Miksi annatte aina ihan epärealistisia ohjeita niille, joilla ei ole sukulaisten apua?

Koittakaa ymmärtää, että ystävä- ja naapuriavussa pätee jonkinlainen vastavuoroisuus. Tarjoa sinä apuasi, niin ehkä sinullekin sitä tarjotaan.



Terv. äiti, jonka sukulaiset asuvat kaukana, mutta jolla on ihanat naapurit, 2 lukioikäistä tutuksi tullutta tyttöä sekä ystäväperhe (=ex-miehen uusi perhe)

Muakin suututtaa ja vielä se, että jos täällä aloitetaan pino " onko muita joilla ei ole tukiverkkoa" ? niin aina siihen tulee joku tai jotkut viisastelemaan, etät poma vikanne on kun ei ole ketään!



Ei voida ymmärtää, että ehkä itse on poikkeuksellisen

ONNEKAS, että on sellaisia kavereita tai naapureita jotka auttaa arjessa.

Itse en saanut edes lapsen kuummia tai mummoa hoitmaan lasta hetkeksi vaikka asuvat vieressä ja MLL:stä käytämme kerran kuussa, mutta hätäapuja ei ole, ei.



Pystymetsästä tänne en ketään ota, niin hätää mulle ei tule.

ei meidän ystäväpiirissä ainakaan onnistu mitenkään, vaikka halua meillä olisi kaikilla. Epäsäännölliset ja erilaiset työajat, eri-ikäiset lapset erilaisine harrastuksineen sun muut. Meillä ainakin jokainen päivä on aikataulua siitä, kumpi ehtii hakea lapset ja viedä minnekin, missä välissä jompikumpi aikuisista ehtii kauppaan tai laittaa ruokaa jne. Ei ole yhtään ainutta sellaista arkipäivää, että jos ystäväni pyytäisi jotain muuta lastenhoitoapua, kuin hätätapauksessa, niin onnistuisi. Ja sama jama on tietysti myös toisinpäin.

Ensinnäkin meidän taloyhtiössä on vaihtuvuus suuri. Juuri kun tutustuin yhteen ihmiseen, hän muutti pois. Hänen lisäkseen lyhyellä aikaa meiltä on muuttanut kolme perhettä. Pienessä taloyhtiössä tämä tarkoittaa sitä, että naapureihin ei pääse tutustumaan.



Yksi naapuri on sanonut suoraan, että hän ei halua ottaa minkään laista vastuuta toisten lapsista. Enkä edes kysynyt lastenhoitoapua, mutta ehkä hän pelkäsi, että jotain sellaista on tulossa. Halusi vain jo varmistella, että ei sitten mitään tule pyydettyä edes vahingossa.



Olen pariin kertaan yrittänyt järjestää naapuritapaamista meillä ihan vain huvin vuoksi ja ilman velvotteita, mutta kukaan ei ole tullut. Ilmeisesti eivät siis halua tutustua paremmin.



Kerran olisin tarvinnut naapurin mieheltä raskaan esineen nostoapua, mutta tämä sanoi vain yksikantaan, että hän ei toisten asioihin sotkeudu. Kun ei oma mies ollut paikalla, meni pitkään miettiessäni, miten saan hoidettua asian. Onnistuihan se lopulta.



Kaiken kaikkiaan siis omat naapurini näyttävät olevan etäisiä ja vaikeasti lähestyttävissä. Näiden esimerkkien ja muidenkin juttujen perusteella olen saanut sen kuvan, että meidän naapureihin ei voi tutustua kovin läheisesti. En ainakaan naapuriapua lähtisi heiltä pyytämään.

minä en kehtaa pyytää naapuria ottamaan meidän lapsia hoitoon, koska hän ei missään tapauksessa pyydä apua meiltä.



Toisaalta, koska minulla ja miehelläni on harvoin työajan ulkopuolella samaan aikaan menoja, niin on onni kun pystymme sumplimaan keskenämme menomme ja siis turvaamaan lapsille hoidon.

aika kalliiksi tulisi mll:ltä moinen meille tukiverkottomille.

loppuun, kun toinen äiti aloitti valittamisen, että miten mummi oli töykeä, kun oli sopinut teatteriin menon perjantaiksi, jolloin tämä äiti olisi halunnut lähteä miehensä kanssa syömään ulos. Mummi oli kuulemma itsekäs. Ehdotin, että eikö syömään menoa voisi siirtää lauantaiksi, niin ei kuulemma, kun lauantait ovat perheen yhteistä aikaa.

Lopulta tämä äiti päätti, että soittaa siskolleen, että ottaa lapset että hän pääsee miehen kanssa perjantaina syömään.

Minä sain vastaavasti kommentin, että eikös mummit ole sitä varten että he hoitavat lapsenlapsia aina kun tarvitsee. Ei käynyt kaverilla mielessä, että kaikilla ei ne mummit ole kolmen kilometrin päässä sinkoamassa avuksi....

kanssa voi pestä. Ja kauppaan ei voi mennä lasten kanssa, pitäähän ne viedä mummille, että äiti saa shoppailla rauhassa. Ja kerran viikkoon pitää päästä viettämään miehen kanssa laatuaikaa jne.....

Ja nämä äidit neuvovat täällä ottamaan MLL:n hoitajan

ystäväni toteaa aina, että heillä on ihan sama tilanne, olisi kiva edes joskus mennä jonnekin, mutta ei kehtaa enää vaivata isovanhempia, kun he ovat joka päivä apuna lasten kuljettamisessa harrastuksiin jo muutenkin. Ihan sama asia siis kai...

mitäs olemme muuttaneet erilleen sukulaisista. :)



Me olemme muuttaneet vähän aikaa sitten tuhansien kilometrien päähän kaikista tutuista ja maan kieltä en vielä osaa joten täällä sitä joskus tuntee olonsa vähän orvoksi kun ei kertakaikkiaan ole ketään kehen turvata mutta eiköhän se tästä.

sukulaiset ehdotteleva itse mulle aina, että palkkaa lapsenvahti.

vai kysyisinkö tänään vaikka nelilapsiselta ystävältäni, voisiko hän vaihteeksi viedä lapsensa harrastuksiin bussilla, koska hänhän ei mahdu enää autoon, jos ottaa minunkin viisi lastaan vielä mukaan, voisin mennä vaikka kampaajalle!

Tiedän että apua löytyisi aina kun tarvitsisi. Itse tullaan kuitenkin toimeen saaden apua toisinaan nuorilta sukulaisilta ja lapsen kummeilta. Mummeja nähdään sitten muutaman kerran vuodessa.

Vuosi sitten itselläni oli samanlainen tilanne ja nyt kun saan tarvittaessa mm. naapureilta apua niin osaan arvostaa sitä todella paljon! Sen arvon ymmärtää vasta kun on ollut tilanteessa missä ei olekaan apu ollut itsestään selvää. Samoin minulta pyydetään apua jos tarvii, ja välissä vaikkei niin tarvisikaan. Eikä aina ole varaa ottaa MLL:ltä hoitajaa eikä kaikkialla se hoitaja pääse kun sitä todella tarvii.

ystäviä puhumattakaan naapureita vaivaisin lapsenhoito-ongelmillani. Joku paha sairastuminen, loukkaantuminen olisi ainoa mahdollinen tapaus.



Enkä itsekään välittäisi olla kenenkään kampaaja- tai jumppa tai miehen kanssa syömään meno-ajan lapsenvahti. Ihan tarpeeksi omankin elämän kanssa, kun on lapset ja työt ja talot...



Ja tosiaan, nykyään on monesti vielä niinkin, että vaikka mummot asuisi kolmen kilometrin päässä, eivät halua lapsia itseään häiritsemään. Tiedä sitten missä vika? Kaikki liian itsekkäitä varmaan. Mutta noin lapsia ihan itse omasta halusta tehneenä paras pitää suunsa kiinni ja istua kotona niiden ah niin ihanan raivostuttavien ja väsyttävien apinoiden kanssa! Kymmenen vuoden kuluttua niistä ei näy kuin kantapää oven välissä ja syliin ei tule kirveelläkään...

pari kertaa on ollut todellinen hätätapaus, mutta kukaan ei voinut auttaa, yhdellä oli saunavuoro ja toinen halusi katsoa tv:tä... ja meillä tarvittiin sairaalahoitoa.

ENSINNÄKIN täällä palstalla neuvot tuppaavat monesti olemaan epärealistisia siksi, että aloituksen tekijät pihtaavat tietoja. Jos joku anelee neuvoja ja valittaa jaksamisongelmiaan vaikkapa nyt kolmen lauseen aloituksessa, niin pahapa siinä on kovin osuvia neuvoja jaella! Joten pankaa nyt hitsi vie niihin aloituksiin VÄHÄN enemmän taustatietoja!



TOISEKSIKIN joo, tiedän, että kaikilla ei ole isovanhempia tai muuta sukua avuksi. Eikä sellaisia kavereita, joita pyytää avuksi.



Sanoisin silti, että tuohon sentään VOI vaikuttaa itsekin, jos osaa suunsa avata ja olla hiukan aktiivinen. Jos jo olemassaolevilla kavereilla ei ole auttamiskapasiteettia (ei ole aikaa tai liikaa lapsia tai molemmat), niin etsikää yya-apua muista, samassa elämäntilanteessa olevista. Noita muita äitejä bongaa hiekkisellä, puistoissa, avoimissa päiväkodeissa.



Kun heitä löytyy, ja lapsien yhteisleikki tuntuu sujuvan, kutsukaa kylään kaffeelle. Jutelkaa. Ehdottakaa vastavuoroisuuteen perustuvaa yhteistoimintaa, kun ystävyys alkaa sujua. Kun sinä vahdit meidän Vilmaa ja Villeä perjantaina klo 13-15, minä katson teidän Klaaraa ja Kallea lauantaina klo 11-13.



Minullakin omat työkaverit ja lapsuudenystävät olivat niin eri elämäntilanteissa, ettei heistä ollut apureiksi, enkä olisi kehdannut heitä pyytääkään, kun heillä ei ollut itsellään vastaavaa avuntarvetta. Mutta noita SAMASSA elämäntilanteessa olevia kavereita löytyi kyllä.



Ja ok, toki voi olla niin, että asutaan korvessa, eikä todellakaan ole ketään lapsiperhettä 50 kilsan säteellä.



Mutta karu totuus on, että monasti nuo jutut ovat kiinni omasta järjestelykyvystämme.

mutta kun koko ajan joutuu juoksemaan ja aina on kiireinen ja väsynyt, ei sitä hirveän helposti tule lähdettyä johonkin etsiskelemään, että löytyisikö joku avun tarvitsija, joka auttaisi sitten itseäkin tarvittaessa. Minä ainakin olen niin väsynyt, että en mitenkään jaksaisi enää hoitaa vieraita lapsia, kun omassa arjessakin on niin hirveästi tekemistä. Tällaisesta tilanteesta ei niillä ihmisillä ole mitään tuntumaa, joilla on vaikka isovanhempien apua säännöllisesti tarjolla. Ei varmaan edes joudu tilanteeseen, missä ei enää jaksa mitään apua alkaa etsimään, yrittää vaan samalla kaavalla jotenkin jaksaa eteenpäin.

Me ei esimerkiksi koskaan käydä miehen kanssa kahdestaan missään. Varmaan joku lapsenvahti löytyisi, jos hirveästi vaivaa näkisi, mutta kynnys siihen aina nousee niin, ettei mikään meno enää tunnukaan sen vaivan arvoiselta, että jaksaisi alkaa voimiaan vielä siihenkin jakamaan. Ajatellaan aina että ensi kerralla...

Mutta toisaalta, jos on jaksanut kerran sellaisen yya-verkoston rakentaa, se on sitten olemassa.



Yksipuolista apua ei varmasti saa, vastavuoroisuutta se kysyy aina. Vaikka kyse olisi isovanhemmista, niin senkin suhteen hoito vaatii aikaa ja viitseliäisyyttä! Pitää jaksaa hoitaa välillä niiden isovanhempien asioita, kyläilläkin silloin, kun mieluummin olla möllöttelisi kotosalla.



-24-

oihin..No ei ehkä sentään, mutta luulisi ihmisten joskus ajattelevan, että sitä niittää mitä kylvää...