Lue keskustelun säännöt.
Miksi yksinäisyydestä syytetään ihmistä itseään
24.04.2018 |
Kun esimerkiksi todella itsekriitiikkisen ihmisen voi vain olla vaikeaa löytää ketään, joka ei antaisi hänelle tunnetta kritisoinnista ja jää siksi mieluummin yksin. Vaikkei siitä nautikaan.
Kommentit (27)
Tässä ap:lle -ja muillekin- luettavaa :)
https://www.vauva.fi/keskustelu/3137326/muukalaisia-itsellemme-yksinais…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukaan ei tule ovikelloa soittamaan ja ystäväksi pyytämään. Täytyy olla oma-aloitteisuutta ja uteliaisuutta uusiin asioihin. , mennä mukaan. Kyllä se on omissa käsissä ihmissuhteet.
Olen yrittänyt nyt yhdeksän vuotta, niin kauan kun olen ollut äiti ja asunut uudella paikkakunnalla. Olen mennyt mukaan, puhunut, kysynyt, pyytänyt, ehdottanut ... sillä tuloksella, että joskus olen saanut lenkkiseuraa, kerran käytiin kesäteatterissa. Yhtään ystävää ei ole käteen jäänyt, ei leikkipuistosta, ei opiskelupaikasta, ei harrastuksesta. Paljon on tuttuja, joiden kanssa vaihtaa muutama sana kun jossain nähdään, mutta se ei ole sama asia kuin että olisi ihminen tai kaksi elämässä joiden kanssa tehdä asioita, pohtia maailman menoa.
Olen nyt lopettanut yrittämisen (jonka kainosti pidin niin tunkeilemattomana kuin osasin) ja olen prosessoimassa tätä kaikkea, yritän hyväksyä, että minussa on jotain niin pahasti vialla, ettei ihmiset halua muuta kuin moikata. Yritän olla katkeroitumatta siitä, että olen näkymätön. Yritän todella.
Olet tylsä ja mitäänsanomaton tai sitten jopa epämiellyttävä jollain tavoin.
Miksi muiden pitäisi ystävystyä kanssasi? Ei se mikään kansalaisvelvollisuus ole. Itse samassa tilanteessa sain paljon kavereita, jopa pari ystävää.
Olen kuunteleva ja empaattinen. Silti minulla on tiukasti myös omat kantani asiaan. En siis ole nöyristelevä lammas, joka yrittää olla mieliksi tilanteessa kuin tilanteessa.
Ymmärrän, jos tähän ei ole eväitä. Ei sitten vain ole ja se on ikävä kohtalo.
Uskallan väittää, että olen tätä paljon enemmän ja aidommin kuin sinä ikinä, mutta silti sinun kaltaiset saavat niitä ystäviä jatkuvasti. Tai ehkä kaltaisenne löytävät toisensa? En minäkään ole muille mieliksi, mikäli sillä tarkoitetaan itsensä unohtamista ja suoranaista valehtelua siitä, millainen olen. Enkä ole nöyristelevä lammas. Vaikka nöyryys itsessään on ihmisessä ihan suotava piirre, se vain ei tarkoita sitä, mitä sinä luulet.
Ohis...kyllä. Ainakin mulla 99% ystävistäni on jokseenkin samanlaisia kuin itsekin olen. Lika barn leka bäst.
Tämä. Uskon, että oma yksinäisyyteni (tai ystävättömyyteni, miten vain) johtuu juurk siitä, että olen hyvin erilainen persoona kuin kumaan tuntemani ihminen.
En koe ns. henkistä yhteyttä kuin joskus harvoin. En edes muista, milloin viimeksi. :(
Olen tuntenut yhden ainoan (miehen), jonka uskoin ymmärtävän minua. Siitäkään en ole varma; ehkä vain olimme molemmat "erilaisia", ja tuntui hyvältä, että joku hyväksyi. Olen katunut, että jätin tämän ihmisen. :'-(
Nykyisin olen erakko, vaikka silloin tällöin liikunkin ihmisten piireissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukaan ei tule ovikelloa soittamaan ja ystäväksi pyytämään. Täytyy olla oma-aloitteisuutta ja uteliaisuutta uusiin asioihin. , mennä mukaan. Kyllä se on omissa käsissä ihmissuhteet.
Olen yrittänyt nyt yhdeksän vuotta, niin kauan kun olen ollut äiti ja asunut uudella paikkakunnalla. Olen mennyt mukaan, puhunut, kysynyt, pyytänyt, ehdottanut ... sillä tuloksella, että joskus olen saanut lenkkiseuraa, kerran käytiin kesäteatterissa. Yhtään ystävää ei ole käteen jäänyt, ei leikkipuistosta, ei opiskelupaikasta, ei harrastuksesta. Paljon on tuttuja, joiden kanssa vaihtaa muutama sana kun jossain nähdään, mutta se ei ole sama asia kuin että olisi ihminen tai kaksi elämässä joiden kanssa tehdä asioita, pohtia maailman menoa.
Olen nyt lopettanut yrittämisen (jonka kainosti pidin niin tunkeilemattomana kuin osasin) ja olen prosessoimassa tätä kaikkea, yritän hyväksyä, että minussa on jotain niin pahasti vialla, ettei ihmiset halua muuta kuin moikata. Yritän olla katkeroitumatta siitä, että olen näkymätön. Yritän todella.
Ehkä ongelma on tuo tunkeilemattomuus. Ihmiset on sillä tavalla yksinkertaisia että moni tykkää puhua itsestään. Kun tunkeilee sen verran että toinen alkaa puhumaan itsestään, homma lähtee rullaamaan. Jonkun verran pitää udella ja vaikuttaa kiinnostuneelta.
Toinen taktiikka on sitten olla itse aivan avoin. Kertoa vaikka paikkakunnan facebookryhmässä että nyt on tällainen tilanne että ystäviä ei ole ja olisiko muita samassa tilanteessa. Aivan varmasti on. Sopii siitä tapaamisia sitten. Mielummin yhden kanssa kerrallaan kuin ryhmässä. Jos tuntuu että alkuun on vaikea tutustua, senkin voi vain kertoa saman tien että näin on, mutta muutaman kerran jälkeen olet luontevampi. Mitä menetettävää siinä on, ei mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukaan ei tule ovikelloa soittamaan ja ystäväksi pyytämään. Täytyy olla oma-aloitteisuutta ja uteliaisuutta uusiin asioihin. , mennä mukaan. Kyllä se on omissa käsissä ihmissuhteet.
Olen yrittänyt nyt yhdeksän vuotta, niin kauan kun olen ollut äiti ja asunut uudella paikkakunnalla. Olen mennyt mukaan, puhunut, kysynyt, pyytänyt, ehdottanut ... sillä tuloksella, että joskus olen saanut lenkkiseuraa, kerran käytiin kesäteatterissa. Yhtään ystävää ei ole käteen jäänyt, ei leikkipuistosta, ei opiskelupaikasta, ei harrastuksesta. Paljon on tuttuja, joiden kanssa vaihtaa muutama sana kun jossain nähdään, mutta se ei ole sama asia kuin että olisi ihminen tai kaksi elämässä joiden kanssa tehdä asioita, pohtia maailman menoa.
Olen nyt lopettanut yrittämisen (jonka kainosti pidin niin tunkeilemattomana kuin osasin) ja olen prosessoimassa tätä kaikkea, yritän hyväksyä, että minussa on jotain niin pahasti vialla, ettei ihmiset halua muuta kuin moikata. Yritän olla katkeroitumatta siitä, että olen näkymätön. Yritän todella.
Olet tylsä ja mitäänsanomaton tai sitten jopa epämiellyttävä jollain tavoin.
Miksi muiden pitäisi ystävystyä kanssasi? Ei se mikään kansalaisvelvollisuus ole. Itse samassa tilanteessa sain paljon kavereita, jopa pari ystävää.
Olen kuunteleva ja empaattinen. Silti minulla on tiukasti myös omat kantani asiaan. En siis ole nöyristelevä lammas, joka yrittää olla mieliksi tilanteessa kuin tilanteessa.
Ymmärrän, jos tähän ei ole eväitä. Ei sitten vain ole ja se on ikävä kohtalo.
Ei kyllä vaikuttanut empaattisen ihmisen kirjoitukselta tämä. Ettet vain olisi kuitenkin itserakas ja valehtelemaan taipuvainen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukaan ei tule ovikelloa soittamaan ja ystäväksi pyytämään. Täytyy olla oma-aloitteisuutta ja uteliaisuutta uusiin asioihin. , mennä mukaan. Kyllä se on omissa käsissä ihmissuhteet.
Olen yrittänyt nyt yhdeksän vuotta, niin kauan kun olen ollut äiti ja asunut uudella paikkakunnalla. Olen mennyt mukaan, puhunut, kysynyt, pyytänyt, ehdottanut ... sillä tuloksella, että joskus olen saanut lenkkiseuraa, kerran käytiin kesäteatterissa. Yhtään ystävää ei ole käteen jäänyt, ei leikkipuistosta, ei opiskelupaikasta, ei harrastuksesta. Paljon on tuttuja, joiden kanssa vaihtaa muutama sana kun jossain nähdään, mutta se ei ole sama asia kuin että olisi ihminen tai kaksi elämässä joiden kanssa tehdä asioita, pohtia maailman menoa.
Olen nyt lopettanut yrittämisen (jonka kainosti pidin niin tunkeilemattomana kuin osasin) ja olen prosessoimassa tätä kaikkea, yritän hyväksyä, että minussa on jotain niin pahasti vialla, ettei ihmiset halua muuta kuin moikata. Yritän olla katkeroitumatta siitä, että olen näkymätön. Yritän todella.
Ehkä ruuhkavuosissa rypevillä ei vaan ole aikaa sellaiselle ystävälle, jota kaipaat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nyt taisin tajuta. Kysymys koskikin sitä, voiko joku yksinäisen menneisyydessä ollut ihminen olla syyllinen siihen, että yksinäinen ei tänään ystävysty. Kyllä voi. Juuri koulukiusaaminen on yksi tällainen asia. Mutta syy ei ole kuitenkaan niiden, jotka tänään eivät halua ystävystyä yksinäisen kanssa vaan sen koulukiusaajan.
Tätä juuri ajoin takaa. Enpä ole vielä kuullut kenenkään positiivisuudesta saarnaavan osaavan antaa apua tuollaiseen. Olen mielestäni ihan positiivinen ihminen, mutta erittäin murskaavasta itsekriittisyydestä kärsivä. Koitan nyt vähentää niiden ihmisten kunnioittamista ja uskomista, jotka viestivät arvostelemalla, miten paljon minua parempia ihmisiä he ovet, koska eivät he ole. He ovat ihan surkeita.
ap
.