Lue keskustelun säännöt.
Olen epäonnistunut yliopisto-opinnoissani eikä minulla ole enää mitään tulevaisuutta
02.04.2018 |
Kaikki muukin kyllä on elämässäni pielessä. Nyt kuitenkin alkaa näyttää siltä että tie on noussut elämässä pystyyn lopullisesti, eikä toivoa elämisen arvoisesta tulevaisuudesta enää ole. En näe tässä tilanteessa enää muuta mahdollisuutta kuin itsemurha.
Oikeastaan en tiedä miksi kirjoitin tänne, kun arvaan jo ennalta ketjuun tulevat vastaukset; näistä tämäntyyppisistä aloituksista lähtevät keskustelut kun tuppaavat aina menemään ihan samalla tavalla. Siksi pyydän että te, jotka ajattelitte vastata jotain tyyliin "aina on toivoa!" ja "hae apua!", jättäisitte tällä kertaa nuo kliseet väliin.
Ehkä nyt vain sen takia tämän kirjoitin, kun ei ole ketään muutakaan kelle puhua. Tai jos löytyisi joku toinen, joka kokee samoin...
Kommentit (70)
Niin ja edellinen tulee takaisin iltapäivällä. Minullakin nousi tie pystyyn yhdessä vaiheessa ja minulla on neuvoja siihen liittyen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi luulet, että olisit ollut onnellinen valitsemallasi alalla, jos kerta opinnotkin oli tervanjuontia?
Uutta alaa kehiin vaan, ei elämä tuohon lopu. Vaikka ihan oikeisiin töihin.
Joo taas joku 23v.nainen, joka kärsii aphasta masennuksesta ja neurologisistahäis
riöistä. :DD
Minulla on yliopistotutkinto, mutta teen kuitenkin merkonimitutkintoani vastaavia töitä ja olen erittäin tyytyväinen. Palkka on parempi kuin yliopistokavereillani. Nyt vaan jotain muuta tutkintoa lukemaan.
Ei se maailma kaadu yliopisto-opintoihin.
Vierailija kirjoitti:
Itse valmistuin 45 vuotiaana uuteen AMK-ammattiin, enkä ollut kurssini vanhin. Mitä tahdot elämältäsi?
Luulin jo, että minä olen tämän kirjoittanut, mutta oli niin uusi viesti, etten ole. Minulla ihan täsmälleen samat sanat! Kaikenlisäksi minulla on oman alan toistaiseksi voimassa oleva työ, jossa olen nyt ollut kuusi vuotta. Tekniikan ala kyseessä. Kurssiltani olen pitänyt satunnaisesti yhteyttä muutamaan ja juuri ne vanhimmat ovat työllistyneet. Eikä minulla ole mitään pitkää työhistoriaa taustalla, vaan jäin nuorena laman aikaan työttömäksi ja sen jälkeen olin pätkätöissä, työllistämistöissä ja kursseilla vuosikausia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lopeta ensin se koulu ja katso mitä tapahtuu. Loppuuko elämä? Sanoit ettö olet jo vuosia yrittänyt saada koulun suoritettua. Jos ei kertakaikkiaan ole voimia niin anna olla. Turha yrittäminen ja stressaaminen on varmasti kuormittava tekijä ja voi vaikeuttaa masennusta. Jos luovut koulusta niin ei tarvitse enää murehtia sitä. Olet yrittänyt parhaasi. Masennuksen takia et näe kaikkia muita vaihtoehtoja.
Olen ollut myöskin masentunut ja halunnut vain kuolla koska minulla ei ole ystäviä, perhettä tai puolisoa. Olen edelleen yksinäinen. Ei perhettä tai ystäviä. Työkaverit ja työhön liittyvät kontaktit ainoat sosiaaliset suhteeni, mutta olen päässyt siitä yli. Voi sitä yksinkin käydä ulkona, kahvilla tai tapahtumissa ja jopa nauttia siitä.
Jospa sinunkin elämä voisi olla ihan mukavaa ilman yliopistotutkintoasi.
Koita jaksaa!
Minulla on samanlaisia kokemuksia kuin aloittajalla. Menin yliopistoon heti lukion jälkeen. Aluksi se sujui ihan jees. Pikkuhiljaa epäilykset pärjäämisestä, itsekriittisyys, jatkuva vertailu muihin, ujous ja muutkin seikat johtivat ahdistukseen ja yksinäisyyteen. Tärkeitä kursseja jäi roikkumaan. Kävin muutamia helppoja kursseja, jotta tuntisin olevani vielä mukana. Kesken jäi koko roska.
Hain muualle opiskelemaan, pääsin. Valitettavasti olin jo tässä vaiheessa sairastunut masennukseen. Näistä opinnoista ei tullut yhtikäs mitään (edellisistä sentään jäi reilut 100 noppaa). Hain sitten toki jälleen jonnekin, se tuntui oikealta sillä hetkellä. Valitsin amkin, koska kuvittelin siellä pääseväni helpommalla. Valitsemani linja oli vain mahdollisimman sekava (se oli uusi ja opettajillekin jotenkin vaikeaselkoinen). Sekin jäi kesken, kun olisi pitänyt etsiä harjoittelupaikka.
Olisi toki voinut tajuta viimeistään tässä vaiheessa. että masentuneena arkipäiväiset puuhatkin ovat tavallista vaikeampia. Entäs sitten tavoitteellinen opiskelu! Lähipiirikään ei oikein sisäistänyt, miksi mä niin räpiköin (odottivat koko ajan, että "ryhdistäytyisin"). Hävetti. Vielä elättelin toiveita myös alkuperäisten opintojen jatkamisesta, mietin myös tuota 10 vuoden takarajaa. Olisin halunnu ees kandin raapia kasaan, mut ei se ollu mitenkään realistista.
No nyt ei oo enää väliä, ekat opinnot ovat vanhenneet kokonaan. Mulla ei ole lukion jälkeistä tutkintoa. Jos taas jatkaisin vertailua muihin, voisin tietty listata päässäni, mitä kaikkee muilla mun ikäisillä tuntuis elämässään olevan. Mitä multa odotetaan, mitä itse odotin. Totta kai mielessä käy, mitä mun elämä voi sisältää, jos siinä ei ole ainakaan toistaiseksi työtä eikä opintoja (ei toisaalta sentään päihteitäkään, jee). Mut en mä suunnitellu sairastuvani, enkä tosiaan arvannu, et se olis tällaista. En mä kyl haluais eläkkeellekään, en haluais edes ajatella sitä.
Minä nyt kuitenkin olen hakenut apua. Monestikin. Parasta mulle oli psykiatrinen päiväsairaala. Siellä mulle konkretisoitui, että mielenterveysongelmat ovat tosiaan yleisiä. Ja että ne muut olivat ongelmistaan huolimatta ihan normaaleja (älykkäitä, hauskoja, erilaisia jne) ihmisiä. Välillä näin jopa itseni yhtenä muista. Tosin aluksi pelkäsin, etten ole edes tarpeeksi sairas sinne, että vien jonkun tarvitsevamman paikan. Mut kyl mulle selvis, et mulla oli oikeus olla siellä.
Olen hyötynyt myös juttelusta sosiaalityöntekijöiden sekä psykiatristen sairaanhoitajien kanssa. Sosiaalityöntekijöitä luulin tapaavani siksi, kun tarvitsin toimeentulotukea. Myöhemmin tajusin, että sain heille aikoja vaikean elämäntilanteeni vuoksi. Olen hyvin kiitollinen, että minua kuunneltiin. Mulla ei ollut muita, joille huolista kertoa, ei ainakaan ketään noin neutraalia. Vanhemmat ehkä yrittivät kuunnella, mutta ahdistuivat, turhautuivat ja yrittivät keksiä jotain patenttiratkaisuja mulle.
Aloittajalle. Kunpa osaisinkin sanoa jotain oikein. Minusta tämä aloitus oli rohkea ja rehellinen. Kiitos sinulle! Se sai minut miettimään.
Sinulla on sairaus. Salakavala ja hengenvaarallinen. Älä anna sen tappaa sinua.
Lopuksi vielä tällainen tylsä lista. Ihan vaan juttuja, joihin tutustumista en itse ole katunut.
- Ajatusvääristymät
- mielenterveystalo.fi
- I had a black dog, his name was depression -video
- Mielekkäästi irti masennuksesta -kirja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ne on epäonnistuneet? Jos sinulla on yhä opinto-oikeus, mitään ei ole niiden suhteen menetetty.
Suoritukseni ovat lähiaikoina vanhenemassa, koska olen roikkunut yliopiston kirjoilla vuosikausia opinnoissa juurikaan etenemättä. Olen kärsinyt jo lähes 10 vuotta keskivaikeasta-vaikeasta masennuksesta. Vielä hiljattain ajattelin että jospa sittenkin pystyisin viimeisillä voimillani saamaan tutkintoni kasaan kun se vielä hetken aikaa on mahdollista, mutta eihän tästä tule mitään - en vain ole tarpeeksi hyvässä kunnossa henkisesti.
Ja nyt todellakin olisi ollut viimeinen hetki, koska sen jälkeen kun opintoni ovat vanhentuneet, lakkaa myös koulutusohjelmani olemassaolo.
Äh, ei olisi sittenkään pitänyt tehdä tätä aloitusta. Unohtakaa koko juttu.
Jos sinulla on opintoja, jotka saat paketoitua kokonaisuuksiksi (sivuaine, perusopinnot) hanki niistä kokonaisuusmerkinnät. Paketit eivät vanhene, irralliset kurssit kyllä. Ehkä saat edes osan vielä pelastettua. Varaa aika opinto-ohjaajalle ja ala selvittää tilannetta. Sen jälkeen hankit itsellesi apua, hoidat itsesi kuntoon ja sitten myöhemmin ne opinnot loppuun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ne on epäonnistuneet? Jos sinulla on yhä opinto-oikeus, mitään ei ole niiden suhteen menetetty.
Suoritukseni ovat lähiaikoina vanhenemassa, koska olen roikkunut yliopiston kirjoilla vuosikausia opinnoissa juurikaan etenemättä. Olen kärsinyt jo lähes 10 vuotta keskivaikeasta-vaikeasta masennuksesta. Vielä hiljattain ajattelin että jospa sittenkin pystyisin viimeisillä voimillani saamaan tutkintoni kasaan kun se vielä hetken aikaa on mahdollista, mutta eihän tästä tule mitään - en vain ole tarpeeksi hyvässä kunnossa henkisesti.
Ja nyt todellakin olisi ollut viimeinen hetki, koska sen jälkeen kun opintoni ovat vanhentuneet, lakkaa myös koulutusohjelmani olemassaolo.
Äh, ei olisi sittenkään pitänyt tehdä tätä aloitusta. Unohtakaa koko juttu.
Jos sinulla on opintoja, jotka saat paketoitua kokonaisuuksiksi (sivuaine, perusopinnot) hanki niistä kokonaisuusmerkinnät. Paketit eivät vanhene, irralliset kurssit kyllä. Ehkä saat edes osan vielä pelastettua. Varaa aika opinto-ohjaajalle ja ala selvittää tilannetta. Sen jälkeen hankit itsellesi apua, hoidat itsesi kuntoon ja sitten myöhemmin ne opinnot loppuun.
Yliopisto on hyvin motivoitunut saamaan opiskelijat tutkinnon kanssa ulos. Laitoksen rahoitus on sidottu valmistuneisiin tutkintoihin. Jos sinulta puuttuu vain muutamia pieniä juttuja, he ovat hyvin yhteistyöhaluisia järjestämään lisäaikaa jne. että saat tutkintosi. Reippaasti yhteyttä opinto-ohjaajaan, laaditte aikataulun ja pidät siitä kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samanlaisia kokemuksia kuin aloittajalla. Menin yliopistoon heti lukion jälkeen. Aluksi se sujui ihan jees. Pikkuhiljaa epäilykset pärjäämisestä, itsekriittisyys, jatkuva vertailu muihin, ujous ja muutkin seikat johtivat ahdistukseen ja yksinäisyyteen. Tärkeitä kursseja jäi roikkumaan. Kävin muutamia helppoja kursseja, jotta tuntisin olevani vielä mukana. Kesken jäi koko roska.
Hain muualle opiskelemaan, pääsin. Valitettavasti olin jo tässä vaiheessa sairastunut masennukseen. Näistä opinnoista ei tullut yhtikäs mitään (edellisistä sentään jäi reilut 100 noppaa). Hain sitten toki jälleen jonnekin, se tuntui oikealta sillä hetkellä. Valitsin amkin, koska kuvittelin siellä pääseväni helpommalla. Valitsemani linja oli vain mahdollisimman sekava (se oli uusi ja opettajillekin jotenkin vaikeaselkoinen). Sekin jäi kesken, kun olisi pitänyt etsiä harjoittelupaikka.
Olisi toki voinut tajuta viimeistään tässä vaiheessa. että masentuneena arkipäiväiset puuhatkin ovat tavallista vaikeampia. Entäs sitten tavoitteellinen opiskelu! Lähipiirikään ei oikein sisäistänyt, miksi mä niin räpiköin (odottivat koko ajan, että "ryhdistäytyisin"). Hävetti. Vielä elättelin toiveita myös alkuperäisten opintojen jatkamisesta, mietin myös tuota 10 vuoden takarajaa. Olisin halunnu ees kandin raapia kasaan, mut ei se ollu mitenkään realistista.
No nyt ei oo enää väliä, ekat opinnot ovat vanhenneet kokonaan. Mulla ei ole lukion jälkeistä tutkintoa. Jos taas jatkaisin vertailua muihin, voisin tietty listata päässäni, mitä kaikkee muilla mun ikäisillä tuntuis elämässään olevan. Mitä multa odotetaan, mitä itse odotin. Totta kai mielessä käy, mitä mun elämä voi sisältää, jos siinä ei ole ainakaan toistaiseksi työtä eikä opintoja (ei toisaalta sentään päihteitäkään, jee). Mut en mä suunnitellu sairastuvani, enkä tosiaan arvannu, et se olis tällaista. En mä kyl haluais eläkkeellekään, en haluais edes ajatella sitä.
Minä nyt kuitenkin olen hakenut apua. Monestikin. Parasta mulle oli psykiatrinen päiväsairaala. Siellä mulle konkretisoitui, että mielenterveysongelmat ovat tosiaan yleisiä. Ja että ne muut olivat ongelmistaan huolimatta ihan normaaleja (älykkäitä, hauskoja, erilaisia jne) ihmisiä. Välillä näin jopa itseni yhtenä muista. Tosin aluksi pelkäsin, etten ole edes tarpeeksi sairas sinne, että vien jonkun tarvitsevamman paikan. Mut kyl mulle selvis, et mulla oli oikeus olla siellä.
Olen hyötynyt myös juttelusta sosiaalityöntekijöiden sekä psykiatristen sairaanhoitajien kanssa. Sosiaalityöntekijöitä luulin tapaavani siksi, kun tarvitsin toimeentulotukea. Myöhemmin tajusin, että sain heille aikoja vaikean elämäntilanteeni vuoksi. Olen hyvin kiitollinen, että minua kuunneltiin. Mulla ei ollut muita, joille huolista kertoa, ei ainakaan ketään noin neutraalia. Vanhemmat ehkä yrittivät kuunnella, mutta ahdistuivat, turhautuivat ja yrittivät keksiä jotain patenttiratkaisuja mulle.
Aloittajalle. Kunpa osaisinkin sanoa jotain oikein. Minusta tämä aloitus oli rohkea ja rehellinen. Kiitos sinulle! Se sai minut miettimään.
Sinulla on sairaus. Salakavala ja hengenvaarallinen. Älä anna sen tappaa sinua.
Lopuksi vielä tällainen tylsä lista. Ihan vaan juttuja, joihin tutustumista en itse ole katunut.
- Ajatusvääristymät
- mielenterveystalo.fi
- I had a black dog, his name was depression -video
- Mielekkäästi irti masennuksesta -kirja
Aloittaja tässä. Kiitos pitkästä viestistä. Se sisälsi erittäin paljon asiaa johon voin samaistua mitä suurimmassa määrin, ja lähes loppuun asti tuntui että tässä on kyseessä todellinen sukulaissielu. Ikävä kyllä lopussa kun aloit tarjoilla noita self help -materiaaleja, tuli jälleen sellainen tunne, että et kuitenkaan aidosti ymmärrä...
Ajatusvääristymistä olen kuullut puhuttavan paljon, mutta aika toisenlaisiakin käsityksiä on olemassa. Niiden mukaan nimittäin juuri masentunut näkee asiat kaikkein todenmukaisimmassa valossa.
Ja kuten jo aloituspostauksessa vihjasin, niin ei elämässäni ole ongelmana pelkästään masennus ja opintojen kesken jääminen. Tässä on jo vuosikausien ajan ollut riesana erilaisia terveysongelmia, jotka tuntuvat alati pahenevan. Jo pelkästään niitä ajattelemalla päätyy helposti siihen johtopäätökseen, että tulevaisuuteni tulee sisältämään vain entistä enemmän kärsimystä. En minä ihan pienten syiden takia ole toivoani menettänyt.
Joku aiemmin totesi, että on oppinut elämään yksinäisyyden kanssa. Niin minäkin, mutta eihän se mitään ratkaise, kun yksinäisyys ei todellakaan ole ongelmistani suurimpia, ja noin muuten elämä tuntuu muuttuvan päivä päivältä vain vaikeammaksi ja ilon aiheita on koko ajan vähemmän.
Jos ajattelen tähän mennessä koettua elämääni, ja yritän parhaani mukaan realistisesti arvioida sitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, niin eipä siellä tulevaisuudessa mitään kovin miellyttävää näytä odottavan. Tätä taustaa vasten noiden self help -oppaiden positiivisuus tuntuu todella väkinäiseltä. Ja ne "ajatusvääristymät" - mikä ajattelussani muka on vääristynyttä? Mielestäni vain pyrin olemaan realisti ja niin rehellinen itselleni kuin suinkin.
Pahoittelen etten jaksa juuri nyt suhtautua kovin positiivisesti, enkä edes ilmaista itseäni kovin johdonmukaisesti... Tällä hetkellä nimittäin tuntuu siltä ettei minulla ole kunnolla energiaa edes kirjoittamiseen. Tai oikeastaan juuri kirjoittaminen on se asia, mikä tällä hetkellä tuntuu kaikkein vaikeimmalta noin opintojenkin kannalta...
Vierailija kirjoitti:
Joo taas joku 23v.nainen, joka kärsii aphasta masennuksesta ja neurologisistahäis
riöistä. :DD
Neurologiset häiriöt osuivat nappiin, sisältäen mm. suuren joukon erilaisia kognitiivisia ongelmia. Valitettavasti en kuitenkaan ole enää noin nuori - olen jo yli 30.
Vierailija kirjoitti:
Jos sinulla on opintoja, jotka saat paketoitua kokonaisuuksiksi (sivuaine, perusopinnot) hanki niistä kokonaisuusmerkinnät. Paketit eivät vanhene, irralliset kurssit kyllä. Ehkä saat edes osan vielä pelastettua. Varaa aika opinto-ohjaajalle ja ala selvittää tilannetta. Sen jälkeen hankit itsellesi apua, hoidat itsesi kuntoon ja sitten myöhemmin ne opinnot loppuun.
Vierailija kirjoitti:
Yliopisto on hyvin motivoitunut saamaan opiskelijat tutkinnon kanssa ulos. Laitoksen rahoitus on sidottu valmistuneisiin tutkintoihin. Jos sinulta puuttuu vain muutamia pieniä juttuja, he ovat hyvin yhteistyöhaluisia järjestämään lisäaikaa jne. että saat tutkintosi. Reippaasti yhteyttä opinto-ohjaajaan, laaditte aikataulun ja pidät siitä kiinni.
Mitäs luulette, jos olen roikkunut yliopiston kirjoilla jo yli 10 vuotta, niin olenko jo käynyt opinto-ohjaajan luona selvittämässä tilannettani ja tekemässä aikatauluja opintojen loppuun suorittamiseksi? Voin kertoa, että opiskelen jo nyt lisäajan lisäajalla, mutten vain saa pidettyä asettamistani suunnitelmista kiinni.
Ja koska tutkinnostani puuttuu kandidaatintutkielma, niin en voi saada kokonaisuusmerkintää pääaineestani, joka (vähemmän yllättäen) käsittää suurimman osan suorittamistani kursseista. Tosin eipä tällä mitään väliä olisikaan, koska kohta ei enää ole jäljellä sitä koulutusohjelmaakaan, josta suorittamillani opintokokonaisuuksilla olisi mahdollista valmistua.
Eli kai nyt tämän perusteella myönnätte, että olen todellakin melko epäonnistunut ihminen?
t. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haet lisää opintoaikaa ja teet ne kurssit uudelleen loppupäässä joita ei uostuta hyväksilukemaan :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo taas joku 23v.nainen, joka kärsii aphasta masennuksesta ja neurologisistahäis
riöistä. :DDNeurologiset häiriöt osuivat nappiin, sisältäen mm. suuren joukon erilaisia kognitiivisia ongelmia. Valitettavasti en kuitenkaan ole enää noin nuori - olen jo yli 30.
Vierailija kirjoitti:
Jos sinulla on opintoja, jotka saat paketoitua kokonaisuuksiksi (sivuaine, perusopinnot) hanki niistä kokonaisuusmerkinnät. Paketit eivät vanhene, irralliset kurssit kyllä. Ehkä saat edes osan vielä pelastettua. Varaa aika opinto-ohjaajalle ja ala selvittää tilannetta. Sen jälkeen hankit itsellesi apua, hoidat itsesi kuntoon ja sitten myöhemmin ne opinnot loppuun.
Vierailija kirjoitti:
Yliopisto on hyvin motivoitunut saamaan opiskelijat tutkinnon kanssa ulos. Laitoksen rahoitus on sidottu valmistuneisiin tutkintoihin. Jos sinulta puuttuu vain muutamia pieniä juttuja, he ovat hyvin yhteistyöhaluisia järjestämään lisäaikaa jne. että saat tutkintosi. Reippaasti yhteyttä opinto-ohjaajaan, laaditte aikataulun ja pidät siitä kiinni.
Mitäs luulette, jos olen roikkunut yliopiston kirjoilla jo yli 10 vuotta, niin olenko jo käynyt opinto-ohjaajan luona selvittämässä tilannettani ja tekemässä aikatauluja opintojen loppuun suorittamiseksi? Voin kertoa, että opiskelen jo nyt lisäajan lisäajalla, mutten vain saa pidettyä asettamistani suunnitelmista kiinni.
Ja koska tutkinnostani puuttuu kandidaatintutkielma, niin en voi saada kokonaisuusmerkintää pääaineestani, joka (vähemmän yllättäen) käsittää suurimman osan suorittamistani kursseista. Tosin eipä tällä mitään väliä olisikaan, koska kohta ei enää ole jäljellä sitä koulutusohjelmaakaan, josta suorittamillani opintokokonaisuuksilla olisi mahdollista valmistua.
Eli kai nyt tämän perusteella myönnätte, että olen todellakin melko epäonnistunut ihminen?
t. ap
Teet sen kandin nyt sivu kerrallaan ja haet aina lisäaikaa uudelleen kunnes tutkinto on valmis. Ota lausunnot lääkäriltä ja terapeutilta. Kyllä sä saat sen tutkinnon kasaan :) Päivä kerrallaan ja tehtävä kerrallaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on ihan sama tilanne. Opinnot jäi kesken aivan lopussa. Masennuin, syrjäydyin ja nyt elämäni on ohi. Minulla ei ole enää mahdollisuutta päästä työelämään enkä jaksa tätä kituuttamista. Suunnittelen lopettavani kaiken joka päivä. Olen alkanut jo tehdä valmisteluja. Olen kertonut näistä suunnitelmista myös niille harvoille ihmisille jotka vielä ovat elämässäni. Reaktio on älä viitsi olla ylidramaattinen.
Enkä jaksa olla kummajainen, naurun aihe, se jota ihmiset katsovat kieroon ja aina yksin. En jaksa sitä että elämä on pelkkää tuskaa, vuosikymmeniä tätä vaan tuntuu liian sietämättömältä.
Mikään ole ohi vielä. Nyt pysähdyt ja mietit mikä elämässä on tärkeää ja lähdet toteuttamaan sitä sitten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo taas joku 23v.nainen, joka kärsii aphasta masennuksesta ja neurologisistahäis
riöistä. :DDNeurologiset häiriöt osuivat nappiin, sisältäen mm. suuren joukon erilaisia kognitiivisia ongelmia. Valitettavasti en kuitenkaan ole enää noin nuori - olen jo yli 30.
Vierailija kirjoitti:
Jos sinulla on opintoja, jotka saat paketoitua kokonaisuuksiksi (sivuaine, perusopinnot) hanki niistä kokonaisuusmerkinnät. Paketit eivät vanhene, irralliset kurssit kyllä. Ehkä saat edes osan vielä pelastettua. Varaa aika opinto-ohjaajalle ja ala selvittää tilannetta. Sen jälkeen hankit itsellesi apua, hoidat itsesi kuntoon ja sitten myöhemmin ne opinnot loppuun.
Vierailija kirjoitti:
Yliopisto on hyvin motivoitunut saamaan opiskelijat tutkinnon kanssa ulos. Laitoksen rahoitus on sidottu valmistuneisiin tutkintoihin. Jos sinulta puuttuu vain muutamia pieniä juttuja, he ovat hyvin yhteistyöhaluisia järjestämään lisäaikaa jne. että saat tutkintosi. Reippaasti yhteyttä opinto-ohjaajaan, laaditte aikataulun ja pidät siitä kiinni.
Mitäs luulette, jos olen roikkunut yliopiston kirjoilla jo yli 10 vuotta, niin olenko jo käynyt opinto-ohjaajan luona selvittämässä tilannettani ja tekemässä aikatauluja opintojen loppuun suorittamiseksi? Voin kertoa, että opiskelen jo nyt lisäajan lisäajalla, mutten vain saa pidettyä asettamistani suunnitelmista kiinni.
Ja koska tutkinnostani puuttuu kandidaatintutkielma, niin en voi saada kokonaisuusmerkintää pääaineestani, joka (vähemmän yllättäen) käsittää suurimman osan suorittamistani kursseista. Tosin eipä tällä mitään väliä olisikaan, koska kohta ei enää ole jäljellä sitä koulutusohjelmaakaan, josta suorittamillani opintokokonaisuuksilla olisi mahdollista valmistua.
Eli kai nyt tämän perusteella myönnätte, että olen todellakin melko epäonnistunut ihminen?
t. ap
Olet samaistanut mielessäsi yliopistotutkinnon ihmisenä onnistumiseen. Se on täysi harhakäsitys. Ihmisenä onnistuminen on jotain ihan muuta, ja toivottavasti tämä kriisi johdattaa sinut pohtimaan, mitä se on. Olen itse valmistunut yliopistosta erinomaisin arvosanoin, mutta päädyin silti työttömäksi. Alallani ei ole töitä, enkä ole alasta enää kiinnostunutkaan. Opiskelin uuden tutkinnon innolla, mutten saanut silläkään töitä, ja nyt minulle on valjennut, että tuskin koskaan saankaan enää kummallakaan tutkinnollani töitä. Kerropa minulle, olenko mielestäsi epäonnistunut ihminen?
Olet samaistanut mielessäsi yliopistotutkinnon ihmisenä onnistumiseen. Se on täysi harhakäsitys. Ihmisenä onnistuminen on jotain ihan muuta, ja toivottavasti tämä kriisi johdattaa sinut pohtimaan, mitä se on. Olen itse valmistunut yliopistosta erinomaisin arvosanoin, mutta päädyin silti työttömäksi. Alallani ei ole töitä, enkä ole alasta enää kiinnostunutkaan. Opiskelin uuden tutkinnon innolla, mutten saanut silläkään töitä, ja nyt minulle on valjennut, että tuskin koskaan saankaan enää kummallakaan tutkinnollani töitä. Kerropa minulle, olenko mielestäsi epäonnistunut ihminen?[/quote]
Et ole ollenkaan. Ja työllistymisesi ei myöskään ole oma syysi. En itsekään pidä itseäni epäonnistuneena ihmisenä, muut kylläkin, mutta koen silti että elämäni on pilalla. Ahdistus on niin paha etten pysty nukkumaan ilman lääkkeitä enkä tiedä miten pääsisin tästä mitenkään eteenpäin.
Yliopistot joustavat vielä enemmän kuin uskot. Ota edes se kandi tavoitteeksi, onhan sekin jotain. Selvästi tarvitset muutakin apua, mutta ehkä joku pieni konkreettinen tavoite olisi hyvä olla?
Aikuisten oikeasti. Mitä on tapahtunut?