KUOLINVIESTIN VIEMINEN? Miten se tehdään oikein?

Kuka laittaa lapsen viemään kuolinviestiä?

Missä tilanteessa ja minä aikana tällainen asia on jätetty lapsen hoidettavaksi?

Olen käsittänyt että jos kyse on poliisin tehtävästä niin tulevat ovelle, eivät hoida asiaa puhelimitse. Sairaaloista ja hoitokodeista vissiin pyritään soittamaan kun hetki lähenee, jos mahdollista mutta sanamuodoista ei ole hajua.

pistä tekstari tai viesti postinkantajan mukana

Hyvä kysymys, vaikkakin erikoinen. Minäkin ihmettelen, että millainen lapsuus sinulla on ollut, kun olet joutunut tuollaisiin tilanteisiin. Minä olen 45-vuotias, enkä ole ollut tuossa tilanteessa vieläkään ikinä.

Kun ei ole tosielämän kokemusta, niin lainataan elokuvista. Siellä asia hoidetaan niin, että kerrotaan mitä tapahtui, aloitetaan alusta tyyliin "Miina ja Manu olivat ajelulla ja jostain syystä auto ajautui mutkassa ulos tieltä ja törmäsi puuhun. Vauhti oli kova ja törmäys niin raju, että molemmat lensivät kymmenen metrin päähän auton ulkopuolelle. Ikävä kyllä siitä ei ollut mahdollista selviytyä hengissä."

Mun äiti teki itsemurhan. Oli seurakunnalla töissä ja ehkä sen takia meidän paikkakunnan pappi tuli sen kertomaan.

Pyydän istumaan alas ja sanon, että on jotain surullista kerrottavaa. Sitten kerron, kuka on kuollut ja yleensä vielä miten ja milloin, kun sitä on kysytty. Kysyn tarvitseeko heti jotain apua, että onko esim lääkitystä, jota täytyisi muuttaa, kun tämä uutinen nyt tuli.

Kansalaistaito kirjoitti:

Lapsena minun piti viedä kaksi kertaa kuolinviesti. Tein sen niin kuin silloin tuntui oikealta.

Mutta miten ammattilaiset saapuvat perheen ovelle kertomaan, että perheen lapsi on juuri menehtynyt hukkumisonnettomuudessa tms. turmassa? Tuollainenhan on varmasti hyvin dramaattinen hetki.

En ole ap, mutta minäkin olen vienyt kuolinviestin. Oli 60-lukua ja meillä oli kulmakunnan ainoa puhelin. Naapurin vanha mummo kuoli ja sairaalasta soitettiin, että nyt ko vanhus nukkui pois.

Meidän puhelinnumero oli monella naapurilla yhteystietona.

Olin reipas tyttö ja minut laitettiin asialle.

Olen soittanut vanhainkodista omaisille kuolinviestejä, yleensä ne ovat odotettuja.

Mutta nykyisin kun kaikilla on kännykkä mukana voi soittaa tosi ikävään paikkaan, kaupan kassajonoon, teatteriin väliajalla.

Eli aloitan esittelemällä itseni, kysymällä voitko hetken puhua, kertomalla, että uutiset ovat ikäviä. Ja sitten kerron, että omainen on kuollut, ei mitään siirtynyt ajasta ikuisuuteen, nukkunut pois, vaan selkeästi kuollut.

Syystä, että hätääntyneelle omaiselle ei jää epäselväksi, onko siirtynyt sairaalaan, nukahtanut syvään uneen, hätäännyksissään ihmismieli voi etsiä vaihtoehtoja ja uskoa ettei niin tapahtunut.

Otan osaa suruun ja kuuntelen mitä kysymyksiä omaisella on. Kysyn haluavatko he tulla katsomaan vainajaa ja ihan käytännön neuvoja, miten me toimimme ja mitä omaisen tulee tehdä. Lopuksi toivotan jaksamista ja kerron, että ihan millloin vaan voi soittaa tai tulla käymään, jos tulee kysymyksiä käytännön asioista tai muuten haluaa puhua.

Poliisilta pysäyttävä teksti suruviestin viemisestä – poikaansa kotiin odottaneille vanhemmille piti kertoa, ettei poika tulee enää kotiin

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000001255909.html

Poliisikokelaat harjoittelevat suruviestin viemistä jo koulutuksen alkupuolella. Poliisiammattikorkeakoulun psykologian opettaja Mari Koskelainen kertoo, että kokelaat usein myös pohtivat, minkälaisen roolin he ottavat ikäviä uutisia viedessään.

- Yksi kokelas kysyi kerran, voiko poliisi itkeä?

- Minä aloin psykologina miettiä hienoa pitkää vastausta, mutta paikalla ollut kokenut poliisi vastasi, että kyllä voi.

https://yle.fi/uutiset/3-6547714

En tiedä mikä on oikea tai virallinen tapa, mutta mulle vaan soitettiin teho-osastolta viideltä aamulla että omainen on nyt kuollut.

Olen pannut merkille saman kuin tuo aiempi kirjoittaja, että elokuvissa ammattilaiset aloittavat kertomalla, että x on joutunut onnettomuuteen, onnettomuus oli paha, x loukkaantui vaikeasti jne. On varmasti eri asia toimittaa viesti jo kauan tuloaan tehneestä kuolemasta kuin yllättävästä menehtymisestä. Varmaan itse sanoisin myös jotain johdattavaa ensin. Ensimmäinen lause ei voi olla, että päivää, isänne on kuollut.

Mitään omia tuntemuksia eikä arveluja pidä alkaa kertoa, paitsi tietysti osaa pitää muistaa ottaa. Lisäksi pitää olla aikaa jäädä hetkeksi paikalle, jotta omainen ehtii kysyä. Itse pitää myös muistaa tiedustella, voiko tehdä jotain, esimerkiksi soittaa jonkun paikalle. Yhteystiedot pitää jättää, jos omaiselle tulee myöhemmin kysyttävää mieleen.

Missään nimessä ei saa käyttää mitään uskonnollista fraseologiaa, jos ei tiedä varmasti vainajan tai omaisen olevan uskonnollinen. Ateistia ei kovasti lohduta, jos tullaan kertomaan omaisen olevan nyt taivaan isän luona tms. Muistan kerran lukeneeni, miten omaista ahdisti vielä vuosien päästä suruviestin tuoneen poliisimiehen jossittelu siitä, että jos olisi ollut lunta tai ei olisi ollut, omainen olisi vielä hengissä.

Tärkeintä on, että sureva ei joudu lohduttelemaan suruviestin tuojaa, ellei tämäkin ole omainen.

Lapsen ei pitäisi missään oloissa viedä suruviestiä. En käsitä, miten tällaista edes tapahtuu.

Ei tullut viime vuonna poliisi ovelle vaan soittivat suruviestin?!

Vierailija kirjoitti:

Ei tullut viime vuonna poliisi ovelle vaan soittivat suruviestin?!

Olen myös ymmärtänyt, ettei nykyisin enää mennä paikan päälle viemään viestiä vaan soitetaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tullut viime vuonna poliisi ovelle vaan soittivat suruviestin?!

Olen myös ymmärtänyt, ettei nykyisin enää mennä paikan päälle viemään viestiä vaan soitetaan.

Ei ehdi paikan päälle, kun pitää ratsata ylinopeutta ajavia pikavoiton toivossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tullut viime vuonna poliisi ovelle vaan soittivat suruviestin?!

Olen myös ymmärtänyt, ettei nykyisin enää mennä paikan päälle viemään viestiä vaan soitetaan.

Ei ehdi paikan päälle, kun pitää ratsata ylinopeutta ajavia pikavoiton toivossa.

Vihapuhe on nykyään se ykkös prioriteetti.