Lue keskustelun säännöt.
Ei kannata kiintyä taloihin eikä tavaroihin
19.03.2018 |
Kun oma lapsuudenkoti on arvoton homekoti, myyty tai muuten kenellekään kelpaamaton niin oivaltaa, että oikeasti ihmisen ei kannata kiintyä tavaraan. Tykkään nykyisestä kodistani, mutta jos menetän sen en itke eikä se pilaa elämääni. Kannattaa kasvattaa lapsetkin niin, etteivät opi itkemään kotitalonsa perään. Sen sijaan pitää opettaa vapauden tunne.
Kommentit (35)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei myöskään kannata koskaan hankkia lemmikkiä, koska ne yleensä kuolee ennen ihmistä. Poikkeuksena ehkä jotkut isot papukaijat ja maakilpikonnat.
Lähipiiriäni katsellessa huomaan tuon mitä aloittaja sanoi.
Eipä, 'Kalmasen Kake' nimittäin koukkaa kuitenkin lopulta potin...
MInä opetan tasan päinvastoin. Uskalla kiintyä, uskalla huolehtia omaisuudestasi. Ei tavara ketään kahlitse, ne kahleet ovat omassa mielessä. Vapaus on sitä, ettei ole enää mitään menetettävää - en halua elää niin, että mikään ei ole minulle niin tärkeää, etteikö siitä luopuminen aiheuttaisi surua.
Katso niitä, joilla ei ole mitään. Ovatko he oikeasti onnellisia ja vapaita? Ja jos ovat, niin miksi kerääntyvät leipäjonoihin valittamaan sitä vapauttaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä pointti. Miksi ihmissuhteiden ja elämän pitäisi olla alisteisia työn asettamilla vaatimuksille?
Vierailija kirjoitti:
Hyvä pointti. Miksi ihmissuhteiden ja elämän pitäisi olla alisteisia työn asettamilla vaatimuksille?
Niinpä. Asia kuuluisi olla juuri toisinpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eipä niitä suuria ja mahtavia kokemuksiakaan lapsille tai itselleen rahalla saa. Ne tulevat kun tulevat, useimmiten ihan arkisina hetkinä.
Suurin osa elämästä on väistämättä ihan tavallista arkea. Siitä se elämä koostuu, päivistä päällekkäin.
Jossain on kumminkin asuttava, eikä se, että tykkää kodistaan, sulje pois muista asioista ja ihmisistä tykkäämistä. Jollekin vaikka massiivinen remontti on helvettiä, toiselle juuri sitä mielekästä arkea. Tärkeintä on, ettei elä sitku-elämää.
Mihin sitten kannattaa kiintyä? Kaiken kun voi menettää. Ilmeisesti mihinkään ei kannata kiintyä, paitsi omaan itseensä. Kuollessaankin kuolee itsensä kanssa.
Toisaalta, jos elää pitkään, itsessäkin on paljon luopumista. Pitää luopua kauneudesta, fyysisistä voimista , muistista, jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa välttää myös kiintymistä puolisoon, jokainen avioliitto kun päättyy. Viimeistään toisen kuolemaan.
Hienointa on olla niin pa, että elämä menee siellä leipäjonossa.
Tai sitten ei.
Tämä on varmaan joku filosofia eikä mitenkään uusi ajatus, mutta mun mielestä tässä kulutusyhteiskunnassa nimenomaan pitäisi opetella kiintymään myös tavaroihin. Mutta myös tajuamaan, ettei onni ole niissä.
Tarkoitan tällä sitä, että ainakaan minulle ei ole yhdentekevää, millaisia tavaroita kotiini haluan. Ensin tulee tarve; tarvitsen sängyn ja siihen vuodevaatteet. Haluan makuuhuoneen, jossa on hyvä nukkua. Makuuhuoneeseen ei tule televisiota, vaikka sellaisen saisi kuinka halvalla.
Keittiön pöydän katan astioilla, joilta on syöty monta ateriaa. Enempää en tarvitse.
Olen myös kokenut sen menetyksen, ettei tavaroita saa mukaansa. Se on menetys, joka pitää käsitellä. Sinne menivät. Elämä on. Mutta vaikka osa korvattiin rahana pankkitilille, niin se tilin saldo itsessään ei anna lämpöä eikä esteettistä elämystä, vaan mieluummin nautin tavaroista ympärilläni.
Se on kyllä hyvä opetus muuten, että perinnön varaan ei kannata laskea. Isokin omaisuus voi kadota hetkessä.
Nauti siitä, mitä sinulla on nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun elämäni tarkoitus on osoittautunut kyllä ihan toiseksi kuin vanhemmat opettivat. Joten annetaan jokaisen kiintyä tavaroihin tai olla kiintymättä, ihminen etsii kyllä oman elämänpolkunsa vanhempien opetuksista riippumatta.
Viimeistään siinä vaiheessa kuvio kirkastuu kun istuu yksin homeisessa talossaan odottamassa loppua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ikinä uskaltaisi ostaa taloa. Niin monta tarinaa olen kuullut siitä että jossain on rakennusvika ja taloon menee korjauslainaa enemmän kuin ikinä pystyy maksamaan.
Yksi tuttavani takasi vanhempiensa talon korjauslainan ja tekee kahta työtä että saa elätettyä perheensä, on mies. Ja näitä superlainojen alla olevia miehiä on nettisaiteilla tullut paljonkin vastaan. Surkeaa elämää elävät.
Itse muistan lapsuudesta hyvinä hetkinä ihan muita kuin ostettuun laatuaikaan liittyviä muistoja.
Juuri näin. 8 kertaa maasta toiseen muuttaneena voin allekirjoittaa. Koti on siellä, missä oma perhe on ja myöhemmin yksinkertaisesti minne kodin laittaa.
Samaa mieltä. Anoppi istui kirjaimellisesti miljoonaomaisuuden päällä, ja näki nälkää.. kun millään ei voinut myydä niitä "muistoja" (eli lastensa lapsuudenkotia ja kesämökkiä, jossa kukaan ei viettänyt enää aikaansa). Siinähän sitten maksoi yksinään 5h+k kämpän kuluja Helsingin keskustassa ja ison tontin ja mökin kuluja tuossa saaristossa toimistosihteerin palkalla.. ja itki, kun ei ole ikinä varaa mihinkään. Kuoli sitten (todennäköisesti siihen suremiseen) ja lapsensa myivät kaiken pois ihan samantien. Että niin suuri tunnearvo niillä seinillä oli.
Se on vaan suomalaisille niin syötetty jo äidinmaidossa, että elämän tarkoitus on hankkia oma talo. Siinä se mitataan onnistuminen ihmisenä.
Vanhuksena 50 vuotta vuokraa maksaneena sitä sitten miettii, olisiko nekin rahat voinut jotenkin paremminkin sijoittaa?
Juuri näin. Hupaisaa kun ihmiset raataa niska vääränä töitä että saavat pitää omanaan seiniä. Sitten joskus katsovat niitä vain huomatakseen että elämässä olisi voinut tehdä jotain hauskaakin mistä jää muistoja. Sama pätee elottomiin tavaroihin.