Lue keskustelun säännöt.
Miehen sukutaloon muutto, miten kotiutua?
22.04.2018 |
Olen muuttamassa miehen sukutaloon, joka on siis maatilan päärakennus. Vietän siellä nykyiselläänkin aika paljon aikaa, mutta tavarat ovat omassa asunnossani.
Miehen vanhemmat ovat muuttaneet pois talosta, mutta käyvät siellä yhä lähes päivittäin tekemässä töitä ja muuten hengailemassa. Joskus ovat yötäkin. On ihan tavallista, että joku sukulainen pamahtaa paikalle viikonloppuaamuna, kun olen keittämässä kahvia unenpöpperössä. Se on semmoinen sukutalo, johon perhe tulee edelleen viettämään aikaa, välillä myös miehen sisarukset.
Siellä kaikki astiat, keittiövälineet, huonekalut sun muut tavarat ovat valmiina ja kaapit täynnä. Mies ja tämän vanhemmat sanovat, että muutoksia saa kyllä tehdä. Tuntuu vaan vaikealta viedä varastoon toisten astioita, vaihdella verhoja, valaisimia ym., kun miehen sukulaiset ovat sitten kommentoimassa valintoja. Olisipa tyhjä talo, johon muuttaa ja josta tehdä omannäköinen! Mies suuttui, kun sanoin, että tunnen olevani vieraana. Minulle ei kuulemma mikään riitä ym. Mies ei ymmärrä, miksi muiden tavarat häiritsevät. Hänellä ei ole minkäänlaista sisustusviettiä ym.
Ehkäpä tilanne muuttuu, kun muutan taloon kokonaan. Vähän kyllä pelottaa, jatkuuko tilanne samanlaisena. Sukulaiset lappaavat talossa miten lystäävät ym. Kyllä, olen jossain määrin introvertti enkä jaksaisi tavata miehen vanhempia yllätykseksi ensimmäisenä aamulla ym., vaikka ovat kovin mukavia. Enkä halua, että sukulaiset käyvät talossa omine lupineen kun olemme poissa. Näistä asioista on tosi vaikea puhua miehelle. Ei ymmärrä yhtään näkökulmaani.
Onko kenelläkään kokemuksia miehen kotitaloon muutosta? Miten sopeuduitte lopulta?
Ja haluaisin korostaa, etten ole millään tavalla taloudellisesti riippuvainen miehestä. Siitä tässä yhteenmuutossa ei ole kyse.
Kommentit (21)
Minun mielestäni sillä ei pitäisi olla mitään väliä, onko miehelläsi sisustusviettiä vai ei. Hänen pitäisi silti ymmärtää sinun sisustusviettiäsi, eikä suuttua.
Jotenkin kuulostaa, ettei tuosta tule mitään, anteeksi vain. Ne ihmiset sopeutuvat toisten nurkkiin, jotka eivät välitä omasta reviiristä, omista asioista, yksityisyydestä yms. Toisaalta ennen vanhaan saatettiin odottaa, että miniä sopeutuu kaikkeen ja on hiljaa, vaikka kiukuttaisi. Nyt on eri ajat.
Sinulla pitää olla oikeus omaan tilaan ja vaikka osan asunnosta rajoittaminen pelkästään sinun ja miehen käyttöön, sukulaisten ulottumattomiin.
Sinulla on oikeus vaihtaa verhot ja matot, ja sukulaisten on syytä pitää suunsa supussa, jos valintasi eivät heitä miellytä.
Et kuulosta kohtuuttomalta. Lähinnä ihmettelen, että olet kestänyt tähän asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Me pintaremontoitiin vanha talo melkein kokonaan uusiksi. Oli jo muutenkin kipeästi remontin tarpeessa, edellinen remontti oli ollut joskus 50-60-luvulla. Purettiin aika reilulla kädellä vanhoja pintoja ja laitettiin uutta lattiaa, laattaa yms. Omat huonekalut ja keittiövälineet tottakai. Vanhat jaettiin sukulaisille, ne mitkä ei kelvanneet myytiin tai vietiin kaatsille. Nyt viihdytään molemmat. Tosin appivanhemmat eikä muutkaan sukulaiset pölähdä kutsumatta kylään.
Olemme myös pintaremontoineet pari huonetta jo ja se kieltämättä on parantanut tilannetta. Keittiö taitaa olla nyt pahin murheenkryyni. Se on remontoitu muutama vuosi sitten isolla rahalla ja onkin ihan hieno, mutta ei yhtään omaa tyyliäni. Kun "lopullinen" muuton hetki tulee, pitää tosiaan laittaa keittiötarvikkeet ym. jakoon, jotta sinne mahtuu omat tavarani. Minulla on kyllä astiat ja vatkaimeni ja varaa ostaa uusia. Tuntuu hyyryläiseltä, ei kotoisalta käyttää muiden tavaroita..
Mutta suurempi ongelma on tuo, että sukulaiset käyvät miten lystäävät, kokkailevat ja nukkuvat ym. talossa. Aika vain näyttää, miten tässä lopulta käy. En voi kieltää ketään tulemasta, ymmärrän sen itsekin. Mutta eivätkö he itse ymmärrä, että asuvat itse nyt muualla..
Inhoan vain ajatusta, että talo on miehen. Tuntuu, että sen myötä minulla ei ole sananvaltaa. Tämä siis vain oma ajatukseni. Minulla olisi kyllä varaa lunastaa talosta osuus, mutta siinä ei ole mitään järkeä.
ap
Lunastaa osuus talosta vai tilasta? Aika harvalla meistä taitaa olla miljoonaomaisuutta, jolla ostaa oma osuutensa.
Taidan olla jotenkin outo, koska minua ei häiritse pätkääkään se, että muutin miehen sukutaloon ja olen antanut suurimman osan huoneista olla ihan samassa kunnossa kuin muuttaessamme. Miksi vaihtaisin verhot uusiin vain siksi, että tänä vuonna haluan kukallista, jos huoneessa jo on erikseen juuri sinne teetetyt verhot? Käytän rahani mieluummin sijoituksiin kuin uusiin "reviirimerkkeihin".
Eikä minua häiritse edes se, että käytössä on monen sukupolven hankkimia astioita. Tietty miehen isovanhempien häälahja-astiasto saa pysyä kaapissa arkena, mutta ei minua ahdista, vaikka pöydässä on omien Teema-lautasten sijaan appiukolta perittyä Arcticaa. Kunhan eivät ole samaan aikaa kattauksessa.
Alusta lähtien oli selvää, että tämä on yhteinen koti ja se tarkoittaa sitä, että minä en ole se, joka määrää ja päättää. Yhdessä asiat sovitaan ja jos miehen mielestä on kätevää, että veljensä perheineen tulee yöksi ja veli laittaa ruokaa "minun keittiössäni", niin mikä ihme minä sitä olen kieltämään? Mieluummin olen senkin ajan laittamassa puutarhaa kuntoon.
Vierailija kirjoitti:
Minun mielestäni sillä ei pitäisi olla mitään väliä, onko miehelläsi sisustusviettiä vai ei. Hänen pitäisi silti ymmärtää sinun sisustusviettiäsi, eikä suuttua.
Jotenkin kuulostaa, ettei tuosta tule mitään, anteeksi vain. Ne ihmiset sopeutuvat toisten nurkkiin, jotka eivät välitä omasta reviiristä, omista asioista, yksityisyydestä yms. Toisaalta ennen vanhaan saatettiin odottaa, että miniä sopeutuu kaikkeen ja on hiljaa, vaikka kiukuttaisi. Nyt on eri ajat.
Sinulla pitää olla oikeus omaan tilaan ja vaikka osan asunnosta rajoittaminen pelkästään sinun ja miehen käyttöön, sukulaisten ulottumattomiin.
Sinulla on oikeus vaihtaa verhot ja matot, ja sukulaisten on syytä pitää suunsa supussa, jos valintasi eivät heitä miellytä.
Et kuulosta kohtuuttomalta. Lähinnä ihmettelen, että olet kestänyt tähän asti.
Juuri tuolta tuntuu, että pitäisi sopeuta kaikkeen ja olla hiljaa, vaikka kiukuttaisi. Mies vetoaa siihen, että onhan hänenkin äitinsä sekä minun äitini muuttaneet miehen taloon ja sopeutuneet. Maailma on muuttunut 35 vuodessa ja minulla on hieman eri tilanne, kuin näillä naisilla aikoinaan. Eikä ainakaan minun äidilläni kotiutuminen ole mennyt kivuttomasti, päin vastoin.
Ymmärrän toki sen, että tulen suvun taloon ns. ulkopuolisena ja pitäisi olla kiitollinen tarjoituista puitteista. En tosiaan kuitenkaan ole taloudellisesti millään tavalla riippuvainen miehestä. Tienaan ihan hyvin ja muutakin varallisuutta on. Mieluummin rakentaisin miehen kanssa puoliksi kokonaan uuden talon, mutta ymmärrän, että sukutalo halutaan pitää asuttuna. Jos haluan miehen kanssa viettä elämäni, pitää minun muuttaa taloon lopullisesti viimeistään mahdollisten lasten synnyttyä.
Ap
On kokemusta.
Ihan ensimmäisenä asennatte ulko-oveen ovikellon ja ovi pysyy lukossa. Tämä on tärkeä.
Mä en kertakaikkiaan kestä sitä maalaisten tapaa saapastella (ja vielä niissä likaisissa kengissä) sisään taloon vaikka aamuseitsemältä. Naapurista serkkuun lappaa porukkaa talossa milloin milläkin asialla.
Ja teette tietysti kodistanne oman näköisenne, klaanin mielipiteille ei kannata liikoja korvaansa lotkauttaa. Teidän kotihan siitä tulee.
Nämä maalaiselämän kuviot voi olla vähän haastavia, kun se elämä on aika erilaista siellä. Jotenkin ymmärsin, että olet enemmän kaupungissa asustellut elämäsi aikana?
Mä tein sen ratkaisun, että muuttaessani taloon, pistin käytännöt raa'asti uusiksi, vaikka siitä "kylillä" kuulemma puhuttiinkin (varsinkin siitä ovikellosta) ja appivanhemmatkin osoittivat mieltään jonkin aikaa. Mutta oli pakko.
Ovi ei ollut enää auki jokaiselle ohikulkijalle aamusta iltaan, puhelimet on keksitty tai voi soittaa sitä pahamaineista ovikelloa. Aamulla klo 7 ei tosin varmasti kukaan tule päästämään sisään. Sisustus meni uusiksi jne.
Meillä isoin ongelma oli minun työssäkäyntini kaupungissa, ja mies pyörittää maitotilaa kotona. Jotenkin suku oletti, että olisin jättänyt työni ja ryhtynyt emännäksi tilalle. Tästä sai menettää hermonsa moneen otteeseen. Ja selittää, miksi en halua heittää viiden vuoden yliopistokoulutusta ja hyvinpalkattua, siistiä sisätyötäni ja uraani hukkaan. Ja perustella, miksi en työpäivän jälkeen halua ja jaksa tehdä toista työpäivää tilalla. Heidän mielestään toimistotyö=lepoaikaa. Tirha sitä oli edes yrittää selittää kerta toisensa jälkeen.
Kyllä sitä katsottiin monesti kieroon, kun pääsin töistä klo 16 ja tulin kotiin syömään ja lähdin klo 18 joogaan. Miehelle tosin tämä oli ihan itsestäänselvä, että teen näin, eikä mikään ongelma. Minähän olin jo työpäiväni tehnyt. Ja se miehen mielipide on ainoa asia, jolla on väliä.
On siellä maalla paljin mukaviakin adioita, mutta pidä puolesi ja tahtosi. Tahallaan ketään loukkaamatta tietysti, mutta kaikkeen ei tarvitse sopeutua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos tilalla edelleen on töissä vanhempi sukupolvi, ei heitä varmaan voi estää käymästä sisällä. Mutta jos talo on iso, olisiko mahdollista rajata aluetta niin, että teillä on yksityinen alue, jonne sisustat jonkun huoneen olohuoneeksi teille, jonne muut eivät kutsumatta piipahda?
Ei kai tuossa muuta mahdollisuutta ole kuin puhua, jos toiset eivät oikeasti tajua.
Laitat rajat niille sukulaisille, että käydä saa, mutta järki käteen siihen kylään pöllähtämiseen. Voi tehdä kipeää niille sukulaisille, mutta heidän tarvitsee nyt ymmärtää, että se talo on nyt TEIDÄN koti, eikä mikään hollitupa, mihin saapastellaan aamulla seitsemältä sisälle. Pidä oma asuntosi takaporttina, on ainakin joku paikka, mihin sitten mennä, ettet ihan tyhjän päälle jää, jos jotain konfliktia tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lunastaa osuus talosta vai tilasta? Aika harvalla meistä taitaa olla miljoonaomaisuutta, jolla ostaa oma osuutensa.
Taidan olla jotenkin outo, koska minua ei häiritse pätkääkään se, että muutin miehen sukutaloon ja olen antanut suurimman osan huoneista olla ihan samassa kunnossa kuin muuttaessamme. Miksi vaihtaisin verhot uusiin vain siksi, että tänä vuonna haluan kukallista, jos huoneessa jo on erikseen juuri sinne teetetyt verhot? Käytän rahani mieluummin sijoituksiin kuin uusiin "reviirimerkkeihin".
Eikä minua häiritse edes se, että käytössä on monen sukupolven hankkimia astioita. Tietty miehen isovanhempien häälahja-astiasto saa pysyä kaapissa arkena, mutta ei minua ahdista, vaikka pöydässä on omien Teema-lautasten sijaan appiukolta perittyä Arcticaa. Kunhan eivät ole samaan aikaa kattauksessa.
Alusta lähtien oli selvää, että tämä on yhteinen koti ja se tarkoittaa sitä, että minä en ole se, joka määrää ja päättää. Yhdessä asiat sovitaan ja jos miehen mielestä on kätevää, että veljensä perheineen tulee yöksi ja veli laittaa ruokaa "minun keittiössäni", niin mikä ihme minä sitä olen kieltämään? Mieluummin olen senkin ajan laittamassa puutarhaa kuntoon.
Olisi siis varaa lunastaa puolet talosta eli päärakennuksesta. Muusta tilasta ei nyt ollut puhetta.
Sinä olet esimerkki juuri siitä, miten asiaan ehkä pitäisi suhtautua. Hyvä, että sinun sopeutumisesi on mennyt kivuttomasti.
Mielestäni yhteinen koti tarkoittaa sitä, että osallistuvat päätöksentekoon ainakin niissä asioissa, jotka ovat itselle tärkeitä.
Tiedostan tosiaan, ettei esim. sisustus ole kaikille tärkeä juttu. Itsekään en välitä trendeistä, mutta haluan, että koti näyttää minulta, ei appiukon kokoelmalta. Rahasta nyt ei tosiaan ole kiinni.
Ja hienoa on myös se, että sukulaisten vierailut ovat sinulle ok. Itsellenikin välillä, mutta jokseenkin introverttinä en kovin usein niitä jaksa. Enkä vierailuja "omine lupineen".
Ap
Ap
Vierailija kirjoitti:
On kokemusta.
Ihan ensimmäisenä asennatte ulko-oveen ovikellon ja ovi pysyy lukossa. Tämä on tärkeä.
Mä en kertakaikkiaan kestä sitä maalaisten tapaa saapastella (ja vielä niissä likaisissa kengissä) sisään taloon vaikka aamuseitsemältä. Naapurista serkkuun lappaa porukkaa talossa milloin milläkin asialla.
Ja teette tietysti kodistanne oman näköisenne, klaanin mielipiteille ei kannata liikoja korvaansa lotkauttaa. Teidän kotihan siitä tulee.
Nämä maalaiselämän kuviot voi olla vähän haastavia, kun se elämä on aika erilaista siellä. Jotenkin ymmärsin, että olet enemmän kaupungissa asustellut elämäsi aikana?
Mä tein sen ratkaisun, että muuttaessani taloon, pistin käytännöt raa'asti uusiksi, vaikka siitä "kylillä" kuulemma puhuttiinkin (varsinkin siitä ovikellosta) ja appivanhemmatkin osoittivat mieltään jonkin aikaa. Mutta oli pakko.
Ovi ei ollut enää auki jokaiselle ohikulkijalle aamusta iltaan, puhelimet on keksitty tai voi soittaa sitä pahamaineista ovikelloa. Aamulla klo 7 ei tosin varmasti kukaan tule päästämään sisään. Sisustus meni uusiksi jne.
Meillä isoin ongelma oli minun työssäkäyntini kaupungissa, ja mies pyörittää maitotilaa kotona. Jotenkin suku oletti, että olisin jättänyt työni ja ryhtynyt emännäksi tilalle. Tästä sai menettää hermonsa moneen otteeseen. Ja selittää, miksi en halua heittää viiden vuoden yliopistokoulutusta ja hyvinpalkattua, siistiä sisätyötäni ja uraani hukkaan. Ja perustella, miksi en työpäivän jälkeen halua ja jaksa tehdä toista työpäivää tilalla. Heidän mielestään toimistotyö=lepoaikaa. Tirha sitä oli edes yrittää selittää kerta toisensa jälkeen.
Kyllä sitä katsottiin monesti kieroon, kun pääsin töistä klo 16 ja tulin kotiin syömään ja lähdin klo 18 joogaan. Miehelle tosin tämä oli ihan itsestäänselvä, että teen näin, eikä mikään ongelma. Minähän olin jo työpäiväni tehnyt. Ja se miehen mielipide on ainoa asia, jolla on väliä.
On siellä maalla paljin mukaviakin adioita, mutta pidä puolesi ja tahtosi. Tahallaan ketään loukkaamatta tietysti, mutta kaikkeen ei tarvitse sopeutua.
Olen ollut melkein 25 vuotta maitotilalla muualla työssäkäyvänä emäntänä. Kertaakaan ei ole kukaan sanonut, että minun pitäisi mennä navettaan. Päinvastoin, on todettu, että jokainen tehkööt sitä, mitä parhaiten osaa. Jumppaan tai kuoroon olen voinut mennä ilman, että kukaan asiasta kitisee.
Naapurit eivät ole koskaan tulleet meille noin vain lukuunottamassa todellisia hätätilanteita, jolloin ei kysellä, että sopiiko tulla. Näitä on vuosien aikana ollut tasan 4 kertaa. Muuten soitetaan ja varmistetaan, ollaanko kotona, kun on kyse tiekunnan asioista tai siitä, saako traktoria lainaan. Omassa lapsuudessani oli sama juttu eli ei kylillä kuljettu asioita toimittamassa, joten ihmetellä täytyy, että edelleen jossan Karjalassa (?) on tuo talosta toiseen kulkemisen tapa.
Appivanhempiin kannattaa pitää hyvät välit tai käy niin, että kun miehen kanssa haluaa viikon lomalle, niin ei löydykään ketään navettaan lomittajaksi. Appiukko voi sanoa, että on tässä muutakin ja niin joutuu mies joutuu perumaan lomansa. Lomittaja kun tekee vain yhdelle ihmiselle mitoitetut työt, ei urakalla, kuten isäntä itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On kokemusta.
Ihan ensimmäisenä asennatte ulko-oveen ovikellon ja ovi pysyy lukossa. Tämä on tärkeä.
Mä en kertakaikkiaan kestä sitä maalaisten tapaa saapastella (ja vielä niissä likaisissa kengissä) sisään taloon vaikka aamuseitsemältä. Naapurista serkkuun lappaa porukkaa talossa milloin milläkin asialla.
Ja teette tietysti kodistanne oman näköisenne, klaanin mielipiteille ei kannata liikoja korvaansa lotkauttaa. Teidän kotihan siitä tulee.
Nämä maalaiselämän kuviot voi olla vähän haastavia, kun se elämä on aika erilaista siellä. Jotenkin ymmärsin, että olet enemmän kaupungissa asustellut elämäsi aikana?
Mä tein sen ratkaisun, että muuttaessani taloon, pistin käytännöt raa'asti uusiksi, vaikka siitä "kylillä" kuulemma puhuttiinkin (varsinkin siitä ovikellosta) ja appivanhemmatkin osoittivat mieltään jonkin aikaa. Mutta oli pakko.
Ovi ei ollut enää auki jokaiselle ohikulkijalle aamusta iltaan, puhelimet on keksitty tai voi soittaa sitä pahamaineista ovikelloa. Aamulla klo 7 ei tosin varmasti kukaan tule päästämään sisään. Sisustus meni uusiksi jne.
Meillä isoin ongelma oli minun työssäkäyntini kaupungissa, ja mies pyörittää maitotilaa kotona. Jotenkin suku oletti, että olisin jättänyt työni ja ryhtynyt emännäksi tilalle. Tästä sai menettää hermonsa moneen otteeseen. Ja selittää, miksi en halua heittää viiden vuoden yliopistokoulutusta ja hyvinpalkattua, siistiä sisätyötäni ja uraani hukkaan. Ja perustella, miksi en työpäivän jälkeen halua ja jaksa tehdä toista työpäivää tilalla. Heidän mielestään toimistotyö=lepoaikaa. Tirha sitä oli edes yrittää selittää kerta toisensa jälkeen.
Kyllä sitä katsottiin monesti kieroon, kun pääsin töistä klo 16 ja tulin kotiin syömään ja lähdin klo 18 joogaan. Miehelle tosin tämä oli ihan itsestäänselvä, että teen näin, eikä mikään ongelma. Minähän olin jo työpäiväni tehnyt. Ja se miehen mielipide on ainoa asia, jolla on väliä.
On siellä maalla paljin mukaviakin adioita, mutta pidä puolesi ja tahtosi. Tahallaan ketään loukkaamatta tietysti, mutta kaikkeen ei tarvitse sopeutua.
Olen itsekin maalta kotoisin, mutta minun lapsuudessa ja nuoruudessani vanhempiani edeltänyt sukupolvi ei enää pyörinyt kuviossa. Jotenkin miehen luona meno tuntuu erilaiselta.
Käyn muualla töissä ja näin tilanteen on tarkoitus jatkua. Se on kaikille selvää. Työpanostani ei tarvita tilalla ja miehelläkin myös muita bisneksiä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kokemusta.
Ihan ensimmäisenä asennatte ulko-oveen ovikellon ja ovi pysyy lukossa. Tämä on tärkeä.
Mä en kertakaikkiaan kestä sitä maalaisten tapaa saapastella (ja vielä niissä likaisissa kengissä) sisään taloon vaikka aamuseitsemältä. Naapurista serkkuun lappaa porukkaa talossa milloin milläkin asialla.
Ja teette tietysti kodistanne oman näköisenne, klaanin mielipiteille ei kannata liikoja korvaansa lotkauttaa. Teidän kotihan siitä tulee.
Nämä maalaiselämän kuviot voi olla vähän haastavia, kun se elämä on aika erilaista siellä. Jotenkin ymmärsin, että olet enemmän kaupungissa asustellut elämäsi aikana?
Mä tein sen ratkaisun, että muuttaessani taloon, pistin käytännöt raa'asti uusiksi, vaikka siitä "kylillä" kuulemma puhuttiinkin (varsinkin siitä ovikellosta) ja appivanhemmatkin osoittivat mieltään jonkin aikaa. Mutta oli pakko.
Ovi ei ollut enää auki jokaiselle ohikulkijalle aamusta iltaan, puhelimet on keksitty tai voi soittaa sitä pahamaineista ovikelloa. Aamulla klo 7 ei tosin varmasti kukaan tule päästämään sisään. Sisustus meni uusiksi jne.
Meillä isoin ongelma oli minun työssäkäyntini kaupungissa, ja mies pyörittää maitotilaa kotona. Jotenkin suku oletti, että olisin jättänyt työni ja ryhtynyt emännäksi tilalle. Tästä sai menettää hermonsa moneen otteeseen. Ja selittää, miksi en halua heittää viiden vuoden yliopistokoulutusta ja hyvinpalkattua, siistiä sisätyötäni ja uraani hukkaan. Ja perustella, miksi en työpäivän jälkeen halua ja jaksa tehdä toista työpäivää tilalla. Heidän mielestään toimistotyö=lepoaikaa. Tirha sitä oli edes yrittää selittää kerta toisensa jälkeen.
Kyllä sitä katsottiin monesti kieroon, kun pääsin töistä klo 16 ja tulin kotiin syömään ja lähdin klo 18 joogaan. Miehelle tosin tämä oli ihan itsestäänselvä, että teen näin, eikä mikään ongelma. Minähän olin jo työpäiväni tehnyt. Ja se miehen mielipide on ainoa asia, jolla on väliä.
On siellä maalla paljin mukaviakin adioita, mutta pidä puolesi ja tahtosi. Tahallaan ketään loukkaamatta tietysti, mutta kaikkeen ei tarvitse sopeutua.
Olen ollut melkein 25 vuotta maitotilalla muualla työssäkäyvänä emäntänä. Kertaakaan ei ole kukaan sanonut, että minun pitäisi mennä navettaan. Päinvastoin, on todettu, että jokainen tehkööt sitä, mitä parhaiten osaa. Jumppaan tai kuoroon olen voinut mennä ilman, että kukaan asiasta kitisee.
Naapurit eivät ole koskaan tulleet meille noin vain lukuunottamassa todellisia hätätilanteita, jolloin ei kysellä, että sopiiko tulla. Näitä on vuosien aikana ollut tasan 4 kertaa. Muuten soitetaan ja varmistetaan, ollaanko kotona, kun on kyse tiekunnan asioista tai siitä, saako traktoria lainaan. Omassa lapsuudessani oli sama juttu eli ei kylillä kuljettu asioita toimittamassa, joten ihmetellä täytyy, että edelleen jossan Karjalassa (?) on tuo talosta toiseen kulkemisen tapa.
Appivanhempiin kannattaa pitää hyvät välit tai käy niin, että kun miehen kanssa haluaa viikon lomalle, niin ei löydykään ketään navettaan lomittajaksi. Appiukko voi sanoa, että on tässä muutakin ja niin joutuu mies joutuu perumaan lomansa. Lomittaja kun tekee vain yhdelle ihmiselle mitoitetut työt, ei urakalla, kuten isäntä itse.
Tilalla ei siis ole eläimiä, mikä helpottaa tilannettä hyvin, hyvin paljon. Miehen vanhemmat kyllä auttavat, mutta ei heidän apu enää välttämätöntä ole.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lunastaa osuus talosta vai tilasta? Aika harvalla meistä taitaa olla miljoonaomaisuutta, jolla ostaa oma osuutensa.
Taidan olla jotenkin outo, koska minua ei häiritse pätkääkään se, että muutin miehen sukutaloon ja olen antanut suurimman osan huoneista olla ihan samassa kunnossa kuin muuttaessamme. Miksi vaihtaisin verhot uusiin vain siksi, että tänä vuonna haluan kukallista, jos huoneessa jo on erikseen juuri sinne teetetyt verhot? Käytän rahani mieluummin sijoituksiin kuin uusiin "reviirimerkkeihin".
Eikä minua häiritse edes se, että käytössä on monen sukupolven hankkimia astioita. Tietty miehen isovanhempien häälahja-astiasto saa pysyä kaapissa arkena, mutta ei minua ahdista, vaikka pöydässä on omien Teema-lautasten sijaan appiukolta perittyä Arcticaa. Kunhan eivät ole samaan aikaa kattauksessa.
Alusta lähtien oli selvää, että tämä on yhteinen koti ja se tarkoittaa sitä, että minä en ole se, joka määrää ja päättää. Yhdessä asiat sovitaan ja jos miehen mielestä on kätevää, että veljensä perheineen tulee yöksi ja veli laittaa ruokaa "minun keittiössäni", niin mikä ihme minä sitä olen kieltämään? Mieluummin olen senkin ajan laittamassa puutarhaa kuntoon.
Olisi siis varaa lunastaa puolet talosta eli päärakennuksesta. Muusta tilasta ei nyt ollut puhetta.
Sinä olet esimerkki juuri siitä, miten asiaan ehkä pitäisi suhtautua. Hyvä, että sinun sopeutumisesi on mennyt kivuttomasti.
Mielestäni yhteinen koti tarkoittaa sitä, että osallistuvat päätöksentekoon ainakin niissä asioissa, jotka ovat itselle tärkeitä.
Tiedostan tosiaan, ettei esim. sisustus ole kaikille tärkeä juttu. Itsekään en välitä trendeistä, mutta haluan, että koti näyttää minulta, ei appiukon kokoelmalta. Rahasta nyt ei tosiaan ole kiinni.
Ja hienoa on myös se, että sukulaisten vierailut ovat sinulle ok. Itsellenikin välillä, mutta jokseenkin introverttinä en kovin usein niitä jaksa. Enkä vierailuja "omine lupineen".
Ap
Ap
Eli melkein tyhjätaskuna menet tilalle sanomaan, että haluat päättää, koska olisi varaa ostaa puolet talosta. Et taida oikein ymmärtää, että se talo on (yleensä) osa muuta maatilaa, ei oma erillinen kiinteistönsä. Eikä kukaan taida olla niin hullu, että myy puolet päärakennuksesta pois ja tekee samalla paperit maanvuokrasta vai ajattelitko, että samalla ostaisit myös osan tontista, joka voi olla 200 ha.
Vierailija kirjoitti:
Jos tilalla edelleen on töissä vanhempi sukupolvi, ei heitä varmaan voi estää käymästä sisällä. Mutta jos talo on iso, olisiko mahdollista rajata aluetta niin, että teillä on yksityinen alue, jonne sisustat jonkun huoneen olohuoneeksi teille, jonne muut eivät kutsumatta piipahda?
Ei kai tuossa muuta mahdollisuutta ole kuin puhua, jos toiset eivät oikeasti tajua.
Miehen vanhemmat tosiaan auttavat aina välillä ja omasta tahdostaan, joten ei heidän käyntejään kokonaan voida rajoittaa. Mutta mielestäni joku raja pitäisi kuitenkin olla. Ettei tultaisi joka päivä ja mihin aikaan lystätään, vaikkei mitään asiaa tai tekemistä olisikaan.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lunastaa osuus talosta vai tilasta? Aika harvalla meistä taitaa olla miljoonaomaisuutta, jolla ostaa oma osuutensa.
Taidan olla jotenkin outo, koska minua ei häiritse pätkääkään se, että muutin miehen sukutaloon ja olen antanut suurimman osan huoneista olla ihan samassa kunnossa kuin muuttaessamme. Miksi vaihtaisin verhot uusiin vain siksi, että tänä vuonna haluan kukallista, jos huoneessa jo on erikseen juuri sinne teetetyt verhot? Käytän rahani mieluummin sijoituksiin kuin uusiin "reviirimerkkeihin".
Eikä minua häiritse edes se, että käytössä on monen sukupolven hankkimia astioita. Tietty miehen isovanhempien häälahja-astiasto saa pysyä kaapissa arkena, mutta ei minua ahdista, vaikka pöydässä on omien Teema-lautasten sijaan appiukolta perittyä Arcticaa. Kunhan eivät ole samaan aikaa kattauksessa.
Alusta lähtien oli selvää, että tämä on yhteinen koti ja se tarkoittaa sitä, että minä en ole se, joka määrää ja päättää. Yhdessä asiat sovitaan ja jos miehen mielestä on kätevää, että veljensä perheineen tulee yöksi ja veli laittaa ruokaa "minun keittiössäni", niin mikä ihme minä sitä olen kieltämään? Mieluummin olen senkin ajan laittamassa puutarhaa kuntoon.
Olisi siis varaa lunastaa puolet talosta eli päärakennuksesta. Muusta tilasta ei nyt ollut puhetta.
Sinä olet esimerkki juuri siitä, miten asiaan ehkä pitäisi suhtautua. Hyvä, että sinun sopeutumisesi on mennyt kivuttomasti.
Mielestäni yhteinen koti tarkoittaa sitä, että osallistuvat päätöksentekoon ainakin niissä asioissa, jotka ovat itselle tärkeitä.
Tiedostan tosiaan, ettei esim. sisustus ole kaikille tärkeä juttu. Itsekään en välitä trendeistä, mutta haluan, että koti näyttää minulta, ei appiukon kokoelmalta. Rahasta nyt ei tosiaan ole kiinni.
Ja hienoa on myös se, että sukulaisten vierailut ovat sinulle ok. Itsellenikin välillä, mutta jokseenkin introverttinä en kovin usein niitä jaksa. Enkä vierailuja "omine lupineen".
Ap
Ap
Eli melkein tyhjätaskuna menet tilalle sanomaan, että haluat päättää, koska olisi varaa ostaa puolet talosta. Et taida oikein ymmärtää, että se talo on (yleensä) osa muuta maatilaa, ei oma erillinen kiinteistönsä. Eikä kukaan taida olla niin hullu, että myy puolet päärakennuksesta pois ja tekee samalla paperit maanvuokrasta vai ajattelitko, että samalla ostaisit myös osan tontista, joka voi olla 200 ha.
Mistä päättelet, että olen melkein tyhjätasku? Olen itsekin perinyt omaisuutta ja tienaan ihan hyvin. Näin maalaisena ymmärrän kyllä oikein hyvin, miten maatilan omistusasiat menevät. Siksi totesinkin, ettei minun ole mitään järkeä lunastaa puolta päärakennuksesta. Näin ei siis aiota tehdä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lunastaa osuus talosta vai tilasta? Aika harvalla meistä taitaa olla miljoonaomaisuutta, jolla ostaa oma osuutensa.
Taidan olla jotenkin outo, koska minua ei häiritse pätkääkään se, että muutin miehen sukutaloon ja olen antanut suurimman osan huoneista olla ihan samassa kunnossa kuin muuttaessamme. Miksi vaihtaisin verhot uusiin vain siksi, että tänä vuonna haluan kukallista, jos huoneessa jo on erikseen juuri sinne teetetyt verhot? Käytän rahani mieluummin sijoituksiin kuin uusiin "reviirimerkkeihin".
Eikä minua häiritse edes se, että käytössä on monen sukupolven hankkimia astioita. Tietty miehen isovanhempien häälahja-astiasto saa pysyä kaapissa arkena, mutta ei minua ahdista, vaikka pöydässä on omien Teema-lautasten sijaan appiukolta perittyä Arcticaa. Kunhan eivät ole samaan aikaa kattauksessa.
Alusta lähtien oli selvää, että tämä on yhteinen koti ja se tarkoittaa sitä, että minä en ole se, joka määrää ja päättää. Yhdessä asiat sovitaan ja jos miehen mielestä on kätevää, että veljensä perheineen tulee yöksi ja veli laittaa ruokaa "minun keittiössäni", niin mikä ihme minä sitä olen kieltämään? Mieluummin olen senkin ajan laittamassa puutarhaa kuntoon.
Olisi siis varaa lunastaa puolet talosta eli päärakennuksesta. Muusta tilasta ei nyt ollut puhetta.
Sinä olet esimerkki juuri siitä, miten asiaan ehkä pitäisi suhtautua. Hyvä, että sinun sopeutumisesi on mennyt kivuttomasti.
Mielestäni yhteinen koti tarkoittaa sitä, että osallistuvat päätöksentekoon ainakin niissä asioissa, jotka ovat itselle tärkeitä.
Tiedostan tosiaan, ettei esim. sisustus ole kaikille tärkeä juttu. Itsekään en välitä trendeistä, mutta haluan, että koti näyttää minulta, ei appiukon kokoelmalta. Rahasta nyt ei tosiaan ole kiinni.
Ja hienoa on myös se, että sukulaisten vierailut ovat sinulle ok. Itsellenikin välillä, mutta jokseenkin introverttinä en kovin usein niitä jaksa. Enkä vierailuja "omine lupineen".
Ap
Ap
Eli melkein tyhjätaskuna menet tilalle sanomaan, että haluat päättää, koska olisi varaa ostaa puolet talosta. Et taida oikein ymmärtää, että se talo on (yleensä) osa muuta maatilaa, ei oma erillinen kiinteistönsä. Eikä kukaan taida olla niin hullu, että myy puolet päärakennuksesta pois ja tekee samalla paperit maanvuokrasta vai ajattelitko, että samalla ostaisit myös osan tontista, joka voi olla 200 ha.
Mistä päättelet, että olen melkein tyhjätasku? Olen itsekin perinyt omaisuutta ja tienaan ihan hyvin. Näin maalaisena ymmärrän kyllä oikein hyvin, miten maatilan omistusasiat menevät. Siksi totesinkin, ettei minun ole mitään järkeä lunastaa puolta päärakennuksesta. Näin ei siis aiota tehdä.
Ap
Olet melkein tyhjätasku, jos ei ole varaa maksaa siitä tilasta, ainoastaan päärakennuksesta. Tee miehen kanssa diili eli lunastat puolet tilasta ja saat sillä oikeuden niin tehtä tilalla töitä kuin päättää siitäkin, kenelle ovet ovat auki. Tasa-arvoa ei ole se, että tullaan takki auki tilalle kertomaan, miten mies saa tästä eteenpäin yksin pärjätä, sukulasia ei saa nähdä kuin vaimon läsnäollessa.
Missä päin Suomea vielä on tuollainen kulttuuri voimissaan? Itse olen Etelä-Pohjanmaalla, tämä on miehen kotitila ja hänen syntymätalonsa. Miehen vanhemmat ja sisarukset ovat muuttaneet muutamien kilometrien päähän. Kyllä koko lähipiiri tajuaa että meillä on oma tupa ja oma lupa, eikä tänne kukaan ole yrittänytkään tulla kokkailemaan, lomaa viettämään taikka tule luvatta sisään tekemään yhtään mitään. Totta kai silloin tällöin jollakulla on jotain asiaa meille lyhyelläkin varoitusajalla, koska pyöritämme kuitenkin suurehkoa maatilaa, lapsilla on samanikäisiä serkuksia ja miehen isäkin käy sesonkiaikoina auttamassa. Lyhyiden asioiden toimittajat kuitenkin soittavat ovikelloa ja kertovat asiansa ilman että jäisivät asumaan. Ovien avaimia löytyy tietenkin vain oman perheen jäseniltä. Aluksi tänne muuttaessamme tietenkin oli osittain käytössä vanhoja huonekaluja ym, koska miksipä toimivia olisi heti hylätty? Vuosien mittaan remonttien ja hankintojen myötä talo tavaroineen on muuttunut pikku hiljaa oman näköiseksi.
Minä myös muutin miehen perässä ns. sukutaloon ja sukutilalle. Mies asui tässä silloin yksin, myöhemmin perustimme yhdessä perheen.
Meilläkin ongelmaa meinasi olla hieman siitä, että miehen sukulaiset pamahtivat meille tuon tuostakin, ilmoittamatta, mihin vuorokauden aikaan hyvänsä melkeinpä. Ei nyt ihan yöllä, mutta esim. joinain iltoina saattoivat tulla sisälle kesken herkän hetken.
Jotenkin noilla sukulaisilla oli sellainen ajatus, että silloin kun he meille saapuvat, sen pitää vain meille sopia. Joskus saatoin olla itse lenkkivaatteissa lähdössä lenkille tai myöhemmin ajan kuluttua menossa lasten kanssa johonkin. Jos siitä tilanteesta lähti, pidettiin epäkohteliaana. Mies yritti puhua heille siitä, että ilmoittaisivat etukäteen... Mutta eihän sitä tietenkään ymmärretty ja syy oli toki minussa, miniäntekeleessä.
Touhu vain paheni, kun saimme lapsia. Ei auttanut kaunis sanominen, ei vihjailu, ei suora keskustelu. Kun toisilla ei ollut halua ymmärtää, niin riitahan siitä tuli.
Eikä meillä kysymys ollut siitä että täällä silloinen vaimokokelas ja myöhemmin vaimo, olisi halunnut rajata miehen yhteydenpitoa omiin sukulaisiinsa. Mutta onhan tämä minunkin kotini ja en missään nimessä haluaisi että omatkaan sukulaiset rulla tupsahtaisivat su aamuna klo 8 kahville tai vaikkapa jonain iltana klo 23 kysymään jotain, jonka olisi voinut hoitaa puhelimitse tai seuraavana päivänä. Myöskään mies ei tästä pitänyt.
Sisustukseen liittyen ei kukaan ole sanonut mitään. Osa on haluttu säilyttää ennallaan ja osa laittaa enemmän kummankin maun mukaiseksi, nykyisen lapsiperheen tarpeita vastaavaksi kodiksi. Niin no, siitä nyt taisi tulla kommenttia ettei tarvis olla kuin sisustuslehtien lastenhuoneet, mutta makunsa kullakin että enpä noista nyt niin perustanut :)
Yhdessä myös laitettiin pois sellaista tavaraa, mikä oli osin sukupolvienkin saatossa tänne kulkeutunut. Kun löytyi jotain, jonka ajateltiin mahdollisesti olevan jollekin oikeasti tärkeää (esim. hääpuku, hevostarvikkeet) soitettiin ja kysyttiin, haluaako säästää nämä ja hakea sitten myöhemmin pois. Jokaisesta purnukasta ja purkista ei todellakaan soiteltu, mies oli kaupanteon yhteydessä sopinut päivän, jona sukulaiset saisivat hakea tavaransa pois. Sopimukseen kuului, että lopuilla mies saa sitten tehdä mitä lystää (koska tila myytiin irtaimistoineen) mutta kohteliaisuudesta haluttiin kuitenkin kysyä tuollaisista tietynlaisista jutuista.
Joku tykkäsi kyttyrää, kun emme alkaneet säästää hänen mittavaa ratsastustarvikevalikoimaansa, vaan pyysimme (tai mies pyysi) hakemaan ne pois.
Minun näkemykseni on se, että tietenkään uudessa kodissasi ei tarvi muuttaa kaikkea ellei mies halua; onhan se hänenkin kotinsa. Mutta myös hänen on kuunneltava sinua. Sinunkin pitää saada tuntea olevasi kotona. Asioista täytyy päättää ja sopia yhdessä, eikä niin, että jompikumpi tekee päätökset itsenäisesti. Jos toinen ei halua kuunnella tai edesauttaa kotiutumistasi, tai jyrää jatkuvasti ylitsesi, ei homma tietenkään toimi pidemmän päälle. Toki tilanne on nyt uusi myös miehellesi, ja ymmärtämiseen voi mennä hetki aikaa eli ole sinä myös ymmärtäväinen häntä kohtaan.
Koeta puhua miehelle ihan avoimesti ja riitelemättä, ja ota esille kaikki mikä tässä vaiheessa vaivaa tai mietityttää.
Ap, sanoisin sinulle että älä muuta tuohon taloon, ongelmia tiedossa. Itselleni olisi tuollainen maalaistalo, jonne kuka tahansa saapastelee mihin tahansa aikaan, täysi painajainen. Lisäksi tuohon kaikki appivanhempien vanhat tavarat ja sisustus, olet tavallaan ulkopuolelta tullut sinne...onko sinulla sananvaltaa omassa kodissasi?
Mieti tarkkaan, kannattaako tuohon ryhtyä ja pidä huoli omasta omaisuudestasi, jotta saat ostettua oman asunnon jos tuo ei toimikaan.
En muuttaisi ikinä miehen taloon. Se vaan ei toimi.
Me pintaremontoitiin vanha talo melkein kokonaan uusiksi. Oli jo muutenkin kipeästi remontin tarpeessa, edellinen remontti oli ollut joskus 50-60-luvulla. Purettiin aika reilulla kädellä vanhoja pintoja ja laitettiin uutta lattiaa, laattaa yms. Omat huonekalut ja keittiövälineet tottakai. Vanhat jaettiin sukulaisille, ne mitkä ei kelvanneet myytiin tai vietiin kaatsille. Nyt viihdytään molemmat. Tosin appivanhemmat eikä muutkaan sukulaiset pölähdä kutsumatta kylään.