"Ota nyt ihmeessä ero!" Ja miten ihmeessä minä sen teen?

Erosin viime vuonna. Elämä on ihanaa ilman mörröttävää miestä. Heijastuu lapsiinkin hyvä oloni.

Kerroin erohaluistani ja sanoin lähteväni yksin. Lapset jäi kotiinsa isän luo totutteleen eroajatukseen. Viikonlopuksi tulivat aina luokseni. Pikkuhiljaa nyt lapset on alkaneet olla enemmän luonani. Exän kanssa sain sovittua, että ero hoidetaan lasten ehdoilla ja lapset päättävät asuinpaikkansa ja haluavatko miten käydä toisen vanhemman luona. Lapset jo isoja koululaisia, joten sikäli helppoa.

Ehkä äidit usein tekee väärin siinä, että ensimmäisenä erossa revitään itsekkäästi lapset mukaan.

Olin jo hetken riemuissani, että kerrankin joku, joka ajattelee kuin minä, mutta ei ollut sittenkään. Minä pidän avioliittoa ja ydinperhettä jossain määrin itseisarvona, mutta en niin suurena itseisarvona, että se tekisi luonnehäiriöisen kanssa elämisestä kannattavaa. Ajattelen, että aikuisen ihmisen pitää tietyllä tapaa ottaa itse vastuuta siitä, kenen kanssa lisääntyy. Minulta ei heru sympatiaa vieraan matkaan lähteville "kun vanhempi on onnellinen, lapsi on onnellinen" -tyypeille tai "kasvoimme erilleen" -tyypeille. Ajattelen, että vanhempi vastaa parisuhde-elämästään tietyllä tavalla alaikäisille lapsilleen. Avioero on aina lasten elämän mullistava asia, ja on punnittava tarkkaan, ovatko eron tuomat hyvät puolet niin merkittäviä, että se hyvittää vertauskuvallisen läpsäisyn lasten kasvoille. Mutta tuo ap:n kuvaama ilmapiiri on todella myrkyllinen myös lapsille. Jos jommalta kummalta puuttuu kunnioitus puolisoaan kohtaan, ei homma voi toimia. Ajattelen, että ehkä vähän laimennut, mutta kunnioittava vanhempien välinen avioliitto on yleensä lasten onnellisuuden kannalta parempi vaihtoehto kuin eronneet vanhemmat kiihkeissä uusissa rakkausliitoissaan, vaikka "onnellinen vanhempi, onnellinen lapsi"-hehkuttajat mitä itselleen uskottelisivat. Mutta tuollainen ap:n tilanteen kaltainen p**ka ei ole kenellekään hyvästä!

Vierailija kirjoitti:

Olin jo hetken riemuissani, että kerrankin joku, joka ajattelee kuin minä, mutta ei ollut sittenkään. Minä pidän avioliittoa ja ydinperhettä jossain määrin itseisarvona, mutta en niin suurena itseisarvona, että se tekisi luonnehäiriöisen kanssa elämisestä kannattavaa. Ajattelen, että aikuisen ihmisen pitää tietyllä tapaa ottaa itse vastuuta siitä, kenen kanssa lisääntyy. Minulta ei heru sympatiaa vieraan matkaan lähteville "kun vanhempi on onnellinen, lapsi on onnellinen" -tyypeille tai "kasvoimme erilleen" -tyypeille. Ajattelen, että vanhempi vastaa parisuhde-elämästään tietyllä tavalla alaikäisille lapsilleen. Avioero on aina lasten elämän mullistava asia, ja on punnittava tarkkaan, ovatko eron tuomat hyvät puolet niin merkittäviä, että se hyvittää vertauskuvallisen läpsäisyn lasten kasvoille. Mutta tuo ap:n kuvaama ilmapiiri on todella myrkyllinen myös lapsille. Jos jommalta kummalta puuttuu kunnioitus puolisoaan kohtaan, ei homma voi toimia. Ajattelen, että ehkä vähän laimennut, mutta kunnioittava vanhempien välinen avioliitto on yleensä lasten onnellisuuden kannalta parempi vaihtoehto kuin eronneet vanhemmat kiihkeissä uusissa rakkausliitoissaan, vaikka "onnellinen vanhempi, onnellinen lapsi"-hehkuttajat mitä itselleen uskottelisivat. Mutta tuollainen ap:n tilanteen kaltainen p**ka ei ole kenellekään hyvästä!

Tuskin yleensä erotaan syystä, että suhde on laimennut ja jos vielä toisiaan molemmat kunnioittavat. Kukaan ei voi tietää mitä toisten seinien sisällä tapahtuu ja mitkä on eron syyt. Joskus syynä on niin kipeä asia ettei sitä todellista syytä kehtaa kenellekään sanoa, vaan sanotaan juuri vaikka - "kasvoimme erilleen".

Itse olen vasta eronnut. Ero tuli läheisille yllätyksenä, sillä kulissit pidin viimeiseen asti. Elin tunneköyhässä suhteessa, jossa mies ei sormellakaan minuun koskenut, ei puhunut ei mitenkään sanonut tai näyttänyt, että välitti. Elimme täysin kämppäkavereina ja olin se loukattu osapuoli miehen jatkuvasti torjuessa lähestymiseni ja kieltäytyvän kaikesta yhdessä olosta. Ei sellaista suhdetta jaksa kukaan. Lapset kysyi usein miksi me vanhemmat ei puhuta. Yleensä vastasin jonkun selityksen naurahtaen. Totuus oli ettei mies suostunut puhumaan. Lähti vain pois tai sitten vain oli vain eikä sanonut mitään.

Mitään syytä tälle käytökselle en saanut. Mitään selittysta en saanut miksi ei lähdetty yhdessä elokuviin tai minnekään. Tervettäkö?

Vierailija kirjoitti:

Olin jo hetken riemuissani, että kerrankin joku, joka ajattelee kuin minä, mutta ei ollut sittenkään. Minä pidän avioliittoa ja ydinperhettä jossain määrin itseisarvona, mutta en niin suurena itseisarvona, että se tekisi luonnehäiriöisen kanssa elämisestä kannattavaa. Ajattelen, että aikuisen ihmisen pitää tietyllä tapaa ottaa itse vastuuta siitä, kenen kanssa lisääntyy. Minulta ei heru sympatiaa vieraan matkaan lähteville "kun vanhempi on onnellinen, lapsi on onnellinen" -tyypeille tai "kasvoimme erilleen" -tyypeille. Ajattelen, että vanhempi vastaa parisuhde-elämästään tietyllä tavalla alaikäisille lapsilleen. Avioero on aina lasten elämän mullistava asia, ja on punnittava tarkkaan, ovatko eron tuomat hyvät puolet niin merkittäviä, että se hyvittää vertauskuvallisen läpsäisyn lasten kasvoille. Mutta tuo ap:n kuvaama ilmapiiri on todella myrkyllinen myös lapsille. Jos jommalta kummalta puuttuu kunnioitus puolisoaan kohtaan, ei homma voi toimia. Ajattelen, että ehkä vähän laimennut, mutta kunnioittava vanhempien välinen avioliitto on yleensä lasten onnellisuuden kannalta parempi vaihtoehto kuin eronneet vanhemmat kiihkeissä uusissa rakkausliitoissaan, vaikka "onnellinen vanhempi, onnellinen lapsi"-hehkuttajat mitä itselleen uskottelisivat. Mutta tuollainen ap:n tilanteen kaltainen p**ka ei ole kenellekään hyvästä!

.

Aivan samaa mieltä, jos Ap jää tuohon liittoon, ovat lapset enemmin tai myöhemmin terapiassa.

Olen ollut tuollaisen kodin lapsi. Koko lapsuuteni toivoin että vanhenpani eroaisivat. Näin ei käynyt, ja yhä kitkuuttavat yhdessä, riidellen ja myrkyttäen toisiaan. Omia lapsiani ei heidän lähelleen vie. Omaa parisuhdetta en ole saanut pysymään kasassa ja siihenkin varmaan vaikuttaa kotoa saatu epäterve malli.

Eli hyvällä tiellä olet 👍

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ei tunnu käsittävän, että vielä nykyäänkin on meitä, jotka ei voi tehdä vapaita päätöksiä ja hyödyntää ihmisoikeuksiaan, koska on mokannut niin raskaasti elämässään.

Minä olen hankkinut hyvän koulutuksen, ollut ystävällinen ja hyvä tyyppi, koittanut tehdä kaiken oikein.

Tyhmyyksissäni tapasin miehen ja rakastuin, tein lapsia, jotka ovat vielä pieniä. Mies on kotioloissa tyranni, pitää tehdä niinkuin hän sanoo. Jos onnistun siinä, on kotona rauha, ainakin näennäisesti.

Jos en onnistu, kyseenalaistan, haen omia oikeuksiani, seurauksena on uhkailua, tolkuttomia raivokohtauksia ja kostamista.

Meillä on on kaikki ulkoiset puitteet kunnossa, itse olen ollut kotona monta vuotta, en tehnyt koulutukseni mukaisia töitä, liekö enää niitä saisinkaan.

Miten erota? Tuhoaisin lasten koko tunteman elämän. Antaisin muutenkin ärhäkälle "pedolle" kunnon syyn raivota ja pistää koko myrkyllinen persoonansa peliin, tuhotakseen minun ja lasten elämän.

Nyt kaikki on kohtuu hyvin, lapsilla on aineellisesti kaikkea, kodin ilmapiiri on rauhaisa, kun itse huolehdin, etten ärsytä.

Jos eroan, on kaikesta jäljellä vain savuavat rauniot, olen seurannut muiden eronneiden lapsiperheiden elämää ja näkemäni perusteella eroa pidetään ratkaisuna liikaakin, sitä se ei ole. Miksei puhuta siitä miten ero tuhoaa aikuiset ja lapset? Eikö avioliitto ole parempi, vaikka luonnehäiriöisenkin kanssa?

Ok, sain purkautua. Tuntuu, ettei kukaan tätä tajua.

Ei  tuossa ollut ainuttakaan vedenkestävää argumenttiä. Suomessa voi  erota kun haluaa, sitä ei voi estää.PIlaat lastesikin parisuhteet jäämällä tuohon suhteeseen. Lopeta itsellesi valehtelu. Sä vaan pelkäät. Muutoksen pelko  ja elintaso lasku on suurin este. Itse en jäisi pilaamaan ainokaista elämääni moisen myrskynmerkin kanssa. Olet myös itse ahdinkoosi  syyllinen, sinä  jäit kotiin vaikka olisit voinut käydä töissä ja siten kerätä varoja muuttoa varten. Tyhmä tyhmä nainen.  Ulkoiset puitteet my ass. Kun lapset alkavat kyseenalaistaa isäänsä, hän tuhoaa heidätkin. Ja se on sinun syysi.

Ap, mä ymmärrän sua. Mulla on melkein vastaava tilanne. Mä kyllä toivon että jotenkin pääsisin pois tästä kuviosta. On pitänyt tukahduttaa omat toiveensa, yrittää elää toisen ehdoilla. Elämä on vähän kuin veitsenterällä. Yritän toimia oikein, silti en siinä aina onnistu. Ostin mielestäni hienon syntymäpäivälahjan, liput yhteen tapahtumaan sekä ulkomaanmatkan. Silti mies pahoitti mielensä, hän olisi halunnut avata konkreettisesti lahjan. Ja vääränlaisen kakunkin leivoin. Lähdetään tästä nyt sitten, minne...

Vierailija kirjoitti:

Ero otetaan näin: Etsit ensin työtä. Vakituista työtä. Alat säästämään takuuvuokraan ja kahden kuukauden vuokraan. Kun se säästetty, säästät muihin erokuluihin. Kun rahat on kasassa, etsit asunnon. Teet vuokrasopimuksen, haalit käytettyjä huonekaluja kirppiksiltä tai ostat välttämättömät Ikeasta. Kun asunto on kalustettu ja valmis, pakkaat laukun. Oman, ja lapsille. Täytät eropaperin ja toimitat eteenpäin. Otat kuvaakaappauksen saman päivän pankkitilienne saldoista, lainasaldosta jne. Lähdet kotoa lasten kanssa seuraavana aamuna, etkä enää palaa. Vaihdat lasten osoitteen. Laitat miehelle viestin, että olet lähtenyt. Kysyt, milloin haluaa tavata lapsia. Kysyt, sopiiko teidän tehdä sopimukset lasten asioista lastenvalvojalla, vai haluaako lähteä käräjöimään. Kysyt myös, miten ositus tehdään.

Kas noin.

Totta joka sana. Lisäyksenä että säästöt pitää olla käöteisenää niin ettei mies niistä tiedä eikä löydä.

Mäkin oon ns. mokannut elämäni valinnoissa niin, että itse voin huonosti, mutta minua ei kukaan määräile. Onneksi. Mutta koen olevani vastuussa valinnoista, jollaisia tein ainoastaan siksi, että olin narsistisen vanhemman uhri. En olisi valinnut niitä asioita, jos olisin saanut kasvaa terveessä ja rakastavassa kodissa, mutta sen sijaan kasvoin henkisen alistamisen ja kaltoinkohtelun ilmapiirissä. Opin, ettei minulla ole oikeuksia valita omia valintoja, vaan aina pitää ajatella loukkaako jokin valinta jotakuta, jonka asia sen ei siis pitänyt olla edes, mutta ei saa tuottaa pahaa mieltä.

No, en siis ole kenenkään muun vallan alla, kuin omien velvollisuudentunteitteni. Mietin kuitenkin, jospa uskaltaisin luottaa siihen, ettei kaikkien muiden elämä olekaan minusta kiinni, siis edes lasteni. Ja siis en tietenkään sano aloittajalle, että jätä lapset miehelle, enkä muutenkaan puutu tilanteeseenne, kerroinpahan vain toisenlaisesta vankilasta, kun aihe oli niin otollinen.

Samaan aikaan kaikenmaailman näyttelijät ovat yötä myöten töissä ja hamstraavat uusioperheitä ympärilleen, kun itse suren sitä, että mulla ois tarvetta itseni näköiselle elämälle. En aio odottaa lasten kasvavan.