Lue keskustelun säännöt.
Hei te poikien äidit (erityisesti vähän vanhemmat) – kaipaan kokemuksia!
Ei koskaan tytön äiti
30.03.2018 |
Ultrassa selvisi, että meille on tulossa toinen pikkumies. Olen onneni kukkuloilla, että meille syntyy pikkuveli ja olen aivan rakastunut pieneen poikaan, mutta samalla sanon mielessäni hyvästit sille ajatuksissani olleelle pienelle tytölle. Toivoin kumpaakin lasta niin kovasti ja tiedän, että tämä on meille viimeinen vauva, joten tiedän varmaksi, ettei minusta tule koskaan tytön äitiä. Jos ultrassa olisi ollut tyttö, olisin jäänyt kaipaamaan sitä pientä poikaa.
En kaipaa prinsessaleikkejä jne., mutta tuntuu, että tytär-äiti-suhde on läheisempi kuin pojan ja äidin suhde? Ei alussa lasten ollessa pieniä vaan sitten vanhempana. Pelkään täällä hormonihuuruissani myös sitä, että lastenlapset viettävät vähemmän aikaa kanssani. Antaisin kai itsekin mieluummin lapset hoitoon omalle äidilleni kuin mieheni äidille, tosin mieheni äiti ei ole enää kanssamme, joten varmaksi en voi tietää.
Millaisia kokemuksia on poikien kanssa kasvamisesta? Pysyvätkö he elämässänne vielä aikuisiälläkin yhtä läheisinä kuin tyttäret?
Ja tietysti olen onnellinen siitä, että voin saada vielä sen toisen ihmeen elämääni. Olen kärsinyt lapsettomuudesta, joten mitään itsestäänselviä kaikkimulleheti-juttuja lapset eivät meille ole.
Kommentit (22)
Itselläni kolme poikaa pienillä ikäeroilla. Läheisiä olen kaikkien kanssa ja myös pojat keskenään. Teininä oli vaihe ettei isä ollut niin nolo kuin äiti. Paljon rassailivat mopoja ja kelkkoja isänsä kanssa mutta äitikin heille hyvin tärkeä. Jos jotain ongelmaa koulussa ym niin mulle ekana kertoivat. Onneksi mulle annettiin kolme poikaa!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minullakin on kaksi poikaa, he ovat jo täysi-ikäisiä, asuvat omillaan ja opiskelevat. He ovat hyvin läheisiä keskenään ja minun kanssani tekemisissä jatkuvasti. Viikoittain näemme, ellei kukaan ole erityisen kiireinen. Juttelemme paljon. En voi tietenkään tietää millaiset välit minulla olisi tyttären kanssa, jos minulla sellainen olisi, mutta poikien äitinäkin olen saanut jatkaa heidän elämässään vielä heidän aikuistuttuaankin.
Onko sinulla miniöitä? Lastenlapsia?
No mun lapset viettävät enemmän aikaansa ex-anopillani ja (siis lasten mummi). Hän on ollut alusta asti kuin toinen äiti mulle ja hoidin eron viisaasti (poikansa siis alkoholisti) ja välit pysyivät hyvänä. Arvostan että minut lasketaan ex-mieheni sukuun kuuluvaksi (oon. Mm. Sukupuussa 😁). Meni nyt sivuraiteille mut ei se anoppi-miniä suhde aina jää etäiseksi.
Ja ei siis omassa äidissäni mitään vikaa ole, hän vain on työelämässä, hoitaa jo sairastelevaa isääni ja siskoni lapsia, eli on täystyöllistetty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minullakin on kaksi poikaa, he ovat jo täysi-ikäisiä, asuvat omillaan ja opiskelevat. He ovat hyvin läheisiä keskenään ja minun kanssani tekemisissä jatkuvasti. Viikoittain näemme, ellei kukaan ole erityisen kiireinen. Juttelemme paljon. En voi tietenkään tietää millaiset välit minulla olisi tyttären kanssa, jos minulla sellainen olisi, mutta poikien äitinäkin olen saanut jatkaa heidän elämässään vielä heidän aikuistuttuaankin.
Onko sinulla miniöitä? Lastenlapsia?
Toisella pojalla on pitkäaikainen tyttöystävä, toinen poika on sinkku. Lapsenlapsia ei ole. Pidän valtavasti pojan tyttöystävästä. Toivottavasti lapsenlapsiakin tulee, mutta nuoriahan nuo vielä ovat ja opinnot kesken.
Pojat kiintyvät äitiinsä niin, että eivät koskaan päästä äidistään irti jos äiti ei tietoisesti heitä vierota. Narsistiäiti ohjailee poikaansa vielä kuolemansa jälkeenkin.
Äidillä ja tyttärellä on kyllä erityinen suhde. Se ilmenee jatkuvana kilpailuna ja riitelynä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ei ole miniöitä eikä varmaan tulekaan. Vanhempi on sellainen vähän harkitsevampi, tää nuorempi kertoo mulle yleensä melko avoimesti asioista. On nyt käymässä, teekkaripoika. Molemmat vähän nörttejä, vanhempi enemmän. Minä olen se, jolle soitetaan useammin. Vanhempi poika isänsä ovat samalla alalla ja samassa työpaikassa, ihan sattumaa että näin kävi. Heistä on tämän myötä tullut ehkä vähän läheisempiä.
Mulla on poikia ja tyttö.. Ollaan poikien kanssa melkein läheisempiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on myös kaksi muualla opiskelevaa poikaa. Vaikka näemme suht harvoin, on meillä hyvät välit. Pojat soittavat minulle ensin, olipa heillä uutisia tai jotain kysyttävää. Vaikka omat vanhemmat oli ja on isovanhempina ihan ok, niin mieluummin pojat olivat isänsä vanhempien luona. Anoppi on ollut mummona ihan huippu, sellaisia ei ole kuin yksi tuhannesta.
Oma suhde äitiin on ollut ongelmallinen, joten en siksikään halunnut itselleni tyttöä. Pelkäsin, että olen hänelle samanlainen kuin äiti oli minulle. Poikien suhteen tuota pelkoa ei ole ollut.
Kiitos kokemuksista! Ihanaa kuulla, ettei äiti jää kakkoseksi ja unholaan :). Olen vähän hormonipieruissani ja itkettää just nyt ihan kaikki. Miehen mielestä olen ihan älytön, kun pohdin jotain 20 vuoden päästä tapahtuvia asioita, mutta kyllähän näitä miettii. Ja olen tosi onnellinen, että saan seurata veljesten kasvua ja heistä tulee varmasti läheisiä toisilleen. Itse koen olevani paljon läheisempi siskojeni kanssa ja veli on aika etäinen, joten ehkä siksi tuntuu, että se sukupuoli vaikuttaa jossain määrin.
Eipähän ainakaan kukaan (oletettavasti) pölli mun meikkejäni kymmenen vuoden päästä XD (tämä oli siis vitsi, jos joku nyt hermostuu tästä).
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kumpikin on läheinen, mutta omalla tavallaan. Tytär (esikoinen) itsenäistyi melko varhain, enkä tietoisesti halunnut sitoa häntä omiin ajattelumalleihini, elämäntyyliini ja samalla suvun vähemmän mukaviin jatkumoihin.Tuin häntä hänen omien taipumustensa mukaan. Huomasin kyllä, että erityisesti ennen viimeistä irtiottoa hän tarvitsi äitiä tavallista enemmän. Nyt kun hän on jo yli 25, välit ovat aikuiset ja mutkattomat.
Poika on nyt samassa iässä, samat jutut mutta eri tyylillä. Meillä on enemmän samankaltainen huumori. Lapsilla on eri isät ja iso ikäero ja olen tietysti itsekin vanhempi, mikä vaikuttaa myös.
Tuntuu että poika on vieläkin vähemmän itsenäinen, hänellä on tietyt erityispiirteet jotka vaativat tukea, mutta muutenkin.
Vierailija kirjoitti:
Pojat kiintyvät äitiinsä niin, että eivät koskaan päästä äidistään irti jos äiti ei tietoisesti heitä vierota. Narsistiäiti ohjailee poikaansa vielä kuolemansa jälkeenkin.
Äidillä ja tyttärellä on kyllä erityinen suhde. Se ilmenee jatkuvana kilpailuna ja riitelynä.
Ei ole kilpailtu eikä riidelty, ikinä. Kaikki on saaneet olla omia persooniaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla yksi, 22v, asuu 300 km päässä opiskelemassa. Joka toinen viikonloppu käy mun luona, joka toinen isällään. Me asutaan Espoossa.
Itse en nuorena naisena matkustanut äidin luo kuin pari kertaa vuodessa. Tytöillä on niin paljon muutakin.
Poika tulee kesäksi stadiin töihin ja on liikaakin synnyinkodissa. Mutta ei katoa elämästä takuulla.
Meikkien pölliminen :), odota vaan, maailma on muuttunut. Mutta ei se haittaa, lähinnä naurattaa. Olen kolmen aikuisen pojan äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on kaksi jo täysikäistä poikaa ja yksi teinityttö. Kaikki kolme ovat läheisiä ja rakkaita. Kaikilla on oma luonteensa ja jokaisen kanssa teemme vähän erilaisia asioita yhdessä.
Pikkupoikien autovaiheen jälkeen olen sujuvasti keskustellut niin Pokemoneista kuin armeijajutuistakin.
Tytärtä oli pienenä kiva pukea tyttömäisesti, mutta se on ollut varmaan ainoa ero lasten sukupuolen mukaan.
Meillä sisarusten läheisyys toistensa kanssa näyttää riippuvan enemmän luonteesta ja järjestysnumerosta ja ikäerosta vuosina kuin sukupuolesta.
Vierailija kirjoitti:
Kumpikin on läheinen, mutta omalla tavallaan. Tytär (esikoinen) itsenäistyi melko varhain, enkä tietoisesti halunnut sitoa häntä omiin ajattelumalleihini, elämäntyyliini ja samalla suvun vähemmän mukaviin jatkumoihin.Tuin häntä hänen omien taipumustensa mukaan. Huomasin kyllä, että erityisesti ennen viimeistä irtiottoa hän tarvitsi äitiä tavallista enemmän. Nyt kun hän on jo yli 25, välit ovat aikuiset ja mutkattomat.
Poika on nyt samassa iässä, samat jutut mutta eri tyylillä. Meillä on enemmän samankaltainen huumori. Lapsilla on eri isät ja iso ikäero ja olen tietysti itsekin vanhempi, mikä vaikuttaa myös.
Tuntuu että poika on vieläkin vähemmän itsenäinen, hänellä on tietyt erityispiirteet jotka vaativat tukea, mutta muutenkin.
Jatkan: koska tytär syntyi kun olin hyvin nuori ja elimme vuosia kahdestaan, suhteemme on erilainen kuin se olisi ollut ydinperheessä. Joskus oltiin liiankin läheisiä. Nykyisen perheeni muodostuminen oli hänelle ehkä pieni koetus, mutta teki lopulta hänellekin hyvää.
Mulla on vuoden ja kahden ikäiset pojat ja oon miettinyt samaa. Ei todennäköisesti enää kolmatta lasta ole suunnitteilla. Mä jotenkin ajattelen tulevani paremmin toimeen poikien äitinä, mutta olisihan tytönkin kanssa varmaan ollut ihana kasvaa yhdessä.
Siskolla on vaan tyttöjä, eli balanssi säilyy koko suvun näkökulmasta. 😃 Ollaan onneksi läheisiä, niin saa vähän seurata ja olla avuksi myös tyttöjen elämässä.
Mä annan mielelläni lapsia hoitoon appiukon puolisolle eli varamummolle. Mummolta ottaisin apua vastaan mielelläni, mutta hän ei ole kykenevä henkisesti enää olemaan vastuussa mistään.
En tiedä miten olisi, jos oma äitini asuisi yhtä lähellä kuin miehen vanhemmat, mutta uskon, että se ei vaikuttaisi.
Eniten pelkään, että musta tulee hirviöanoppi, eikä kukaan kelpaa miniäksi, mutta toivottavasti ei käy niin.
Olen hyvin läheisissä väleissä kaikkien lasteni kanssa, sukupuoleen katsomatta. Vain yhdellä pojalla on lapsia ja olen erittäin tärkeä mummu näille lapsille. Luulen, että aika paljon on kiinni äidistä itsestään miten läheiset välit lapsiin muodostuu. Olen aina kohdellut kaikkia lapsiani samanarvoisesti, enkä aseta ketään toisen edelle. Mummu myös määrittelee aika pitkälti itse sen miten lapsenlapset häneen suhtautuvat.
Tuli tuosta mieleeni, että hirveän paljon vaikuttaa miehen äitinä lastenlasten hoitoon ym. osallistuminen sekin, osaako antaa lapsilleen tilaa vanhempina ja erityisesti miniälle äitinä. Yrittääkö kontrolloida vielä aikuisen lapsen elämää, vai pystyykö antaa heidän elää omaa elämäänsä.
Sekä tyttöjen että poikien äidit joutuvat väistämättä jonain päivänä sen tosiasian eteen, että lapsi alkaa elää elämäänsä ja äidin rooli muuttuukin sukulaisen ja parhaimmillaan ystävän rooliksi. Sehän se kasvatuksen tavoite onkin.
Minä uskon, että tytöt jollain tapaa joutuvat kulttuurissamme itsenäistymään aiemmin kuin pojat, joten tämän vuoksi heillä syntyy helpommin luonteva aikuisiän ystävyyssuhde äitiin. Poikia voidaan helpommin pitää vähän liikaa kiinni itsessä, ja näin ei myöskään sitä aikuisiän "tervettä" suhdetta aikuiseen lapseen pääse syntymään. Toki on myös epäterveitä äiti-tytärsuhteita..
Pointtini on, että jos annat lapsellesi (oli hän tyttö tai poika) ikätason mukaista hoitoa, läheisyyttä ja itsenäisyyttä, niin kyllä ne ihmissuhteet aikuisiälläkin luonnistuvat sitten aikanaan. Sellaiseen tilanteeseen miniällä/vävylläkin on helppo tulla aikanaan, kun ei täydy kokea että suhteessa/kodissa/perhe-elämässä on ns. kolmas pyörä.
Lasten kuuluu itsenäistyä, vaikka kuinka haluaa läheisyyden jatkuvan, niin kyllä se muuttaa muotoaan ja tapojaan.
Minullakin on kaksi poikaa, he ovat jo täysi-ikäisiä, asuvat omillaan ja opiskelevat. He ovat hyvin läheisiä keskenään ja minun kanssani tekemisissä jatkuvasti. Viikoittain näemme, ellei kukaan ole erityisen kiireinen. Juttelemme paljon. En voi tietenkään tietää millaiset välit minulla olisi tyttären kanssa, jos minulla sellainen olisi, mutta poikien äitinäkin olen saanut jatkaa heidän elämässään vielä heidän aikuistuttuaankin.