaan kesken kaiken, hänen on täytynyt käydä tietyt jutut läpi ennen kuin pystyy näkemään asiat toisella tavalla (edes jotenkin samalla tavalla kuin minä)
Jokaiselle lapselle on tarpeen olla rajoja ja on vaan hyvä jos aikuiset pitävät nämä rajat, koska tällöin lapsi kokee olevansa turvassa. Aikuinen ei mene niin kuin lapsi haluaa vaan aikuinen päättää ja menee sen mukaan.
Meillä tosiaan tämä keskimmäinen on hankalin, koska hän on todella itsepäinen silti hän välillä oikeen hakee sitä että aikuinen toimii totutulla tavalla eikä anna periksi.
Lyhyt esimerkki: vaatteiden valitseminen on välillä (lähes päivittäin) todella vaikeaa eikä mikään käy, usein annan kaksi vaihtoehtoa mistä pitää valita. No kerran sitten väsähdin kun tuntui ettei mikään taas kelvannut ja totesin että ota mikä vaan sieltä kaapista, ihan sama, silloin poika tuli kahden alkuperäisen paidan kanssa ja sanoi että: sinun pitää sanoa että kumman otat? ja sitten kun sanoin näin hän valitsi tyytyväisenä toisen. Nämä kaikki tappelut on pitänyt käydä läpi ja niitä käydään läpi vielä pitkään. Kaikkiin uusiin asioihin pitää tottua ja ennen tätä niiden tiimoilta väännetään kättä pitkään.
No joo mut siis anna miehesi pitää rajat lapselle jos vaan pinna riittää se tekee molemmille hyvää ja heidän suhde lähenee. Meillä jo tää 1v yrittää pompottaa muita ja hänellekkin on jo pakko välillä laittaa rajoja. Usein nää asiat on tosiaan pienestä kiinni. :)
toivottavasti tästä saa edes jotain selkoa. tsemppiä :)
hanki jokin harrastus itsellesi ja ehkäpä sitä kautta kavereita yms. yksin ei kannata jäädä kotiin istumaan. itse olin aikoinani yksin lasten kanssa kotona, kun mies opiskeli ja kävi töissä yhtä aikaa. Olisin todella tarvinnut kavereita, mutta en vaan jaksanut oikeen käydä missään, joten olin kotona ja ahdistuin. Tekee todella hyvää nähdä muita ihmisiä ja jutella muiden kuin lapsen ja miehen kanssa. Etsi itsellesi ystäviä mieti mitä vaihtoehtoja sinulla on mistä löytää kavereita. Ota myös yhteyttä vanhoihin ystäviin näitä ei kannata unohtaa 200km on suht lyhyt matka vaikka käydä moikkaamassa vanhoja tuttuja. Ulos vaan se tekee hyvää eikä lapsikaan kärsi jos vaikka yhtenä iltana viikossa käyt muualla, jaksat sitten paremmin antaa aikaa myös tyttärellesi :)
En tiedä oliko alkuperäisellä edes sitä ajatusta, että mies kohtelisi tyttöä " väärin" sen takia että ei ole tämän biologinen isä, mutta voinpa sanoa, että ihan tuota samaa vääntöä on ydinperheissä. Äiti haluasi tehdä asiat yhdellä tavalla ja isä toisella, yleensä ankarammalla. Kyllä muakin rassasi ihan kamalasti, kun mies oli välillä niin ehdoton meidän 2-vuotiaalle esikoiselle esim. hammaspesun suhteen. Jos poika temppuili, niin sitten siellä vaan istuttiin, ja poika huusi kurkku suorana väsymystään, ja mies ei suostunut tekemään mitään ennen kuin poika rauhoittuisi. JA eihän se rauhoittunut, kun oli ihan yliväsynyt, eikä miehelle vaan mennyt jakeluun se.
Meillä esikoinen on nyt 3-vuotias ja meillä on myös 8kk ikäinen vauva. JA ihan samaa kuuroutumista esikoiselle tapahtuu myös meillä (mistä joku toinen kirjoitti), siis kun mies hauskuuttaa vauvaa, niin ei näe eikä kuule esikoista, joka siinä vieressä hakee huomiota.
Meillä mies sanoo myös minulle, että hän hoitaa asiat omalla tavallaan eikä mun tartte siinä hössätä vieressä. VÄlillä se sitten tarkoittaa sitä, että vauva huutaa vähän pidempään kuin jos huutaisi minun hoitaessani tms. Mutta onhan hänellä myös oikeus siihen. Muistakaa tekin se, että te ette voi sanella sääntöjä kuinka miehen pitäisi niitä lapsia hoitaa, (olettaen että mies on täysjärkinen ja väkivallaton) vaan hänellä on oikeus luoda oma tyylinsä lastenhoidossa.
tässä yösydämmellä minäkin purin tänne pahaa oloani. Ja heti helpotti.
Hyvä että saat ajatukset sanoiksi, kaikilla meillä on omat känkkäpäivänsä, niin lapsilla, naisilla kuin miehilläkin.En osaa oikein muuten neuvoa mutta puhu miehesi kanssa asioista ja kerro kaikki mikä saa sinulle pahan mielen ja loppuun lisäisin vielä että hän on aikuinen ja aikuinen osaa pitää malttinsa paremmin kuin lapsi.
Koittakaahan jaksella, aamulla tuntuu varmasti paremmalta.