Lapsen tarve olla aina paras kaikessa ja vähätellä muita

Miusta tuo kuulostaa siltä, että lapsi haluaa huomiota. Yleensäkin lapset toimii usein "negatiivisella" tavalla saadakseen jotain positiivista, mikä on vanhempana hankala yhtälö.

Jos lapsi saa usein huomioita suorituksillaan, muttei muuten niin silloin sitä huomiota kerätään niillä. Jos lapsi saa huomiota aina ulkonäöllään niin hän keskittyy siihen. Jos lapsi saa huomiota vain hauskuuttamalla niin se pelleilee aina saadakseen sitä. Jos lapsi saa huomiota vain kiusaamalla sisaruksia niin se tekee sitä jne.

Lapset on aina ihania ja ainutlaatuisia, mutta aikuiset monesti sokeita omille käytösmalleilleen. Lapset ei osaa käsitellä asioita niin kuin aikuiset.

Lapset janoaa kehuja, huomiota ja todistusta heidän hienoudestaan ja vanhemmat on ne keiltä sitä eniten kaipaa. Täytyisi huomioida lapsi ja kehua häntä ihmisenä.

Jos meidän lapsi ilkkuu, että hän voitti jonkun pelin ja on paras ja muut huonoja tms., minä alan lällättää takaisin "lällällällällieruu, sulta pääsi pieruu". Siitä keskustelu jatkuu siihen, miltä hän luulee minusta tuntuvan tuollainen voitonpilkka. Sitten mietimme, mikä olisi parempi tapa iloita voitosta (koska eihän se ole mitenkään kiellettyä).

Jos minä voitan jonkin pelin, lasta harmittaa ihan vietävästi. Silloin kysyn, miltä hänestä tuntuisi, jos minä nyt tässä revittelisin täyteen ääneen. Usein annan hänen voittaa pelin tahallani, jotta hänellä olisi hyvä mieli, mutta välillä vien voiton ihan vain sen takia, että hän kokisi myös pettymyksiä ja häviämisiä. Eihän se 30 kortin muistipeli ihan oikeasti ole minulle mitenkään haastava, saati domino, jota pelaamme kortit näkyvillä.

Toivon tämän auttavan siinä, ettei hänestä tule huonosti käyttäytyvää tässä asiassa.

Vierailija kirjoitti:

Millä perusteella ap:n lapsella huono itsetunto? Näkisin päinvastoin.

Jos on tyytyväinen itseensä, ei vähättele muita. Minulla on huono itsetunto ja haluan aina ettei muut ole minua parempia missään, näin aikuisena vain tajuaa että se on mahdotonta. Silti ärsyttää.

Antaisin lapselle lääkekannabista. Se vois auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan jossain mennyt jotain vikaan... mutta no....

Niin, mutta missä? Ja miksi sisaruksensa eivät ole tuollaisia kilpailijaluonteisia? Voiko tuo olla jokin vaihe, lapsi on nyt 11v.

t.ap

Luonteenpiirteistä osa tulee softasta, osa hw:sta, ja hw on sisaruksillakin erilainen.

Mulla on vähän samanlainen lapsi, on nyt 10. Tiedostan nykyään, että kasvatuksessa meni pieleen se, että ensinnäkin odotettiin aina todella paljon ja sisaruksia vertailtiin. Esim. kun Minna sai enkusta erinomaisen ja Milla tyydyttävän niin sanottiin, että voisit ottaa siskostas mallia. Tästä monessa asiassa koulussa huonommin pärjäävästä on alkanut kasvaa kaikessa kilpaileva ja muita lyttäävä. Koetetaan nyt puuttua siihen ja samalla korjata omaakin käytöstämme.

Keskimmäiseni on eskarissa, ja siellä on lapsi, joka on juuri tuollainen kuin ap kuivali omaa lastaan. Tytöt ovat olleet kavereita muutaman vuoden jo, mutta nyt on tilanne eskaloitunut siihen, että omani ei enää halua tätä yhtä meille leikkimään, eikä edes ulos tämän kanssa. Syynä se, että toinen on jatkuvasti vertaamassa itseään muihin - oman itsensä eduksi totta kai. Ja hän nauraa toisille, kun he eivät osaa tai eivät hänen mielestään tee jotain oikein. Nauraa, ilkkuu ja pilkkaa. Ja suuttuu todella helposti. 

Hän on raskasta seuraa myös aikuiselle, kun täytyy olla silmät selässä ja korvat höröllä koko ajan, ja kun täytyy puuttua usein ja (nätisti, totta kai) ojentaa toisen lasta. 

Sitä toivoo, että vanhemmat puuttuisivat tähän, ja välillä puuttuvatkin. En tiedä heidän perhedynamiikastaan mitään muuta kuin sen, mitä ulkopuolisena näen: perheen ainoa tyttö ja äidin lellikki. Ehkä tämä vaikuttaa, ehkä ei. Toivottavasti muutkin tästä ketjusta heräisivät miettimään, jos oma lapsi on kova kehumaan itseään ja vertaamaan ja pätemään. Se ei ole kivaa aikuisten maailmassa, eikä lasten. 

Mä en saanut äidiltäni aitoa rakkautta ja aloin korvata sitä puutetta pyrkimällä olemaan paras kaikessa, mitä tein. Tästä saatu huomio ja "ihailu" olevinaan korvasi tuota rakkauden puutetta, vaikka aina kuitenkin jäi sellainen olo, että jotain puuttuu... Sitten yritin saavuttaa entistä enemmän. Itseni vertailussa muihin oli myös tarve saada kokea olevani edes jossain asiassa "erityinen", että mussa olisi jotain, jonka takia joku rakastaisi mua eniten maailmassa...

Nyt aikuisena olen käynyt pitkään terapiassa ja itse asiassa ihan viime aikoina alkanut tunnistaa tuota kuviota... Olen pystynyt alkaa myöntää, että ei, äiti ei rakastanut minua, kohdata tähän liittyvät tunteet ja mennä vihdoin eteenpäin. Tuon täydellisyyden tavoittelun suhteen tuntuu siltä, että elämä helpottuu, kun ei tarvitse enää jahdata saavutuksia, joilla ansaitsisin arvostuksen, "rakkauden"... Todellinen rakkaus onkin ihan eri asia, aidosti kohdatuksi tulemista juuri sellaisena kuin olen. Tähän ei äitini yksinkertaisesti pysty omien traumojensa takia.

Kyseessä lienee pikkumulkku, kuria peliin ja pikimmiten ettei ehdi kasvaa täyskyrväksi.

Voi kyllä olla, että Siperia opettaa lähivuosina. Tuossa esiteininä usein kaverit vaihtuvat, jos nuorempana onkin ollut paljon kavereita ei niitä välttämättä enää vanhempans ole. Varsinkin jos on tuollainen, ilkeä ja juonitteleva.

Vierailija kirjoitti:

Voi kyllä olla, että Siperia opettaa lähivuosina. Tuossa esiteininä usein kaverit vaihtuvat, jos nuorempana onkin ollut paljon kavereita ei niitä välttämättä enää vanhempans ole. Varsinkin jos on tuollainen, ilkeä ja juonitteleva.

Aivan. Tästä vinkkiä lapselle jos hän ei älyä itse ajatella käytöksen mahdollisia seurauksia. Että onko irvailu ja päsmäröinti todella sen arvoista, että kannattaa menettää kaverit ja jäädä porukoiden ulkopuolelle. Hyvin mahdollinen skenaario, tahallisen ilkeää ei siedä kukaan kovin pitkään.