Oletko katunut mitään parisuhdettasi?

Katunut? Opettanut jotain?

No jaa......  Sanotaanko näin että mitään en olisi menettänytkään ilman yhtäkään parisuhdettani.  Opettanut? No ainakin seisomaan rohkeammin päätösteni takana. Enää en hakeudu suhteisiin "koska niin kuuluu ja kaikki muutkin". Olen oppinut kunnioittamaan itseäni ja arvostamaan itseäni.  Käytetänkö nyt vaikka sitä kulunutta sanontaa löytänyt itseni!

En usko, että koskaan enää alan parisuhteeseen kenenkään kanssa. Vapaus on niin ihana ja arvokas asia. Sen olen oppinut.

Kyllä on opettanut. Älä koskaan sorru "juuri eroamassa olevaan" . Sitä eroa saa kyllä odotella ja sitä ei koskaan tule.

Ensimmäistä avioliittoani. Olin nuori, naiivi ja annoin kohdella itseäni huonosti aiban miian kauan. Toisaalta, se suhde opetti olemaan vaativa niissä oikeissa asioissa, ja seuraava olikin sitten napakymppi.

Siitä suhteesta syntyi myös rakas lapsi, josta kasvoi vallan hyvä ihminen. Ei mennyt hukkaan.

Ensimmäistä avoliittoani silloin kaksikymppisenä. Mies oli juuri eronnut ns. epätoivoisesti etsi itselleen uutta naista ja itse elin hyvin huonoa vaihetta elämässäni, äitini oli juuri kuollut enkä osannut käsitellä surua ollenkaan vaan yritin unohtaa koko jutun ja ajattelin, että poislähtö ja rakkaus parantavat haavat. Höhö, eihän se käytännössä ihan niin toimi. 😂

Nyt vasta yli kymmenen vuoden jälkeen tajuan miten kamala suhde meillä oli. Itse olin hirveä, masentunut ja täysin alakynnessä melko itsekkään miehen kanssa, oikeastaan kaikki meni hänen ehdoillaan. Ja sitten loppujen lopuksi petti pidemmän aikaa (tokikaan ei sitä ikinä myöntänyt, olin vain vainoharhainen hullu) ja vaihtoi lennosta tähän uuteen. Ymmärrän kyllä sinänsä, eihän se suhde ollut lähtökohtaisesti sellainen, että sillä olisi ollut edellytyksiä mihinkään, minä eikä mieskään ollut onnellinen, mutta olisihan tuon voinut vähän tyylikkäämminkin hoitaa.

Olimme juuri muuttaneet vieraalle paikkakunnalle ja siellä kun yksin jäin, kyllä ne seinät kaatuivat ihan totaalisesti päälle kun jouduin vihdoin kohtaamaan sen sisälle patoutuneen surun ja toki surun myös erosta. Ja tuli kyllä ihan kantapään kautta opittua, että että ei näin.

Kadun todella. Nuorempana seurustelin täydellisen hullun kanssa. Henkinen ja fyysinen väkivalta oli jatkuvaa. Niitä henkisiä arpia onkin sitten paikkailtu aika kauan. No kai sekin jotain opetti,mutta jos ajassa pääsisin taaksepäin niin tekisin toisin.

En ole. Ensimmäinen pitempi suhteeni oli huono, mies pahoinpiteli henkisesti ja fyysisesti. Jos en olisi häneen tutustunut, olisi naiivimpi kuva asioista. Ymmärrän suhteen kautta, että kaikilla ei ole hyvät tarkoitusperät ja että kaikki eivät vaan voi muuttua.

Tietysti ikävinä hetkinä harmittaa ikävät asiat, mitä suhteesta jäi, mutta niin hyvin on asiat muuten käsitelty, että en ole katkera.

Olen edelleen onnellisena ja tyytyväisenä ensimmäisessä parisuhteessani, joka alkoi 1976.

Se on antanut ja opettanut paljon, mikään ei kaduta.