Eroperheen lapset, joita kumpikaan vanhempi ei halua

Tajuaa toki, ennemmin tai myöhemmin.

Mä aikanaan vanhempien erottua elin vuoroviikkolapsena. Ajattelin ensin että kiva, molemmat haluaa niin paljon olla mun kanssa. Aika pian alkoi näkyä ettei kumpikaan halunnut olla mun kanssa, päätyivät sitten kompromissiin että molemmat joutui pitämään mua yhtä paljon. :/ 

Vierailija kirjoitti:

Tajuaa toki, ennemmin tai myöhemmin.

Mä aikanaan vanhempien erottua elin vuoroviikkolapsena. Ajattelin ensin että kiva, molemmat haluaa niin paljon olla mun kanssa. Aika pian alkoi näkyä ettei kumpikaan halunnut olla mun kanssa, päätyivät sitten kompromissiin että molemmat joutui pitämään mua yhtä paljon. :/ 

Ikävä kuulla. Mistä ymmärsit että että et ollut haluttua seuraa ja minkä ikäinen olit kun aloit tämän ymmärtää? 

Äkkiä sitä ymmärtää kun on vaan kotona yksin päiviä ja öitä eikä vanhempaa kiinnosta mikään mitä teet. Opin olemaan enimmäkseen hiljaa ja huomaamaton, pääsi helpoimmalla silleen. Onneksi oli lähikaupassa tilit, olisi tullut nälkä muuten. Muistan kun joskus kuulin asiasta nimeltä lapsilisä ja menin sitten äidilleni joskus huutamaan että rahanko takia mut teit. Vastaus oli vihainen "ei kuule lapsilisä sun pitoon riitä".

Olin 6 kun vanhemmat erosi, ennen kouluun menoa tajusin jo tilanteen paskuuden. 

Tämä tuntuu olevan ihan totta, toivottavasti ei kuitenkaan kovin yleistä. Omat vanhempani ovat eronneet, mutta tunsin silti olevani koko lapsuuteni rakastettu ja toivottua seuraa. En voisi kuvitellakaan miltä olisi tuntunut olla ei-toivottua seuraa omille vanhemmille. Todella todella ahdistava ajatus.

Oheishuollettavani on jo täysi-ikäinen ja hänellä on omakin lapsi. Tyttö jäi aikoinaan minulle yli 20 vuotta sitten kun erosin hänen isästään ja äiti oli lähtenyt jo aikaisemmin toiselle puolelle Suomea. Äiti on nyt muuttanut takaisin näille seuduille ja haluaisi kovasti olla mummi, mutta tyttö ei sitä arvonimeä suo kuin minulle. Isäänsä hän on toki silloin tällöin tavannut.

Ja sitten toinen toistaan syyttelee, että TUO ei halua olla lapsensa kanssa...

Joo, minä olin tuollainen lapsi. Kyllä sen tajuaa viimeistään siinä vaiheessa, kun äiti soittelee tuttujen jälkeen puolituntemattomia ihmisiä läpi ja koittaa saada pennulle hoitopaikkaa joltain entisen naapurin siskolta. Kaikkein pask.in fiilis tuli, jos ei kukaan suostunut ottamaan hoitoon ja äidin oli pakko sietää minua. Siinä sitten jo ennen kouluikää kirjaimellisesti pyytelin äidiltä anteeksi läsnäoloani ja äiti kiukutteli minulle, että ei voi elää omaa elämää (panna uutta miestään) kun olen paikalla. Isän mielestä taas minä tyttönä tarvitsin naisenmallin ja pakotti siksi menemään äidille. Olin siis äidin luona ma-aamusta ke-iltaan ja isän luona taas ma-aamuun, kunnes isä löysi uuden naisen. Kaikki oli aluksi ihan ok, mutta kun nainen tuli raskaaksi isälle, hän alkoi vaatimaan, että olisin enemmän äidin luona, kun hän ei jaksa raskaana ollessaan olla kanssani. Kun sisarpuoleni syntyi, hän alkoi vaatia, että muuttaisin äidille pysyvästi, koska haluaa olla oman perheensä kanssa. Kyllä, noita sanoja hän käytti ensin yksin minulle ja sitten minun kuulteni isälle ja isäni äidille. Muutin sitten äidille, jonka luota muutin parissa kuukaudessa isän äidille, joke kuoli minun ollessa vielä ala-asteella. Pääsin onneksi lastenkotiin ja kasvoin laitosolosuhteissa 18-vuotiaaksi asti. Muuttoni jälkeen en koskaan astunut jalallanikaan isäni ja minun entiseen kotiin, sillä minua ei sinne päästetty, koska isän naisella oli pää kipeä tai vauvalla flunssaa tai muuta. Laitosaikanani isä kävi pakollisissa palavereissa, eli noin kahdesti vuodessa ja konfirmaatiossani kirkon pihalla minua halaamassa  ja heitämässä satasen kouraan. Kyllä hän vastaili puheluihini, muttei koskaan itse soittanut. Lopulta kyllästyin kerjäämään rakkautta, emmekä ole olleet tekemisissä n. 10 vuoteen. Olen nyt 25v.  Äitini otti minuun yhteyttä kun olin juuri täyttänyt 18v. Hän onnitteli (viikon myöhässä), kysyi kuulumiset ja ehdotti, että ottaisin osamaksulla nimilleni television ja jonkun kanavapaketin ja antaisin ne hänelle sitten. En suostunut ja nyt puoli vuotta sitten hän soitti uudelleen, halusi tulla luokseni asumaan, kun oli "vähän sählännyt". 

Onneksi oma mies on hyvä ja oma pää kunnossa, ettei tarvitse pelätä oman lapseni käyvän läpi samaa kuin mitä minä olen käynyt. 

Vierailija kirjoitti:

Joo, minä olin tuollainen lapsi. Kyllä sen tajuaa viimeistään siinä vaiheessa, kun äiti soittelee tuttujen jälkeen puolituntemattomia ihmisiä läpi ja koittaa saada pennulle hoitopaikkaa joltain entisen naapurin siskolta. Kaikkein pask.in fiilis tuli, jos ei kukaan suostunut ottamaan hoitoon ja äidin oli pakko sietää minua. Siinä sitten jo ennen kouluikää kirjaimellisesti pyytelin äidiltä anteeksi läsnäoloani ja äiti kiukutteli minulle, että ei voi elää omaa elämää (panna uutta miestään) kun olen paikalla. Isän mielestä taas minä tyttönä tarvitsin naisenmallin ja pakotti siksi menemään äidille. Olin siis äidin luona ma-aamusta ke-iltaan ja isän luona taas ma-aamuun, kunnes isä löysi uuden naisen. Kaikki oli aluksi ihan ok, mutta kun nainen tuli raskaaksi isälle, hän alkoi vaatimaan, että olisin enemmän äidin luona, kun hän ei jaksa raskaana ollessaan olla kanssani. Kun sisarpuoleni syntyi, hän alkoi vaatia, että muuttaisin äidille pysyvästi, koska haluaa olla oman perheensä kanssa. Kyllä, noita sanoja hän käytti ensin yksin minulle ja sitten minun kuulteni isälle ja isäni äidille. Muutin sitten äidille, jonka luota muutin parissa kuukaudessa isän äidille, joke kuoli minun ollessa vielä ala-asteella. Pääsin onneksi lastenkotiin ja kasvoin laitosolosuhteissa 18-vuotiaaksi asti. Muuttoni jälkeen en koskaan astunut jalallanikaan isäni ja minun entiseen kotiin, sillä minua ei sinne päästetty, koska isän naisella oli pää kipeä tai vauvalla flunssaa tai muuta. Laitosaikanani isä kävi pakollisissa palavereissa, eli noin kahdesti vuodessa ja konfirmaatiossani kirkon pihalla minua halaamassa  ja heitämässä satasen kouraan. Kyllä hän vastaili puheluihini, muttei koskaan itse soittanut. Lopulta kyllästyin kerjäämään rakkautta, emmekä ole olleet tekemisissä n. 10 vuoteen. Olen nyt 25v.  Äitini otti minuun yhteyttä kun olin juuri täyttänyt 18v. Hän onnitteli (viikon myöhässä), kysyi kuulumiset ja ehdotti, että ottaisin osamaksulla nimilleni television ja jonkun kanavapaketin ja antaisin ne hänelle sitten. En suostunut ja nyt puoli vuotta sitten hän soitti uudelleen, halusi tulla luokseni asumaan, kun oli "vähän sählännyt". 

Onneksi oma mies on hyvä ja oma pää kunnossa, ettei tarvitse pelätä oman lapseni käyvän läpi samaa kuin mitä minä olen käynyt. 

Voi että, sattuu oikein sun puolesta. Ihanaa että olet kaikesta huolimatta selvinnyt ja ilmeisestikin elät mukavaa elämää :)

Jos tuollaiset vanhemmat haluavat pysyä yhdessä haluaako he viettää lasten kanssa yhtään enempää aikaa kuin mahdollisen eron jälkeen?

Kyllä näitä lapsia on, teinejäkin. Nuorisokodit ovat täynnä teinejä, jotka ovat eroperheistä ja kokevat, ettei kumpikaan vanhemmista välitä. Aivan liian usein se tunne on ihan perusteltu., vaikka tietty joskus teinin omaa subjektiivista kokemusta. Olen aikoinani tehnyt vuosia töitä huostaanotettujen 13-17v nuorten kanssa ja aika harva heistä on niitä "ongelmatapauksia", valtaosa ihan normaaleja teinejä. Mieleeni on jäänyt erityisesti eräs yläasteikäinen tyttö, joka kuvaili itseään ja muita yksikkönsä nuoria omien perheidensä "jämälapsiksi", jotka on pistetty säilöön uuden perheen tieltä. 

Vierailija kirjoitti:

Joo, minä olin tuollainen lapsi. Kyllä sen tajuaa viimeistään siinä vaiheessa, kun äiti soittelee tuttujen jälkeen puolituntemattomia ihmisiä läpi ja koittaa saada pennulle hoitopaikkaa joltain entisen naapurin siskolta. Kaikkein pask.in fiilis tuli, jos ei kukaan suostunut ottamaan hoitoon ja äidin oli pakko sietää minua. Siinä sitten jo ennen kouluikää kirjaimellisesti pyytelin äidiltä anteeksi läsnäoloani ja äiti kiukutteli minulle, että ei voi elää omaa elämää (panna uutta miestään) kun olen paikalla. Isän mielestä taas minä tyttönä tarvitsin naisenmallin ja pakotti siksi menemään äidille. Olin siis äidin luona ma-aamusta ke-iltaan ja isän luona taas ma-aamuun, kunnes isä löysi uuden naisen. Kaikki oli aluksi ihan ok, mutta kun nainen tuli raskaaksi isälle, hän alkoi vaatimaan, että olisin enemmän äidin luona, kun hän ei jaksa raskaana ollessaan olla kanssani. Kun sisarpuoleni syntyi, hän alkoi vaatia, että muuttaisin äidille pysyvästi, koska haluaa olla oman perheensä kanssa. Kyllä, noita sanoja hän käytti ensin yksin minulle ja sitten minun kuulteni isälle ja isäni äidille. Muutin sitten äidille, jonka luota muutin parissa kuukaudessa isän äidille, joke kuoli minun ollessa vielä ala-asteella. Pääsin onneksi lastenkotiin ja kasvoin laitosolosuhteissa 18-vuotiaaksi asti. Muuttoni jälkeen en koskaan astunut jalallanikaan isäni ja minun entiseen kotiin, sillä minua ei sinne päästetty, koska isän naisella oli pää kipeä tai vauvalla flunssaa tai muuta. Laitosaikanani isä kävi pakollisissa palavereissa, eli noin kahdesti vuodessa ja konfirmaatiossani kirkon pihalla minua halaamassa  ja heitämässä satasen kouraan. Kyllä hän vastaili puheluihini, muttei koskaan itse soittanut. Lopulta kyllästyin kerjäämään rakkautta, emmekä ole olleet tekemisissä n. 10 vuoteen. Olen nyt 25v.  Äitini otti minuun yhteyttä kun olin juuri täyttänyt 18v. Hän onnitteli (viikon myöhässä), kysyi kuulumiset ja ehdotti, että ottaisin osamaksulla nimilleni television ja jonkun kanavapaketin ja antaisin ne hänelle sitten. En suostunut ja nyt puoli vuotta sitten hän soitti uudelleen, halusi tulla luokseni asumaan, kun oli "vähän sählännyt". 

Onneksi oma mies on hyvä ja oma pää kunnossa, ettei tarvitse pelätä oman lapseni käyvän läpi samaa kuin mitä minä olen käynyt. 

Viestissäsi on luettavissa ihailtavaa vahvuutta, jota lapsena ei noin pitäisi tietenkään oppia. Kaikkea hyvää sinulle ja rakkautta nyt tässä vaiheessa elämää!

Surullista, että lapsia tehdään ja sitten niistä ei välitetä. Itselleni omat lapset ovat maailman tärkein asia. Ovat jo täysi-ikäisiä, mutta en ikinä voisi heitä hylätä.