Tuntuuko teistäkin että kaikista muumeista huokuu jonkinlainen kovuus ja pahuus?

Nuuskamuikkunen elää matkoillaan rikoksilla ja tulee lomalle Muumilaaksoon kasvattamaan hamppua jota myy sitten muualla. On myös kaappihomo joka odottaa Muumipeikon seksuaalista heräämistä.

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan tykännyt muumeista. Hahmot ovat toinen toistaan epämiellyttävämpiä. Niiskuneiti on kitisevä pissis, jonka äo ei ole kengännumeroa suurempi. Pikku Myy on törkimys ja juntti, joka kuvittelee että hänellä on oikeus päästää suustaan mitä tahansa "rehellisyyden nimissä" (kyllä tämä ihmistyyppi tunnetaan). Nuuskamuikkunen on sitoutumiskammoinen ja kyvytön kiintymään syvästi, muumimamma on muka hyvän äidin vertauskuva, mutta miksi? Häntähän ei oikeasti tippaakaan edes kiinnosta lapsensa hyvinvointi, on aivan liian liberaali ja antaa kakaralleen kaiken periksi laiskuuttaan kasvattajana. Se on tehnyt muumipeikosta läheisriippuvuuteen taipuvaisen piilohomon, joka esittää pitävänsä Niiskuneidistä, mutta oikeasti runkkaa Nuuskamuikkusen kuville. Muumipapasta ei viitsi edes puhua, mokomasta vastuuttomasta alkoholistusta, joka pakenee perhettään tornihuoneeseen "kirjoittamaan". Ei ole pojalleen läsnä pätkääkään. Muumipapan ja mamman seksielämä oli ohi jo kauan sitten, pelkkä kulissiliitto, aitoa lämpöä ei ole näkyvissä.

Muumipapan kyvyt ovat liuenneet aikaa sitten palmuviiniin mutta välillä Viljonkka saa vanhankin nuortumaan.

Tuntuu! Luulin, että olen ainoa, joka ajattelee näin. Jo lapsena koin Muumit jotenkin synkiksi ja ahdistaviksi, en katsonut koskaan.

Muumimamma ja muumipappa ei välttämättä ole ideaalivanhemmat, mutta kyllä mä kuitenkin arvostan niitä. Mun mielestä niiden rakkauden lapsiaan kohtaan todistaa, että ne antoi rakentaa liukumäen (pappa auttoi?) portaikkoon. Vilijonkankin lapset oli niin riemuissaan. 

Muumien perimmäinen ahdistus johtuu tulevaisuuden näköalattomuudesta.

Lisäätymiselinten puuttuminen johtaa muumimaailman tuhoutumiseen tulevaisuudessa, viimeisten muumien kamppaillessa Freudilaisessa ahdistuksessa ulosteen täyttämissä alati pyöristyvissä muumikehoissaan. Kehon eritteiden ulkoistamisen mahdottomuus kuvaa hyvin tuskaa jota päähenkilöt kokevat elämäntapansa ja maailmansa väistämättömän kuolemisen seurauksena ja lukijan mielikuvituksen varaan jätetään millaisella kauhealla tavalla muumimaailma tuhoutuu räjähdysten seurauksena ja millainen kuonan täyttämä shithole muumimaailma sen jälkeen on.

Angstia lisäävät Hattivatit, jotka yliseksuaalisella tavalla kuvaavat miehisen patriarkaatin ylivoimaa ja alati erektiossa olevina, mutta pysyvästi orgasmittomina, ovat piilevä uhka joka estetään genitaalipuutteiden vaivaamilla päähenkilöillä, etteivät he joutuisi alistettuun asemaan pelkkinä reikinä joihin purkautua.

Tove Jansson oli visionääri, joka luodessaan muumimaailman oli jo tietoinen länsimaisen elämäntavan tulevasta tuhoutumisesta.

Mitä enemmän me paskaa sisäämme tungemme, sitä enemmän sitä myös toisillemme jaamme päivittäisessä kanssakäymisessämme.

Kiitos tästä opetuksesta myös tälle palstalle :-)

Kovuudesta ja pahuudesta en tiedä, mutta minusta muumihahmoista ei huou sitä lämpöä ja rakkautta, jota monet väittävät heistä huokuvan.

Muumimaailma perustuu humanistiselle maailmankuvalle ja katsomukselle. Jumalaa heillä ei ole, vaan kaikki on epätäydellisten muumihahmojen (=ihmisten) varassa. Vai onko muumikirjoissa / tv-sarjassa muka viittausta persoonallisen jumalan olemassaoloon?

Meille ei lapsuudessa koskaan luettu muumikirjoja. Koulussa ala-asteella katsoimme muumielokuvan Kuka lohduttaisi Nyytiä?. Minua pelotti ja ahdisti se. Tarina implikoi, että jos Nyyti ei olisi löytänyt ystävää muumihahmojen joukosta, hän olisi jäänyt yksin, ikuisesti. Hän löysi ystävän, Tuutikin, mutta se ei poista mahdollisuutta, että olisi käynyt toisin.

En tykkää muumimaailman luonnosta; se on kovaa, karua, suolaista (tv-sarjassa vulkaanisen näköistä). Tove Janssonin lempipaikka yhden dokkarin mukaan oli merenrantamökki jossain saaristossa, mikä ehkä heijastuu luonnonympäristöön, jonka hän rakensi muumeille.