Lue keskustelun säännöt.
Hei te poikien äidit (erityisesti vähän vanhemmat) – kaipaan kokemuksia!
Ei koskaan tytön äiti
30.03.2018 |
Ultrassa selvisi, että meille on tulossa toinen pikkumies. Olen onneni kukkuloilla, että meille syntyy pikkuveli ja olen aivan rakastunut pieneen poikaan, mutta samalla sanon mielessäni hyvästit sille ajatuksissani olleelle pienelle tytölle. Toivoin kumpaakin lasta niin kovasti ja tiedän, että tämä on meille viimeinen vauva, joten tiedän varmaksi, ettei minusta tule koskaan tytön äitiä. Jos ultrassa olisi ollut tyttö, olisin jäänyt kaipaamaan sitä pientä poikaa.
En kaipaa prinsessaleikkejä jne., mutta tuntuu, että tytär-äiti-suhde on läheisempi kuin pojan ja äidin suhde? Ei alussa lasten ollessa pieniä vaan sitten vanhempana. Pelkään täällä hormonihuuruissani myös sitä, että lastenlapset viettävät vähemmän aikaa kanssani. Antaisin kai itsekin mieluummin lapset hoitoon omalle äidilleni kuin mieheni äidille, tosin mieheni äiti ei ole enää kanssamme, joten varmaksi en voi tietää.
Millaisia kokemuksia on poikien kanssa kasvamisesta? Pysyvätkö he elämässänne vielä aikuisiälläkin yhtä läheisinä kuin tyttäret?
Ja tietysti olen onnellinen siitä, että voin saada vielä sen toisen ihmeen elämääni. Olen kärsinyt lapsettomuudesta, joten mitään itsestäänselviä kaikkimulleheti-juttuja lapset eivät meille ole.
Kommentit (22)
Vierailija kirjoitti:
Tuli tuosta mieleeni, että hirveän paljon vaikuttaa miehen äitinä lastenlasten hoitoon ym. osallistuminen sekin, osaako antaa lapsilleen tilaa vanhempina ja erityisesti miniälle äitinä. Yrittääkö kontrolloida vielä aikuisen lapsen elämää, vai pystyykö antaa heidän elää omaa elämäänsä.
Sekä tyttöjen että poikien äidit joutuvat väistämättä jonain päivänä sen tosiasian eteen, että lapsi alkaa elää elämäänsä ja äidin rooli muuttuukin sukulaisen ja parhaimmillaan ystävän rooliksi. Sehän se kasvatuksen tavoite onkin.
Minä uskon, että tytöt jollain tapaa joutuvat kulttuurissamme itsenäistymään aiemmin kuin pojat, joten tämän vuoksi heillä syntyy helpommin luonteva aikuisiän ystävyyssuhde äitiin. Poikia voidaan helpommin pitää vähän liikaa kiinni itsessä, ja näin ei myöskään sitä aikuisiän "tervettä" suhdetta aikuiseen lapseen pääse syntymään. Toki on myös epäterveitä äiti-tytärsuhteita..
Pointtini on, että jos annat lapsellesi (oli hän tyttö tai poika) ikätason mukaista hoitoa, läheisyyttä ja itsenäisyyttä, niin kyllä ne ihmissuhteet aikuisiälläkin luonnistuvat sitten aikanaan. Sellaiseen tilanteeseen miniällä/vävylläkin on helppo tulla aikanaan, kun ei täydy kokea että suhteessa/kodissa/perhe-elämässä on ns. kolmas pyörä.
Mulla on jo nyt melko kaverillinen suhde pian 17-vuotiaaseen poikaani. Käydään yhdessä hevikonserteissa, puhutaan musiikista ja päivänpolttavista asioista, heitellään arveluttavan mustia vitsejä jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuossa ei ole niinkään kyse sukupuolesta vaan lapsuudenkodissa opitusta tavasta pitää yhteyttä sukulaisiin. Jos isä ei ole pitänyt yhteyttä omiin vanhempiinsa, on hyvin mahdollista, ettei poikakaan pidä omiinsa. Ja ihan sama naisten kohdalla. Mä olen varmaan tavallista onnekkaampi suomalainen anoppi, koska miniäni on latino ja hänelle perhe on laajempi käsite kuin vain saman katon alla asuvat. Suomalainen "pitää katkaista napanuora" -asenne ei kuulu lainkaan hänen kulttuuriinsa. Meillä lapset pitävät yhteyttä viikottain, vietetään juhlapyhät yhdessä, järjestetään sunnuntaipäivällisiä ja mä teen paljon asioita ihan vain kahdestaan miniäni kanssa. Miniäni on siis tavallaan tytär mulle, daughter-in-law, la hija politica (la nuera).