Lue keskustelun säännöt.
Oletko ihminen, joka siedät kaikkea, kunnes eräänä päivänä pimahdat täysin?
Heittopussi
27.03.2018 |
Onko sinulla lehmän hermot? Mikään ei voi vaikuttaa onnellisuuteesi ja rauhaasi.
Pikku hiljaa maailma alkaa syödä sinua elävältä. Mietit et se on ihan ok. Hyväksyt kaiken.
Ehkä sinä olet se, jonka tehtävä on olla muiden roskakori, niin kuin Jorilla.
Lopulta, et enää tunne itseäsi, etkä halua olla roskakori.
Sekoat ja olet katkera maailmalle.
Tuttua?
Kommentit (11)
Mä en siedä mitään joten pimahtelen päivittäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En, koska puhun aina asioista, jotta niistä pääsee yli.
No, muuten mut suht säännöllisesti kerran kuukaudessa tuuletan tunteita.
Olen.
Tosin en mitenkään sekoa, vaan lähden paikalta. Olen lähtenyt työpaikoista kun mitta on tullut täyteen ja lähtö on tullut ihan yllätyksenä.
Olen lähtenyt parisuhteesta, taas "meillähän menee ihan hyvin, tämä tuli ihan puun takaa".
En osaa etukäteen ratkoa ongelmia. Tai olen huomannut, että omasta mielestäni huudan apua mutta ilmeisesti esitän asian niin kainosti, ettei kukaan ota sitä tosissaan. Vaikka minulle jo se, että kysyn esimerkiksi töissä "voitaisiinko katsoa tätä vähän yhdessä" tarkoittaa että mä en tajuu, selittäkää mulle.
Jos nätisti pyytäminen ei auta, niin sisuunnun ja pikkuhiljaa alkaa vituttamaan.
Olen pitkäpinnainen. Suurin osa asioista ei oikeastaan edes kosketa minua, turha niistä on herneitä nenäänsä vetää. Ja jos joku asia koskettaa, niin muutos alkaa siitä, että minä toimin järkevästi eikä siitä, että raivoan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Töissä on pakko olla pitkäpinnainen ja sietää vaikka mitä. Työpäivän jälkeen ja näin lomalla sitten pimahtelen pienistäkin.
Vierailija kirjoitti:
En, koska puhun aina asioista, jotta niistä pääsee yli.
Mäkin puhun asioista, mutta se puhuminen ei ole vaikuttanut mitenkään mihinkään. Tiedän, että asiat on mun mielessäni jossain taka-alalla, mutten pääse niihin käsiksi. Ne on kuin jonkun toisen asioita kun ne on siinä passiivisessa tilassa.
Äärimmäinen kärsivällisyys ja pitkäpinnaisuus on samaan aikaan mun paras ja huonoin ominaisuuteni. Kun sitten saan tarpeekseni, todellakin sekoan. En raivoa kenellekään, kukaan ei edes huomaa mitään. En osaa ilmaista vihaa mitenkään. Olen vaan ihan sekaisin viikkotolkulla ja nykyisin ryyppään. Jos voin, eristäydyn muista. Nuorempana olin itsetuhoinen. Kukaan mun perheenjäsenistä ei muista, että olisin ikinä suuttunut mistään. Yritän ratkaista kaiken rauhallisesti keskustelemalla, ottamalla kaikki asiat huomioon ja miettimällä kompromisseja, jotka olisi kaikille mahdollisimman hyviä. Aika usein se ei toimi. Se suututtaa mua lisää, jos asiat on jo alkaneet muuttua passiivisista aktiivisiksi kun päässäni, mutta ei se musta näy ulospäin.
Tunnen kyllä, että vuosi vuodelta olen katkerampi. Joskus pelkään, että jonain päivänä kilahdan lopullisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen juuri tuollainen ihminen. Seuraavaa romahdusta odotellen...
Vierailija kirjoitti:
Olen.
Tosin en mitenkään sekoa, vaan lähden paikalta. Olen lähtenyt työpaikoista kun mitta on tullut täyteen ja lähtö on tullut ihan yllätyksenä.
Olen lähtenyt parisuhteesta, taas "meillähän menee ihan hyvin, tämä tuli ihan puun takaa".
En osaa etukäteen ratkoa ongelmia. Tai olen huomannut, että omasta mielestäni huudan apua mutta ilmeisesti esitän asian niin kainosti, ettei kukaan ota sitä tosissaan. Vaikka minulle jo se, että kysyn esimerkiksi töissä "voitaisiinko katsoa tätä vähän yhdessä" tarkoittaa että mä en tajuu, selittäkää mulle.
Jos nätisti pyytäminen ei auta, niin sisuunnun ja pikkuhiljaa alkaa vituttamaan.
Minullakin on tämä sama tullut vastaan. Vaikka sanon asioista kauniisti ja vähemmän kauniisti, niin mikään ei silti muutu. Niinpä olen lempannut näitä kovapäisimpiä ihmisiä ja työpaikkoja myös. Ja siedän asioita melko pitkään mutta lopulta en enää jaksa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneksi en. Olen kuitenkin huomannut, että annan toisten käytöksen nakertaa joskus liian pitkään. Pikkuasioita katsoo mieluiten sormien läpi. Sitä ei myöskään aina heti huomaa, että hyvänä tyyppinä pitämäsi ihminen on muuttunut huonoon suuntaan.
En ole kovin temperamenttinen mutta muisti pelaa, joten tunteet pieniin loukkauksiin saattavat tulla viiveellä, ei itse tilanteessa.
Esimerkiksi menneenä viikonloppuna kompuroin lievässä humalassa, jolloin vierestä seuranneen porukan mies (paljon kovemmassa kännissä) käski aika tylysti häipyä, piti vissiin huomionkipeänä akkana. Tyypin ilkeys harmitti jälkeenpäin ja mietin, että olisi pitänyt sanoa jotain pistävää takaisin. Mutta vasta tuolloin tajusin, että se porukkahan seisoi koko illan yleisellä kulkuväylällä, minkä takia itsekin lähdin oikaisemaan vaikeamman kautta.
Äskeinen kertoo, miksi loukkauksiin ei reagoi. Pienet jutut jättää helposti täysin huomiotta, suoraa vittuilua tai huonoa käytöstä sen sijaan kohtaa niin harvoin että siitä vain hämmentyy eikä tee mitään. Oikeasti kuitenkin pienetkin jutut jäävät muistiin ja vaikkei edes tietäisi miksi, jonkun ihmisen seura alkaa vähitellen ahdistamaan. Naisilla on keskimäärin parempi muisti keskustelujen ja sosiaalisten tilanteiden suhteen.
Kun jonkun seura alkaa nakertaa toden teolla, siinä vaiheessa vasta rupean miettimään ja tajuan, miten paljon kakkaa käytöstä olen ehtinyt katsella. Yleensä syy on selvä kun palaset yhdistää. Mutta sitä ennen on vain jotain ärsytystä jota ei osaa selittää.
Lopulta hymyilen ja jatkan omaa elämääni