Lapsen kiukkukohtaus, miten tulisi toimia?

Kuusivuotiaalla olisi jo valmiudet kypsempään käytökseen kuin kolmivuotiaan kiukkuun. Saako hän sillä huomiota? Itse jo sanoisin tuon ikäiselle etten jaksa huutoa kuunnella. Enkä siis mitenkään lempeästi enkä empaattisesti.

Vierailija kirjoitti:

Kuusivuotiaalla olisi jo valmiudet kypsempään käytökseen kuin kolmivuotiaan kiukkuun. Saako hän sillä huomiota? Itse jo sanoisin tuon ikäiselle etten jaksa huutoa kuunnella. Enkä siis mitenkään lempeästi enkä empaattisesti.

Käsittääkseni lapsi saa huutamalla ja itkemällä toisessa kodissaan tahtonsa läpi, joka tietysti vaikeuttaa meidän arkeamme. Olisiko minun pitänyt sitten sanoa vihaisesti/jämäkästi lapselle että "nyt riittää vekoilu, ala tulla tai jäät yksin siihen itkemään!" Vai miten olisi paras? Ja sitten kun olisin sanonut jotenkin noin, niin olisiko minun pitänyt raaha lapsi vaikka hihasta pitäen kotiin, vai lähteä vaan itse kävelemään vai kuinka? Ihan oikeasti kaipaan apua tähän, koska tällaisia tilanteita on useasti ollut ennenkin.

t.ap

Selkään vaan saatana! ja kunnolla! 

Mulla oli lapsena pahoja kiukkukohtauksia ja äitini oli ihan helisemässä kanssani. Eihän siihen kiukkuun mikään sillä hetkellä auta, se menee ohi aikojaan. Mielestäni tärkeämpää on ennalta ehkäisy. Tarpeeksi huomiota ja mielekästä tekemistä, rajoja, hellyyttä. Anna myös lapsesi olla oma pieni persoonansa, kuuntele ja näe millainen juuri hän on, älä liikaa pakota tiettyyn muottiin. Sitten kun kiukkukohtaus tulee, pysyttele itse rauhallisena (äitini ei aina pystynyt vaan sortui tukisteluun ja huutoon), kerro olevasi käytettävissä jos lapsi haluaa syliin/jutella, puuhaile muuten kiukkukohtauksen aikana vaikka omiasi. Sitten kun se on ohi, kysy haluaako lapsi jutella siitä. Jos ei niin jatkatte elämää normaalisti. Mulle jäi ikävät fiilikset siitä miten äitini kauhisteli ja paheksui kiukkukohtauksiani muille ihmisille minun kuullessani, en suosittele tekemään niin.

Omilla lapsillani ei ole ollut vastaavia kiukkukohtauksia. Ovat isoja jo.

Aikanaan kun omalle pojalle iski uhma päälle ja alkoi tuollaisen temppuilun, jatkoin kävelyä hieman hitaammin. En pysähtynyt lepertelemään, mutta varmistin että saa minut turvallisesti kiinni. Tyhjänpäiväinen rääkyminen loppui kun poika huomasi että huutaminen ja samanaikainen kävely hengästyttää liikaa.

Toimintasi kuulostaa ihan järkevältä. Hyvä, että lähdit kotiin, etkä jäänyt lepertelemään.

Joillain lapsilla juuri kuuden vuoden kieppeillä on suurin uhma. Kun ei oikein tiedetä ollaanko isoja vai pieniä.

Jaloista kiinni ja kersa ylösalaisin, sitten dippaus kuralätäkköön. Sitten kysyisin että onko pilalla vai mennäänkö kotiin pyykille.

Meillä on kaikille kolmelle lapselle tehty selväksi jo hyvin pienestä pitäen, että vihainen saa olla ja sen saa ilmaistakin, mutta turhanpäiväisellä kiukuttelulla mikään asia ei etene suotuisasti. Se tapahtuu vain keskustelemalla järkevästi ja perustelemalla kantansa. Ikinä eivät saaneet mitään esim. kaupasta, jos alkoivat kiukkuilla. Kaikki oppivat jo aika nuorina ilmaisemaan asiallisesti mielihalunsa ja -pahansa.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on kaikille kolmelle lapselle tehty selväksi jo hyvin pienestä pitäen, että vihainen saa olla ja sen saa ilmaistakin, mutta turhanpäiväisellä kiukuttelulla mikään asia ei etene suotuisasti. Se tapahtuu vain keskustelemalla järkevästi ja perustelemalla kantansa. Ikinä eivät saaneet mitään esim. kaupasta, jos alkoivat kiukkuilla. Kaikki oppivat jo aika nuorina ilmaisemaan asiallisesti mielihalunsa ja -pahansa.

Niin, tuo on tosi hyvä. Minustakin olisi tärkeää että lapsi oppisi sen että tunteet saa näyttää, mutta huutamalla, kiristämällä tai kiukuttelemalla ei tahtoaan saa läpi. Keskustelemalla voi saada. Voiko lapsi oppia näitä taitoja, jos lapsen toisessa kodissa niitä ei juurikaan harjoitella, vaan annetaan aina lopulta periksi huudolle ja itkulle? Turhauttaa tietysti kun on ns. eri pelisäännöt.  Eikä tarkoitus nyt ole haukkua toista vanhempaa, vaan pohtia että voinko oikeasti vaikuttaa lapsen kasvatukseen ja voiko lapsi oppia hyvät käytöstavat näinkin, vaikka eri kodeissa on erilaiset tavat.

t.ap

Vierailija kirjoitti:

Toimintasi kuulostaa ihan järkevältä. Hyvä, että lähdit kotiin, etkä jäänyt lepertelemään.

Joillain lapsilla juuri kuuden vuoden kieppeillä on suurin uhma. Kun ei oikein tiedetä ollaanko isoja vai pieniä.

Olen huomannut myös tämän, että lapsi tuntuu olevan juuri siinä vaiheessa, että on itse ihan sekaisin siitä, haluaisiko olla vielä vauva, niin että kaikki tehtäisiin hänelle valmiiksi, vai haluaisiko olla jo iso, ja osata ja pärjätä kaikessa yksin. Välillä tuntuu ettei hän itsekään tiedä mikä olisi hyvä turhautuu sitten siihen kun tuleekin kiukku eikä ollutkaan vielä tarpeeksi iso johonkin toimeen.

t.ap

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli lapsena pahoja kiukkukohtauksia ja äitini oli ihan helisemässä kanssani. Eihän siihen kiukkuun mikään sillä hetkellä auta, se menee ohi aikojaan. Mielestäni tärkeämpää on ennalta ehkäisy. Tarpeeksi huomiota ja mielekästä tekemistä, rajoja, hellyyttä. Anna myös lapsesi olla oma pieni persoonansa, kuuntele ja näe millainen juuri hän on, älä liikaa pakota tiettyyn muottiin. Sitten kun kiukkukohtaus tulee, pysyttele itse rauhallisena (äitini ei aina pystynyt vaan sortui tukisteluun ja huutoon), kerro olevasi käytettävissä jos lapsi haluaa syliin/jutella, puuhaile muuten kiukkukohtauksen aikana vaikka omiasi. Sitten kun se on ohi, kysy haluaako lapsi jutella siitä. Jos ei niin jatkatte elämää normaalisti. Mulle jäi ikävät fiilikset siitä miten äitini kauhisteli ja paheksui kiukkukohtauksiani muille ihmisille minun kuullessani, en suosittele tekemään niin.

Omilla lapsillani ei ole ollut vastaavia kiukkukohtauksia. Ovat isoja jo.

Kiitos vastauksestasi, hyviä vinkkejä. Mietin vaan tuota, että "Sitten kun se on ohi, kysy haluaako lapsi jutella siitä. Jos ei niin jatkatte elämää normaalisti.". Eli voiko noin tehdä, että jättää jonkun asian ikään kuin "ilmaan" tai käsittelemättä loppuun? Vähän niinkun että sitä ei olisi ikinä tapahtunutkaan.

t.ap

Kun lapsii raivoaa, hänelle voi vaikka sanoa, että voi hitsi, nyt sua selvästi harmittaa (= lapsella on oikeus tunteeseensa). Mutta sitten pitää olla valmis keskustelemaan ja kuuntelemaan. Tämä koskee siis sekä aikuista että lasta. Eli kiukkuilu ja määräily ilman perusteita ei ole kummallekaan sallittua. Lapsen pitää kertoa, mikä tässä tilanteessa nyt niin hirveästi suututtaa - ja aikuisen pitää kuunnella. Tai jos on kova kiire, niin sitten aikuisen pitää perustella, miksi tätä ei ole nyt aikaa käsitellä ja luvata keskustella asiasta myöhemmin. Ja pitää lupauksensa! Meillä ainakin saatettiin illalla vielä ennen nukkumaanmenoa käydä läpi päivän "kriisejä".

Ja jos toisessa kodissa on toisenlaiset säännöt, niin sitten voi ihan suoraan sanoa, että meillä säännöt on nämä. Sillä selviää niistäkin tilanteista, kun lapsi väittää, että kaverille on sallittua se ja se.

Vierailija kirjoitti:

Kuusivuotiaalla olisi jo valmiudet kypsempään käytökseen kuin kolmivuotiaan kiukkuun. Saako hän sillä huomiota? Itse jo sanoisin tuon ikäiselle etten jaksa huutoa kuunnella. Enkä siis mitenkään lempeästi enkä empaattisesti.

Piti itsekin vilkaista ikä uudelleen, meillä kun 2v 4kk käyttäytyy noin. Pienetkin jutut tekee sen, että elämä dramaattisesti pilalla, mikään ei kelpaa jne.

Totta kai lohdutetaan ja autetaan tunteiden kanssa, mutta ihan joka juttuun ei tämänikäisenkään kanssa lähdetä. Kerran esimerkiksi ei suostunut tulemaan syömään, vaan heittäytyi keittiön lattialle itkemään, kun olisi muumeja halunnut mennä katsomaan.

Istuin pöytään ja ilmoitin, että nyt syödään ja aloitin ruokailun. Lapsi vilkuili itkun ja huudon seasta, että huomaanko hänen suuren tragediansa, mutta pikkuhiljaa alkoi rauhoittua. Kun totesi ettei saa yleisöä tälle draamalleen, niin tuli pöydän ääreen ja alkoi syödä kanssani. En maininnut mitään kiukkukohtauksesta, vaan aloin rupatella niitä näitä, ja pian lapsikin höpötteli kanssani iloisena.