Tuntuuko että olet nyt sen oikean ihmisen kanssa

Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 20 vuotta ja en vieläkään tiedä olenko oikean ihmisen kanssa. Sen tiedän, että hänen kanssa elämisessä on hyviä puolia paljon, mutta joitakin isoja asioita ei ole ja niitä kaipaan. Meillä ei esimerkiksi ole oikeastaan mitään puhuttavaa ja niin kuin olen ennenkin täällä kirjoittanut, niin arkihellyys puuttuu täysin. Emme ole suudelleetkaan vuosiin, seksiä on nykyään muutaman kerran kuukaudessa ja olen siihen tyytynyt. Haluja minulla olisi useamminkin, mutta en oikein enää meinaa millään syttyä miehelleni.

Ehkä hän on oikea, tai ehkä hän oli oikea vaikka ne ensimmäiset 15 vuotta, jonka jälkeen riitoja on ollut paljon. Ehkä hän ei ole enää se oikea?

20 vuotta meni ensimmäisen kanssa. Koko tuon ajan jotenkin tiesin etten koskaan rakastunut naiseen, oli hyvä ja helppo olla mutta jotain uupui. Erohan siitä sitten tuli ja hetken yksinoloa. Tapasin nykyisen naiseni ja tiesin samalla sekunnilla että tämä on tässä, rakastuin tulisesti. Nyt on 100% oikea kumppani, loppuelämäksi.

Joo. Ei tämä täydellistä ole, mutta eiköhän tässä olla siihen asti kun kuolema erottaa. Olisi kauheaa alkaa vanhoilla päivillä alkaa etsimään uutta rakkautta. Jos meille ero tulisi, niin en varmaan viitsisi alkaa uutta etsimään vaan tyytyisin olemaan yksin.

Olen ollut jo 23 vuotta enkä ole aikeissa erota.

Vierailija kirjoitti:

20 vuotta meni ensimmäisen kanssa. Koko tuon ajan jotenkin tiesin etten koskaan rakastunut naiseen, oli hyvä ja helppo olla mutta jotain uupui. Erohan siitä sitten tuli ja hetken yksinoloa. Tapasin nykyisen naiseni ja tiesin samalla sekunnilla että tämä on tässä, rakastuin tulisesti. Nyt on 100% oikea kumppani, loppuelämäksi.

Sitähän sä et vielä tiedä.

Kauan ollaan oltu, lähes yhtä kauan on ollut se tunne, ettei tätä kannata jatkaa.

Olin ajatellut, että pysyn tässä pitkässä, mutta laimeassa parisuhteessa lopun ikäni, mutta enää en tiedä. Elämä on tuonut eteeni vaihvihkaa miehen, joka veti polvet löysäksi jo ennen kuin olimme jutelleet sanaakaan. Kauan kesti ennen kuin uskaltauduin juttelemaan ja kun juttelimme, niin tuntui, että olisimme tunteneet aina.

Nyt kaikki on täysin auki.

N.20vuotta ollaan seurusteltu, voisi harkita avoliittoa.. avioliittoa...

Ääääh,eipä sittenkään..miksi pilata mahtava suhde :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

20 vuotta meni ensimmäisen kanssa. Koko tuon ajan jotenkin tiesin etten koskaan rakastunut naiseen, oli hyvä ja helppo olla mutta jotain uupui. Erohan siitä sitten tuli ja hetken yksinoloa. Tapasin nykyisen naiseni ja tiesin samalla sekunnilla että tämä on tässä, rakastuin tulisesti. Nyt on 100% oikea kumppani, loppuelämäksi.

Sitähän sä et vielä tiedä.

Miksi moinen katkeruus? Voi olla hiljaakin, jos asia ei miellytä.

Jos on ajatellut eroavansa "jossain vaiheessa", miksi ei tekisi sitä samantien? Turha tuhlata omaa tai toisen aikaa suhteeseen, jolle ei näe tulevaisuutta.

Luulin, että olin ja siltä myös tuntui. Ukko ei kuitenkaan ollut samaa mieltä. Vaihtoi 15 v nuorempaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

20 vuotta meni ensimmäisen kanssa. Koko tuon ajan jotenkin tiesin etten koskaan rakastunut naiseen, oli hyvä ja helppo olla mutta jotain uupui. Erohan siitä sitten tuli ja hetken yksinoloa. Tapasin nykyisen naiseni ja tiesin samalla sekunnilla että tämä on tässä, rakastuin tulisesti. Nyt on 100% oikea kumppani, loppuelämäksi.

Sitähän sä et vielä tiedä.

Miksi moinen katkeruus? Voi olla hiljaakin, jos asia ei miellytä.

Katkeruus mistä? Faktan heitin.

Nosto

Yhdessä puolisoni kanssa reilut 20 vuotta. Nyt olen tavannut miehen, joka laittanut sukat pyörimään jaloissani. Moneen vuoteen en ole enää kokenut, että puolisoni olisi hän, jonka kanssa olisin loppuelämäni.

Periaatteessa joo. Siis hän olisi sellainen, jonka kanssa voisin loppuelämäni olla, JOS vain selättäisi masennuksensa, pääsisi eroon lääkityksestä (joka lihottaa, passivoi ja vie seksihalut) ja alkaisi oikeasti elää. Jos se ei onnistu, niin en kyllä taida vielä tässä vaiheessa omaishoitajaksi ja riippakiven raahaajaksi ruveta.

En. 17 vuotta ollaan oltu yhdessä.

En enää tiedä, tuntuu siltä, että mies ei oikeastaan arvosta minua. Ja jankkaa eksästäänkin aina. Olen saanut parempaakin kohtelua, joten voi olla, että tämä oli aika pian tässä.

nosto

Olen, tavattiin vasta lähes 40 hujakoilla, kummallakin oli ollut aikaisemmin pari pitempää suhdetta takana mutta ei avioliittoa. Nyt ollaan oltu yhdessä yli 10 vuotta ja naimisissa. Meillä on kaikki hyvin ja kaikki on erilaista, parempaa kun ihmiset sopivat toisilleen saumattomasti. Alkuaikoina saattoi olla riitaa mutta nyt kun olemme oppineet ymmärtämään toisiamme ja sanoittamaan miltä tuntuu niin ei ole vuosiin riidelty, ei mitään valtataistelua. Nauretaan paljon ja tehdään asioita yhdessä.

Olen oikean kanssa. Sen vain tuntee, yhdessäolo on helppoa, meillä on hauskaa, nauramme paljon, riitelemme vähän ja jos niin sovimme. Aina. Kunnioitus, ystävyys ja luottamus ovat kaiken pohjalla. Rakastan myös miestäni hurjasti ja tunnen olevani erittäin rakastettu. Hän kertoo minulle ja minä hänelle päivittäin, että on onnellinen ja rakastaa. Molemmille suhteemme on elämän tärkeimpiä asioita, jollei tärkein ja haluamme vaalia sitä kaikin tavoin.

On vaikea kuvitella, että eroaisimme, sillä molemmista tuntuu, että haluamme olla yhdessä koko elämämme. Emme vain kaipaa ketään toista, meillä on jo kaikki, mistä unelmoimme. Kaikki on tietysti mahdollista ja joskus puhummekin siitä, mitä tekisimme, jos ero joskus olisikin totta. Kumpikin toteaa aina siihen, että ei tunnu yhtään siltä ja että on vaikea nähdä meitä sellaisessa tilanteessa. Me vain koemme sopivamme yhteen niin hyvin. Olemme sielunkumppaneita ja elämänkumppaneita toinen toisillemme.