paavi babbeliuksen eepos

Babbelius syntyi tyttölapsena Pohjois-Pohjanmaalla Pidetyn tunkin majatalon afrikkalaissyntyiselle piialle, sattumalta noin yhdeksän kuukautta sen jälkeen, kun Paavo Väyrynen oli juhlistanut kyseisessä majoituslaitoksessa hiljattain saamiaan, runsaalla sopeutumisrahalla pehmustettuja lähtöpasseja seitsemännestä itse perustamastaan yhden asian ja miehen puolueesta.

Lapsuutensa Babbelius, jota Babliksi tuolloin kutsuttiin, vietti majatalon halkolaatikossa ainoana leikkikalunaan ja aarteenaan Urho Kekkonen -toimintafiguuri, jonka hänen oletettu isänsä oli jättänyt hänen äidilleen muistoksi tuosta kohtalokkaasta yöstä. Sillä oli tyylikäs kankainen kravatti ja sarvisankaiset silmälasit, joita Babli varoi tarkoin hukkaamasta. Se myös teki hienon karatepotkun hurjan "YYA!" -taisteluhuudon säestämänä kun selässä olevaa nappia painoi, tosin vain silloin kun siihen oli paristoja, jotka syrjäisessä majatalossa piti tehdä itse kävyistä ja alumiinifoliosta.

Nuoren Bablin opillinen sivistys jäi ikävän vajavaiseksi, vaikka hän omasta puolestaan olikin opinhaluinen lapsi.

Lukemaan hän oppi halkolaatikkoon sytykkeiksi heitetyistä Maaseudun tulevaisuus- ja Tekniikan maailma-lehdistä, ja kymmenvuotiaana hän olikin jo lukenut salin suuren kirjahyllyn läpi neljään kertaan. Sen tarjonta tosin koostui J. K. Paasikiven majatalon sängyn alle unohtuneista sensuroimattomista päiväkirjoista, josta Babli oppi myös paljon sellaista joka olisi saanut ronskin keittäjättären punastumaan, Yliopiston almanakasta vuodelta 1858, ja Gideonien raamatun ruotsinkielisestä laitoksesta. Pakkoruotsilta Babli-parkakaan ei siis välttynyt.

Lähikylään talveksi lumen saartamaksi jäänyttä kiertokoulua hän kävi puoli kierrosta kunnes päätä alkoi huipata. Sieltä hän sai muistoksi pankin logolla koristetun viivoittimen, jolla hän paitsi mittasi majatalon huoneet, myös sinkautti Urho Kekkonen-figuuriaan komeissa kaarissa, kuitenkin varoen tarkoin ettei se osuisi alastullessaan mihinkään kovaan ja kolhiintuisi.

14-vuotiaana Babli tunsi, että hänen oli aika lähteä maailmalle onneaan etsimään. Halkolaatikko alkoi jo käydä ahtaaksi, pää kolahteli ikävästi kanteen. Hän siis pakkasi juuttisäkkiin vähät omaisuutensa, palttinaiset vaihtoalusvaatteet, Urho Kekkosen, tyynynään käyttämänsä koivuhalon (jonka pituudeksi hän viivoittimellaan mittasi 42,195 cm eli sadastuhannesosa maratonista, mikä yksityiskohta häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta, ja joka kerran tulisi näyttelemään ratkaisevaa osaa hänen elämänvaiheissaan), majatalon isännän läksiäislahjaksi antaman taikajuomapullon, jonka etiketissä oli kaunis kuva pihlajanmarjatertusta, sekä (totta kai) pyyhkeen.

Majatalon henkilökunta kokoontui läksiäisjuhliin, eikä kukaan voinut kuivin silmin ja kurkuin kuunnella isännän pitkää ja polveilevaa puhetta. Juhla huipentui Bablin itse järjestämään ilotulitukseen, jossa hän sinkautti viivoittimella tähtisadetikkuja salin poikki pesusoikkoon, ja kolminkertaisen "RAH!" -huudon säestämänä hän sitten asteli viimeisen kerran tuosta niin rakkaasta ovesta ulos kuulaaseen kesäyöhön.

Seuraavat viikot Babli vaelsi yksin jokea seuraten päämääränään merenranta ja suuri satamakaupunki, jossa hän oli päättänyt pestautua johonkin sopivaan kauppa- tai merirosvolaivaan ja nähdä maailmaa sen kannelta käsin.

Matkalla hän ajankulukseen mittasi viivoittimellaan säännöllisin välein joen leveyden ja syvyyden ja teki siitä tarkat muistiinpanot, joille vuosia myöhemmin tuli hyötykäyttöä Thames-, Mississippi- ja Aurajokia suunniteltaessa.

Nälkää neuvokas Babli ei nähnyt, hänellä oli riittävästi paitsi majatalosta evääksi saatuja sokerikorppuja, myös luonnon antimia. Varsinkin sienet antoivat hänen illallisilleen pikantin säväyksen. Hänen tuolloin näkemänsä siivekkäät yksisarviset, täplikkäät virtahevot ja vaaleanpunaiset kaniinit olivat hupaisaa vaihtelua muuten yksinäiseen matkantekoon.

Lopulta pitkän vaelluksen jälkeen Bablin silmien eteen levittäytyi valtaisa kaupunki. Vieri viereen rakennettuja, rannalta kerätyistä hylkypuun kappaleista rakennettuja taloja oli varmasti kolme, jos ei neljäkin tusinaa. Huikaisevan korkea oli tsasounan torni, jonka huippu tuntui ulottuvan pilviin asti, jotka tuona päivänä tosin olivatkin melko matalalla.

Talojen takaa kohosi satamaan kiinnittyneiden laivojen mastojen metsä tai ainakin vesakko, ja sen takana levittäytyi silmänkantamattomiin ulottuva merenselkä.

Bablin sydän pamppaili. Tästä alkoi suuri maailma, ja sen syli oli majatalon piikatytön aviottomalle lapselle auki.

Satamatorilla Babli tiedusteli kalakauppiaalta, mistä voisi saada laivapestin. Hänen oli ostettava puolikas hapansilakka jokivarresta muistoksi ottamallaan värikkäällä kivellä, ennen kuin kiero savolainen kauppias suostui osoittamaan hänelle metrin päässä takanaan olevan satamakapakan ovea.

Babli astui sisään ja katsoi ympärilleen. Kapakka oli pienempi matalampi kuin kotimajatalon väentupa, mutta silti se tuntui heti kotoisalta. Tähän aikaan päivästä noin puolessa pöydistä oli väkeä, pääasiassa merimiehiä. Johtuiko verenperimästä, mutta hän tunsi välitöntä luottamusta salskeaan mieskolmikkoon, joiden korkeiden koppalakkien punaisissa kokardeissa komeili kultainen sirppi ja vasara.

Majatalossa oppimiensa sosiaalisten taitojen avulla hän sai nopeasti kutsun joukkoon ja sai kuulla heidän olevan sukellusvene Ivana Neuhtankoelyan päällystöä, jotka sattumoisin olivat pestaamassa uutta miehistöä maailmankuuluun alukseensa jättiläiskalmarien, keripukkien, merirokkojen ja muiden taruhirviöiden syötyä edelliset riisipedillä ketsupin kera.

Babli sai pestin, tosin sillä ehdolla että esittäytyy kapteenille nimellä Bob ja ostaa pilailupuodista asiaan kuuluvat kumiset tekovälineet, jotta voisi esiintyä nuorena miehenä. Babli, jonka kuppikoko ei koskaan ollut kehittynyt aakkosissa B:tä korkeammalle, ei nähnyt tässä ongelmaa. Hän tiedusteli, johtuiko tämä vaatimus merimiesten taikauskosta vai oliko tarkoitus suojella häntä ei-toivotulta häirinnältä. Vastaus oli ei, pikemminkin päinvastoin, kapteenilla kun oli tunnetusti omat erityiset mielihalunsa.

Riemumielin Babli-Bob kirjoitti nimensä laivan pestikirjaan ja hankittuaan toivotut välineet, varmuuden vuoksi kokoa XXL jotta sen sisään saattoi sujauttaa rakkaan Urho Kekkonen-figuurin varmaan talteen, sukellusvene Ivana Neuhtankoelyan nuorin matruusi ilmoittautui palvelukseen.

Bob ohjattiin aluksen varusvääpelin pakeille, ja hänelle annettiin univormu, johon kuului esiliina ja lyhyt musta kiltti. Hän aluksi vähän oudoksui sitä, mutta hänelle selitettiin että koska hänen tehtäviinsä kuului kannen kuuraus, torpedoiden ja torpedoputkien rasvaus ja muu nelinkontin tehtävä työ, se olisi housunpolville kuluttavaa ja hän pitäisi tulla joka toinen päivä varastolle vaihtamaan niitä uusiin. Pienessä sukellusveneessä ei yksinkertaisesti ollut riittävästi varastotilaa niille kaikille. Bob nyökkäsi ymmärtäen.

Seuraavana aamuna alus irtautui laiturista ja Bob aloitti työnsä. Hänestä tuli pian suosittu laivaväen keskuudessa, hänen ahkeraa työskentelyään seurattiin ihaillen, mutta kohteliaasti takaapäin jotta tekeminen ei häiriintyisi. Lämmin tunne ailahteli hänen rinnassaan, kun laivatoverit antoivat kannustavia veljellisiä läpsäyksiä. Paasikiven päiväkirjoista luetut elämänohjeet osoittautuivat myös hyödyllisiksi ja torpedorasva monikäyttöiseksi, kun he lähestyivät häntä hakien apua merimiehiä niin usein vaivaavaan koti-ikävään.

Babli-Bob viihtyi sukellusveneessä erinomaisesti vuoden. Se vieraili monessa maassa ja hän näki satamakaupunkeja, joiden asukkaisiin ja elämäntapaan hän sai tutustua. Kunnes tapahtui ikävä onnettomuus, joka tuotti vauhdikkaan päätöksen tälle vaiheelle Bobin elämässä.

Hän oli juuri kuuraamassa torpedoputki kolmosta, kun siihen erehdyksessä ladattiin uudentyyppinen ohjus. Bob ei hoksannut huutaa heti apua tuntiessaan ohjuksen kärjessä olevan tappimaisen antennin, koska kuvitteli tunnistavansa palvelusvuotensa aikana läheiseksi tulleen matruusi Sergein, ja sitten olikin jo myöhäistä. Putken perä suljettiin kalahtaen, luukut suhahtivat auki ja ohjus, Bob lujasti sen kärkeen ahteristaan kiinnittyneenä ja tapahtumien kulusta jokseenkin hämmentyneenä, ammuttiin sukelluksista korkealle valtameren yllä kaartuvalle sinitaivaalle.

Kyllähän kilometrien korkeuteen nousseen ohjuksen kärjestä näki enemmän maailmaa kuin sukellusveneestä, mutta Babli-Bobin mielestä sitä oli vähän liikaakin, eikä antennitappi ollut mikään mukava istuin, vaikka täyttikin hyvin turvavyön tehtävän.

Hän vilkutti ohi lentävälle amerikkalaiselle matkustajakoneelle, mutta hänet huomasi vain ikkunasta sattumalta ulos katsellut lapsi joka luuli häntä pääsiäisnoidaksi. Onneksi hänen äitinsä ei uskonut hänen riemukasta hihkumistaan, lapsiparka olisi muuten viettänyt seuraavat vuotensa terapiassa.

Huolestuttavampaa oli ohjuksen polttoaineen loppuminen, mikä merkitsi menopelin siirtymistä ballistiikan lainalaisuuksien piiriin. Taivaanrannassa tosin siinsi joukko atollisaaria, hyvällä onnella ohjus laskeutuisi niiden lähistölle.

Kuului vaimea 'plop!' -ääni Babli-Bobin irrottautuessa ohjuksen antennista. Hän kiipesi sen selkään ja, kun merenpinta alkoi uhkaavasti lähestyä, hän onnistui siivekkeitä potkimalla kääntämään sen perän eteen, jolloin moottorin viime rykäisyn antama jarrutus hidasti laskeutumisnopeuden turvalliseksi.

Uinti lähimpään saareen kesti puoli tuntia, mutta se ei ollut vaikeaa jäntevälle Babli-Bobille. Valkealle hiekkarannalle päästyään hän ripusti esiliinansa, kilttinsä ja pilavälineensä kuivumaan puunoksaan, lepäsi hetken auringonpaisteessa, ja alkoi sitten tutustua lähiympäristöönsä.

Saari osoittautui asumattomaksi. Se oli pääosin metsän peittämä, ja siellä kasvoi runsaasti hedelmäpuita ja muita syötäviä kasveja, joiden valmistaminen ruoaksi oli majatalon keittiössä kasvaneelle Babli-Bobille helppoa ja hauskaa. Eläimistöä oli myös, eritoten vesinokkaeläimiä, joiden metsästämisessä kuminen pilailuväline oli verraton apu; sillä kun saattoi lingota kiviä joilla tainnuttaa eläin, ja sillä sen saattoi myös lopettaa kuristamalla.

Rantaan ajautuneista puunkappaleista Babli-Bob rakensi talon merenrantakaupungissa näkemäänsä arkkitehtuuria mukaillen. Hänelle oli luontevaa tehdä siitä majatalo, siinä toivossa että mahdollisesti ohikulkevista laivoista tulisi lomalaisia ja värvääjiä.

Majatalonsa pihaa koristamaan Babli-Bob nakutteli kivikirveellä kaatamastaan palmunrungosta toteemipatsaan, käyttäen mallina mitäpä muutakaan kuin huolella vaalimaansa Urho Kekkonen -toimintahahmoa. Siitä tuli hieman luonnollista kokoa suurempi, ja sillä oli hieno palmunlehvistä kudottu kravatti ja vesinokkaeläimen luista muotoillut silmälasit. Sen otsaan hän kaiversi tutun sirppi ja vasara -symbolin. Karateliikkeitä se ei ikävä kyllä tehnyt, sen Babli-Bob suunnitteli toteuttavansa myöhemmin.

Toteemin valmistumista hän juhlisti vesinokkaeläin-sienimuhennoksella ja palmuviinillä, ja sen päälle vietti pitkän illan keskustelemalla jostain paikalle ilmestyneiden läpikuultavien, vihreäraidallisten, knallipäisten norsujen kanssa lähialuepolitiikasta. Eikä hänen tarvinnut hävetä asiantuntemattomuuttaan, kiitos Maaseudun tulevaisuus -lehdistä aikoinaan ammentamiensa tiedonjyvästen.

Kauan oli Babli-Bobin Kravatti-Urhon Kapakaksi nimeämä ravitsemusliike vailla asiakkaita, vaikka hän pitikin sitä päivittäin auki ja pidensi happy houriakin puolella tunnilla. Mutta eräänä päivänä joukko lähisaaren alkuasukkaita meloi kanootilla sen ohi etsiessään hyvää paikkaa perjantailounaalleen. Perjantai, jonka oli tarkoitus olla heidän lounaansa, ei ollut oikein lämmennyt ajatukselle, ja nähdessään mainoskyltin hän ehdottikin, että hei gimmat ja jätkät, mitä jos kokeiltaisiinkin tuota paikkaa.

Pihaan tullessaan he tervehtivät toteemipaalua heimonsa tavan mukaan otsaansa läpsäyttäen. Heiltä meni hetki käsien pesuun ja toteemin mallin mukaisten solmioiden kutomiseen rantakaisloista, mutta hyvätapaisia alkuasukkaita kun olivat, eivät he nurisseet kuin nimeksi.

On surullinen tosiasia, että kun ihmiset ovat joukolla liikkeellä, niin vaikka valtaosa olisikin siivoa ja hyvätapaista, joukkoon mahtuu aina muutama kelmi. Niin nytkin; yksi alkuasukkaista, jonka nimi oli ihan vain sattumalta Borgå, alkoi supattaa pöytäkunnalleen että Babli-Bobin ateriasta laskuttamat kaksi keihäänkärkeä, viisi ongensiimaa ja -koukkua, sekä kolme hyvää vitsiä, olivat paikalliseen hintatasoon nähden turhan tyyriitä. Siihen hintaan pitäisi saada ainakin doggybag mukaan, ja mikäpä sen parempi eväs kuin kunnianarvoisa majatalonpitäjä omassa persoonassaan. Hän pysyisi tuoreenakin kun varsinainen teurastus lykättäisiin tuonnemmaksi.

Niinpä kun Babli-Bob lähti ulos metsästämään raaka-aineita alkuasukkaiden tilaamaa antilooppialadobia ja vesinokkaeläinmunakasta varten, Borgå ystävineen seurasi häntä - ja ällistyi nähdessään, kuinka Babli-Bob kaatoi lingonlaukauksellaan antiloopin. Heihin teki järisyttävän vaikutuksen paitsi hänen osoittamansa taito ja tarkkuus, myös ja etupäässä se, millä hän sen teki. He unohtivat välittömästi alhaisen aikeensa ja luikkivat vähin äänin takaisin majataloon.

Ja niin, kun Babli-Bob täysine tarjottimineen astui saliin, hän sai huomata tulleensa yksimielisesti äänestetyksi Ookabollakonga-heimon uudeksi valtionpäämieheksi, jonka titteli oli juuri muutettu pihan toteemin inspiroimana Yli-Kekkoseksi.

Käytyään virkaehtoneuvottelut, joissa paitsi määrättiin valtionpäämiehen työsuhde-eduiksi virkakanootti, pienehkö haaremi ja vähän käytetyt nyrkkeilyhanskat, myös sovittiin Kravatti-Urhon Kapakan siirrosta toteemipaaluineen kaikkineen pääkaupunkiin ja Babli-Bobin oikeudesta pitää sitä firabelityönä, hän suostui tarjoukseen. Tulisihan kapakkaan nyt asiakkaita, ja karaoke- ja pubivisailtoihin saataisiin aivan uudenlaista eloa.

Riehakkaat virkaanastujaisjuhlat pantiin saman tien pystyyn. Perjantai, joka ei ollut päätynytkään päivän ruokalistalle, osoittautui erinomaiseksi stand-up-viihdyttäjäksi, ja kellariin varastoitu palmupontikka teki kauppansa.

Ikävä kyllä tuoreen yli-kekkonen Babli-Bobin riemutunnelman romahdutti rannassa tehty surullinen löytö, puoliksi karrelle palanut koppalakki sirppi ja vasara -kokardilla ja 42,195 cm pitkä koivuhalko. Ne olivat ainoat esineet, jotka jäivät  jäljelle sukellusvene Ivana Neuhtankoelyasta, joka oli ajanut pokasahasodan aikaiseen ajomiinaan edellisiltana.

Babli-Bob siis muutti Ookabollakonga-heimon pääkaupunkiin, jonka nimeksi oli annettu muinoin rannasta löydetyn mystisen profetiakäärön mukaisesti Sorbus. Babli-Bob sai kunnian nähdä kyseinen pyhässä luolassa säilytetty, maagisia voimia kätkevä käärö. Hän tunsi syvälllä sielussaan salamankaltaisen sävähdyksen tunnistaessaan tutun pihlajanmarjakuvion. Tämä ei voinut olla sattumaa, tämä oli selkeä todiste siitä, että hänen kohtalonsa oli tähtiin kirjoitettu!

Tuona iltana hän sytytti ookabollakongalaisen korvavahakynttilän laivatovereidensa muistoksi ja nautti lasin palmupontikkaa jokaiselle heistä, kaataen aina viimeisen pisaran mereen. Lapsuudesta tuttu koivuhalkopielus sentään lohdutti surevaa yli-kekkosta, samoin kuin hänen osaaottavien alamaistensa ikkunan takana kuorossa laulama kaunis surumarssi "Hei junttampoo."

Aika ja työ parantavat surut, ja yli-kekkonen Babli-Bobilla oli tekemistä aivan riittämiin valtakuntansa hallitsemisessa, virka-ajan jälkeen majatalon hoitamisessa, sekä pienehkössä haaremissaan (128 cm pitkä kääpiö, jolla oli kananluu nenässä poikittain ja polviin asti ulottuva parta, eikä hän muita asusteita kokenut tarpeelliseksi niiden lisäksi käyttää.) Koppalakin hän taltioi pyhään luolaan artifaktiksi maagisen käärön ja Urho Kekkonen -toimintafiguurin viereen.

Rutiineihin tuli kuitenkin muutos, kun saarelle eräänä päivänä rantautui outo vaalea mies, joka esitteli itsensä löytöretkeilijäksi ja lähetyssaarnaajaksi.

Hän julisti tarjoavansa ookabollakongalaisille sivistystä. He vastasivat kohteliaasti, että kiitos mutta meillä on jo.

Sen jälkeen hän julisti tarjoavansa heille oikean uskon autuuden. He vastasivat kohteliaasti tarjoilevansa hänet illalliseksi ellei hän oitis tuki turpaansa.

Nopeaälyisenä hän ymmärsi yskän ja tarjosi heille palveluksiaan kadunlakaisijana. Tähän suostuttiin.