Lue keskustelun säännöt.
Työ ja koti/perhe eri kaupungeissa - onko kohtalotovereita?
10.04.2018 |
Lyhyesti: kiitos pääkaupunkiseudulta maakuntaan 4 vuotta sitten suuntautuneen paluumuuttopäätöksen olen joutunut elämään viimeiset kolme vuotta ison osan ajasta eri paikkakunnalla kuin perheeni ja reissaamaan tämän suuntaansa lähes 500 kilometriä olevan matkan kaksi kertaa viikossa. Tämä on paitsi henkisesti äärettömän kuluttavaa, myös taloudellisesti aivan helvetin kallista. Erityisen hankalaksi tilanteen tekee se, että puoliso eikä lapset enää missään olosuhteissa ole valmiita palaamaan Helsinkiin ja toisaalta itselleni ei työpaikkaa ilman ihmettä nykyiseltä kotipaikkakunnalta löydy. Näin ollen koenkin, että tässä nyt ei elämä oikein tarjoa kuin huonoja vaihtoehtoja, ja kyllähän se vähän masentaa.
Olisikin kiinnostavaa kuulla, onko muita vastaavassa tilanteessa eläviä ja millaisin keinoin te jaksatte tällaista elämää? Sen tiedän, että tämäkin on parempi kuin työttömyys kotipaikkakunnalla, mutta silti ajoittain jaksaminen on kyllä todella tiukilla.
Kiitos.
Kommentit (32)
Et tuossa nyt kerro minkä ikäisiä lapsesi ovat ja kuinka paljon heidän hoitamisensa vie energiaa, mutta itse näin matkatyötä tekevän puolisona kyllä näen tässä myös sen toisen osapuolen näkökulman: ne ajat kun olet poissa, on puolisollasi vielä aika paljon suurempi kuormitus, kun taas vastaavasti oletettavasti itse voit tehdä vapaa-ajallasi aivan mitä haluat. Kyllähän se aikamoista luksusta tietysti sekin on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän täysin tilanteen, koska olen itse meinannut joutua vastaavaan. Meillä tilanne ratkaistiin ennakkosopimuksella ja "pulinat pois" -taktiikalla: sovimme, että yritämme paluumuuttoa kahden vuoden virkavapaiden ajan ja mikäli molemmille ei tänä aikana löydhy vastaavaa uutta työtä vanhalla kotiseudulla, palaamme takaisin ilman, että siihen on kummallakaan mitään inisemistä. Luojan kiitos teimme tämän sopimuksen etukäteen. Nythän tuota tilannetta on tietysti aika hankala enää muuttaa.
Nyt meillä on menossa sellainen elämänvaihe, että asutaan 240 km päästä kotikaupungista. Muutettiin tänne 4,5 vuotta sitten minun (äidin) opiskelujen perässä. takaisin muutto mielessä. Nyt opinnot päättyneet. Yksi lapsi on, joka menee ensi vuonna eskariin ja eskari olisi samassa päikyssä missä tarha on ollut. Lapsi on tottunut, että käydään aina kotipaikkakunnalla ja se on oikee koti ja tykkää siitä ja kyselee että miks me ees asutaan täällä (nykyisessä paikassa).
Nyt siis olisi takaisin muuton aika. Kuitenkin mies sai juuri viime kesänä täältä töitä, eikä halua olla työttömänä, työ on käytännössä vakinainen. Minä olen hakenut vakiduuniin kotipaikkakunnalle, ja katsotaan saanko paikan.
Nyt sitten pitäisi päättää
a) eletäänkö täällä, kun miehellä työ ja lapsella eskari. minä olisin tod näk työtön.
b) muutan kotiin ja teen töitä & mies ja lapsi jää tänne.
c) muutan lapsen kanssa kotipaikkakunnalle ja alan tehdä töitä, lapselle uusi eskari ja mies jää tänne.
ELI suomeksi sanottuna, minä häviän joka tilanteessa, joko työn, lapsen tai miehen, tai kummatkin lapsen ja miehen.
mies saa asua samassa kämpässä ja tehdä samaa työtä ja menettää minut tai minut ja lapsen.
lapsi joko vaihtaa eskaria ja asuu kotipaikalla tai jatkaa samassa tällä paikkakunnalla. lapselle periaatteessa + - nolla.
ensi vuonna koulun alkaessa muutetaan kuitenkin, koska kotipaikkakunnallemme on rakennettu täysin uusi yhtenäiskoulu, johon lapseni menee 9 vuodeksi enkä halua muutoksia enää kouluiässä.
Nyt on vaan tulossa ihmeellinen välivaihe vuosi, enkä tiedä mitä teen. Vuoden jälkeen ainakin minä ja lapsi ollaan poissa, saa mies vuoden etsiä uutta työtä meidän paikkakunnalta.
AUTTAKAA, mikä on paras ratkaisu.
(tähän vielä se, että minä olen kasvatusalan asiantuntija, joten olisin tod näk parempi vaihtoehto lapselle asua minun luona, kuin mieheni, joka on lasten ja yleensäkin ihmisten kanssa täysi torvi, töissä alalla jossa tehdään vaan laskelmia yksin työhuoneessa)
olen ahdistunut, mitä teemme
En minä tiedä mitä sanoisin. Tähän on vaan jotenkin niin tottunut, että tämä tuntuu ihan normaalilta. Tosin ison motivaatio on raha, joka mahdollistaa sen että pari vuoden päästä voi jäädä vaikka kotirouvaksi jos siltä tuntuu.
Nuo ovat todella vaikeita tilanteita ja varmasti usein on juuri niin, että jompi kumpi osapuolista häviää. Omassa tapauksessani suuri suru on siitä, että me olimme kaikki hyvinkin tyytyväisiä elämäämme Helsinginssä ja siis tavallaan itse pilasimme elämämme tällä paluumuuttokokeilulla.
Karusti ajateltuna minullakin on vain seuraavat vaihtoehdot: a. jatkan töissäkäymistä Helsingissä ja hiljalleen menetän yhteyden lapsiin ja puolisoon, kun olen niin paljon poissa tai b. irtisanoudun vakituisesta työstäni ja otan sen - oman alani huomioon ottaen hyvin suuren - riskin etten enää työllistykään. Itseni tuntien tämä kyllä mitä suuremmalla todennäköisyydella johtaisi masennukseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En minä tiedä mitä sanoisin. Tähän on vaan jotenkin niin tottunut, että tämä tuntuu ihan normaalilta. Tosin ison motivaatio on raha, joka mahdollistaa sen että pari vuoden päästä voi jäädä vaikka kotirouvaksi jos siltä tuntuu.
Siis mihin on tottunut? Mikä siis sinun tilanteesi on?
Minä voin kertoa oman esimerkkini, jokainen voi siitä ajatella mitä haluaa. Olen nyt elänyt 6 vuotta siten, että käyn töissä 4 päivää viikossa Helsingissä ja matkustan pitkäksi viikonlopuksi kotipaikkakunnalleni. Ensimmäiset vuodet ikävöin perhettä viikot kovasti ja olikin ihanaa olla aina 3 päivää kotona. Tuolloin jaksoin touhuta lasten kanssa vaikka kuinka ja olin varmasti todella hyvä isä. Hiljalleen kuitenkin olen alkanut huomaamaan, että olen alkanut nauttia omasta "sinkkuajastani" Helsingissä ja kaipaamaan samalla perhettä yhä vähemmän. Samaan aikaan olen myös huomannut, kuinka lapset eivät samalla tavalla enää tarvitse isäänsä, eivät soittele entiseen malliin eivätkä myöskään ole niin ilahtuneita kun olen kotona. Vaikka tiedänkin, että omalla kohdallani tämä järjestely on ollut ainoa oikea, niin kyllähän tuo on aivan helvetin surullista ja käytännössä voinkin sanoa, että olen menettänyt perheeni ja suhteeni lapsiin tämän järjestelyn takia. Sitä ei ole aivan helppoa hyväksyä, vaikka se periaatteessa oma valinta onkin (toki vaimo olisi voinut halutessaan muuttaa takaisin Helsinkiin).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Et tuossa nyt kerro minkä ikäisiä lapsesi ovat ja kuinka paljon heidän hoitamisensa vie energiaa, mutta itse näin matkatyötä tekevän puolisona kyllä näen tässä myös sen toisen osapuolen näkökulman: ne ajat kun olet poissa, on puolisollasi vielä aika paljon suurempi kuormitus, kun taas vastaavasti oletettavasti itse voit tehdä vapaa-ajallasi aivan mitä haluat. Kyllähän se aikamoista luksusta tietysti sekin on.
Täysin samaa mieltä edellisen kanssa. Minä kyllä väitän, että enemmän tästä järjestelystä kärsivät ne naiset, jotka miehen poissaollessa joutuvat kaiken yksin hoitamaan. Eli minulta ei sääliä nyt hirveästi valitettavasti heru.
Lisään vielä äskeiseen, että kyllähän tuossa tilanteessa miehekkäin teko olisi muuttaa sinne perheen luo takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen töissä Tukholmassa ja mies Helsingissä. Vastaavia mielekkäitä töitä en ole onnistunut löytämään Suomesta ja mies taasen ei puhu ruotsia.. käyn joka toinen viikonloppu Suomessa ja mies sitten siinä välissä täällä. Toimii kyllä meillä koska ollaan itsenäinen lapseton pariskunta toistaiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Lisään vielä äskeiseen, että kyllähän tuossa tilanteessa miehekkäin teko olisi muuttaa sinne perheen luo takaisin.
Miehekäs teko olisi vapaaehtoisesti ryhtyä työttömäksi masennuspotilaaksi? Kun mietit, kuinka monta tällaista miestä Suomessa ja millaisia he keskimäärin vaikkapa perheenisinä on, niin kerrotko mikä heistä tekee niin miehekkäitä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen töissä Tukholmassa ja mies Helsingissä. Vastaavia mielekkäitä töitä en ole onnistunut löytämään Suomesta ja mies taasen ei puhu ruotsia.. käyn joka toinen viikonloppu Suomessa ja mies sitten siinä välissä täällä. Toimii kyllä meillä koska ollaan itsenäinen lapseton pariskunta toistaiseksi.
On varmasti raskasta teilläkin ja tsemppiä sinne, mutta eihän tuota nyt tietysti ihan voi verrata heihin, keillä mukana on vanhemmuus. Nimittäin heidän tapauksessaan kärsii paitsi se, jolle kuormitus enemmän kasautuu myös se, joka ei omasta halustaan huolimatta voi olla jakamassa riittävästi tätä vanhemmuutta.
Täällä yksi perhe jolla vastaava tilanne. Mies käy 400 km päässä töissä. Tekee pitkää päivää ja on kotona 3 päivää. Minulle jää sitten oma työ, lasten perään katsominen ja talon hoito. Onneksi lapset eivät ole enää päiväkodissa.
Mies ei ole onnistunut samaan tältä paikkakunnalta töitä enkä minä tiedä haluanko vaihtaa toiseen työpaikkaan. Työuraa on jäljellä 25 v. Rankkaa on ja ikävä sitä oikeaa perhe-elämää. Pakko vaan jaksaa jotta saa laskut maksettua. Todellakin Toivon sitä lottovoittoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä yksi perhe jolla vastaava tilanne. Mies käy 400 km päässä töissä. Tekee pitkää päivää ja on kotona 3 päivää. Minulle jää sitten oma työ, lasten perään katsominen ja talon hoito. Onneksi lapset eivät ole enää päiväkodissa.
Mies ei ole onnistunut samaan tältä paikkakunnalta töitä enkä minä tiedä haluanko vaihtaa toiseen työpaikkaan. Työuraa on jäljellä 25 v. Rankkaa on ja ikävä sitä oikeaa perhe-elämää. Pakko vaan jaksaa jotta saa laskut maksettua. Todellakin Toivon sitä lottovoittoa.
Oletko sinä ikinä vihainen miehellesi, että ei suostu ottamaan vastaan muita töitä kotipaikkakunnalla? Onko parisuhde kärsinyt ja miehen suhde lapsiin? Voimia sinnekin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen tiedän, että tämäkin on parempi kuin työttömyys kotipaikkakunnalla, mutta silti ajoittain jaksaminen on kyllä todella tiukilla.
Niin, nämähän ovat juuri arvovalintoja. Itselleni perhe on tärkeämpi kuin työ, mutta tiedän myös paljon ihmisiä, joille asia on päinvastoin. Enkä nyt siis tässä millään tavalla kritisoi valintaasi. Ymmärrän toki ettei se aivan yksinkertaista kumminkaan ole.
Meillä sama tilanne kuin ap:llä ja olen yrittänyt miehelle sanoa, että perheen tulisi olla tärkempi kuin työ. Ei ole kuitenkaan toistaiseksi suostunut muutoksiin. Ehkä pitäisi sanoa suoraan, että mies on vapaa valitsemaan perheen ja työn väliltä ja voi mun puolestani muuttaa ihan rauhassa Helsinkiin, jos työ on perhettä tärkeämpi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä sama tilanne kuin ap:llä ja olen yrittänyt miehelle sanoa, että perheen tulisi olla tärkempi kuin työ. Ei ole kuitenkaan toistaiseksi suostunut muutoksiin. Ehkä pitäisi sanoa suoraan, että mies on vapaa valitsemaan perheen ja työn väliltä ja voi mun puolestani muuttaa ihan rauhassa Helsinkiin, jos työ on perhettä tärkeämpi.
No ei se nyt kyllä ihan noinkaan yksinkertaista aina ole. Meillä on sama tilanne, ja vaikka itse koenkin tilanteen raskaana ymmärrän toki myös miestäni (on oikeasti lapsirakas ihminen ja kärsii kun joutuu olemaan paljon poissa) ja aina kun haluttaa sanoa tuo "voit valita perheen ja työn välillä" yritän muistuttaa itseäni, että tämä on viime kädessä minun valinta, kun haluan kasvattaa lapseni pienemmällä paikkakunnalla. Minulle töitä myös löytyisi helposti myös Helsingistä.
Kokemusta on. Muutin isommalle paikkakunnalle ns. vakityön perässä, mies jäi vanhalle. Mutta meillä nuorin oli tuossa tilanteessa 16. Muutama vuosi meni ja sitten mies tuli perässä, kun viimeinenkin lapsi lähti muualle opiskelemaan ja tuli pari muutakin elämäntilanteen muutosta. Miehellä olikin paljon helpompaa se työn saanti. Julkisilla kuljin vähän aikaa, mutta yhteydet hankalat ja hommasin auton. Olisin kyllä saanut työttömänä saman, kun ei verovähennykset asunnosta ja matkoista euroinqa ole kuin pieni osa vs. todelliset kustannukset. Tein välillä pitkiä päivä että sain pidemmän viikonlopun toisinaan.
Mies on täällä selvästi onnellisempi kuin minä siellä edellisellä paikkakunnalla ja minä olen ehdottomasti onnellisempi täällä. Kumpikaan ei ole ollut minulle kotikunta tai sellainen, missä olisi ennestään ollut ketään läheistä. Täällä olen ystävystynyt ihmisten kanssa, vaikka kaikki sanovat, että siellä toisella puolella se olisi helpompaa. Eipä ole ollut.
Kyllä se elämä on helpompaa, mutta tavallaan on totuteltu uudestaan asumaan yhdessä ja on outoa, kun ei viikonloppuisin tarvitse lähteä mihinkään, jos ei huvita ihan muuten vain lähteä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä sama tilanne kuin ap:llä ja olen yrittänyt miehelle sanoa, että perheen tulisi olla tärkempi kuin työ. Ei ole kuitenkaan toistaiseksi suostunut muutoksiin. Ehkä pitäisi sanoa suoraan, että mies on vapaa valitsemaan perheen ja työn väliltä ja voi mun puolestani muuttaa ihan rauhassa Helsinkiin, jos työ on perhettä tärkeämpi.
No ei se nyt kyllä ihan noinkaan yksinkertaista aina ole. Meillä on sama tilanne, ja vaikka itse koenkin tilanteen raskaana ymmärrän toki myös miestäni (on oikeasti lapsirakas ihminen ja kärsii kun joutuu olemaan paljon poissa) ja aina kun haluttaa sanoa tuo "voit valita perheen ja työn välillä" yritän muistuttaa itseäni, että tämä on viime kädessä minun valinta, kun haluan kasvattaa lapseni pienemmällä paikkakunnalla. Minulle töitä myös löytyisi helposti myös Helsingistä.
En väittänytkään, että asia olisi yksinkertainen. Meille on kuitenkin käymässä kuten kirjoittajalle 8. Lapset vieraantuvat isästään, kun periaatteessa elämme yksinhuoltajaäidin arkea ja isä käy vain viikonloppuisin vierailemassa kotona. Isompi lapsi ei enää vietä kaikkea aikaansa vanhempiensa seurassa vaan on paljon kavereiden kanssa. Kun lapsilla on jotain kysyttävää, eivät he viikonloppuisinkaan enää kysy isältään vaan minulta.
Olen itse ravannut Joensuun ja Helsingin väliä nyt viisi vuotta ja lohdutukseksi voin kertoa, että kyllä meitä pitkiäkin matkoja pendelöiviä on nykypäivänä yllättävän paljon. Toki näillä järjestelyillä on vaikutuksensa, mutta niiden vakavuuteen kyllä voi vaikuttaa. Itselleni suurin murhe on liittynyt siihen, mitä käy suhteelle lasten kanssa, mutta kun olen tajunnut, että myös tällä järjestelyllä olen lasteni kanssa enemmän kuin moni eronnut, samalla paikkakunnalla lastensa kanssa asuva isä, on tämä tuska helpottanut.
Niin, nämähän ovat juuri arvovalintoja. Itselleni perhe on tärkeämpi kuin työ, mutta tiedän myös paljon ihmisiä, joille asia on päinvastoin. Enkä nyt siis tässä millään tavalla kritisoi valintaasi. Ymmärrän toki ettei se aivan yksinkertaista kumminkaan ole.