Vanhempien käytös lapsiaan kohtaan

Vierailija kirjoitti:

Kyllävain kirjoitti:

No itse asiassa minulla on kyllä neljä lasta mutta ei koskaan ole tullut mieleen riehua kaupassa vaikka olisi ihan hullu tilanne päällä. No pahin ehkä on kun kuulin yhden äidin sanovan tyttärelleen " hyi ei noi housut sovi sulle kun olet noin rääpäle"

minullakin on ollut paljon univelka ymymym mutta ei se oikeuta minua riehumaan kaupassa tai kotona

Minä en ole onneksi ikinä törmännyt tuollaiseen käytökseen vaikka olen lastenvaate osastolla töissä. Enemmän näkee sitä, miten uhmaikäinen kiukuttelee lattialla ja vanhempi ei jaksaisi tilannetta.

Outoa jos ihmiset eivät ole huomanneet tuollaista lapsen nimittelyä/vähättelyä/...

Systemaattista ja määrätietoista lapsen kiusaamista tapahtuu vaikka kuinka paljon. Se ei ole väsymystä.

Mielestäni on tärkeää, että äiti osaa olla aito ja näyttää kaikki tunteensa hyvät/huonot lapsi oppii, että kaikki ei ole aina iloista tanssia ja vastoinkäymisiä voi myös tulla. Olen silti samaa mieltä siitä, että lapsien haukkuminen tai ilkeää puhetta ei ole sallittua missään muodossa. Äidin pitäisi silti olla se turvallinen ja luotettava tuki ja turva vaikka kaikki ei menisi täydellisesti. Joskus menetän hermot ja karjaisen kuin pikkulapsi mutta selitän myöhemmin lapsille että äiti on tänään vähän väsynyt ja se ei ole heidän vikansa :)))

Minua ärsyttää kun yksi äiti haukkuu aina tytärtään kun on myöhässä päiväkodista. Tekisi mieli aina sanoa että eiköhän se ihan vanhempien vastuulla ole herätellä ajoissa jotta ehtisi ajoissa päiväkotiin. Miksi syyt aina laitetaan lapsille

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllävain kirjoitti:

No itse asiassa minulla on kyllä neljä lasta mutta ei koskaan ole tullut mieleen riehua kaupassa vaikka olisi ihan hullu tilanne päällä. No pahin ehkä on kun kuulin yhden äidin sanovan tyttärelleen " hyi ei noi housut sovi sulle kun olet noin rääpäle"

minullakin on ollut paljon univelka ymymym mutta ei se oikeuta minua riehumaan kaupassa tai kotona

Minä en ole onneksi ikinä törmännyt tuollaiseen käytökseen vaikka olen lastenvaate osastolla töissä. Enemmän näkee sitä, miten uhmaikäinen kiukuttelee lattialla ja vanhempi ei jaksaisi tilannetta.

Outoa jos ihmiset eivät ole huomanneet tuollaista lapsen nimittelyä/vähättelyä/...

Systemaattista ja määrätietoista lapsen kiusaamista tapahtuu vaikka kuinka paljon. Se ei ole väsymystä.

Voitko antaa esimerkkejä? Ihmiset tulkitsee tilanteita eri tavoin. Lapseton kaverini pyöritteli tuohtuneena silmiään, kun joku äiti komensi kolme vuotiasta, joka haahuili oven suussa tukkien sen. Kaverin mielestä äiti huusi ja raivosi! Minun mielestäni äiti puhui ihan normaalisti, tosin käskevässä muodossa, enkä kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Olin hiukan hämmentynyt kaverini tulkinnasta.. hänkin varmaan näkee lapsilleen raivoavia vanhempia sitten joka puolella..

Tunnen yhden äidin joka aina kehuu yhtä tytärtään ja tekee hänen kanssaan kaikkea kivaa kun taas toinen joka on vähän hitaampi/ ujompi / varovaisempi aina työnnetään sivuun kun haluaa huomiota :(

Yleensä vanhemmat osaavat käyttäytyä asiallisesti ja kyllä lapsen pitää oppia vähän komentelemistakin mutta sitten on ne rääväävät äidit jotka lopuks alkaa riehumaan enemmän kun lapset itse. Tai sitten ne vanhemmat jotka komentelevat JOKAISTA asiaa mitä lapsi tekee .. stressaavaa

Voi voi miten harmillista :(

Isäni vittuileva, ivallinen nauru, kun joskus erehdyin julkisella paikalla jostakin asiasta tms. Ahdistaa vieläkin ihmisjoukoissa ja vieraiden läsnäollessa.

Saa isä vanheta yksikseen. Vieläköhän naurattaa..

Kyllä se yleensä on niin , että vanhempien käytös heijastuu lapsiin. Itse yritän aina yksinhuoltajana järjestää kaupanreissut silleen, että ei menisi liian raskaaksi lapsille. Hirveetä ne katseet jos lapsi päättää saada raivarin just kassa jonossa

Pahin oli kun näin kerran lapsen opettelevan pyöräilemään. Siinä se äiti raivosi " onko se nyt niin vaikeeta" ja vaikka mitä ja tyttöraukka jäätyy vain enemmän

En kyllä ole huutanut lapsilleni mielestäni missään tilanteessa. Mutta joku muu saattaa olla eri mieltä, koska olen joskus suutuksissani napannut taaperoni syliin ja sanonut vihaisella äänellä, että eihän äiti voi ottaa sua kauppaan mukaan, jos sä et tottele/jos sä karkailet tuolla tavalla/jos sä kiljut niin että muiden korvia särkee jne. Siis kyllä se äänenvoimakkuus helposti nousee vihaisena, mutta silloin kun mä huudan niin se on sitten ihan eri tason juttu.

Vältän vihaisenakin viimeiseen saakka henkilökohtaisuuksiin menemistä. Joskus harvoin unenpuutteessa (vauva valvottaa) saatan sanoa jotain mikä kaduttaa ihan järjettömästi, ja sitten tietenkin pyydän anteeksi ja korjaan että mitä oikeasti tahdoin sanoa. Lähinnä noi  henkilökohtaisuudet kuulostaa joltain sellaiselta mitä mun taaperoni saattaisi vihaisena sanoa eli lähinnä harmittaa se, että kuinka lapselliseksi olen itse muuttunut.

Joku tuossa aiemmin kritisoi sitä, että lapsilta kysytään, että mitä tehdään tai syödään. No meillä kasvatustieteen opettaja kyllä sanoi, että kaksivuotiaalta kannattaa jo kysellä tyyliin että puetaanko punainen vai sininen pipo. Tässä hengessä kysyn välillä taaperoni mielipidettä että mitä pullaa otetaan, oltaisiinko jo valmiita lähtemään kotiin, lainattaisiinko uusi kirja kirjastosta jne. Silti pidän langat itse käsissäni, ja minulla on jo valmiina suunnitelma, että kotiin lähdetään viimeistään vartin päästä ja se kirja haetaan sieltä kirjastosta heti puiston tai kaupan jälkeen jne. Lapsen kasvatukseen vaan kuuluu se, että lasta opetetaan pikku hiljaa tekemään valintoja ja päätöksiä.

Varmasti kaikilla äideillä panaa pinna jossain vaiheessa . Kunhan haukkuminen ja huutaminen ei ole semmoista jatkuvaa ja vahingoillista lapselle

Mikäköhän siinä on kun äidin sanat satuttavat niin suunnattomasti vaikka se ei tuntuisi missään toisen suusta :(

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ole huutanut lapsilleni mielestäni missään tilanteessa. Mutta joku muu saattaa olla eri mieltä, koska olen joskus suutuksissani napannut taaperoni syliin ja sanonut vihaisella äänellä, että eihän äiti voi ottaa sua kauppaan mukaan, jos sä et tottele/jos sä karkailet tuolla tavalla/jos sä kiljut niin että muiden korvia särkee jne. Siis kyllä se äänenvoimakkuus helposti nousee vihaisena, mutta silloin kun mä huudan niin se on sitten ihan eri tason juttu.

Vältän vihaisenakin viimeiseen saakka henkilökohtaisuuksiin menemistä. Joskus harvoin unenpuutteessa (vauva valvottaa) saatan sanoa jotain mikä kaduttaa ihan järjettömästi, ja sitten tietenkin pyydän anteeksi ja korjaan että mitä oikeasti tahdoin sanoa. Lähinnä noi  henkilökohtaisuudet kuulostaa joltain sellaiselta mitä mun taaperoni saattaisi vihaisena sanoa eli lähinnä harmittaa se, että kuinka lapselliseksi olen itse muuttunut.

Joku tuossa aiemmin kritisoi sitä, että lapsilta kysytään, että mitä tehdään tai syödään. No meillä kasvatustieteen opettaja kyllä sanoi, että kaksivuotiaalta kannattaa jo kysellä tyyliin että puetaanko punainen vai sininen pipo. Tässä hengessä kysyn välillä taaperoni mielipidettä että mitä pullaa otetaan, oltaisiinko jo valmiita lähtemään kotiin, lainattaisiinko uusi kirja kirjastosta jne. Silti pidän langat itse käsissäni, ja minulla on jo valmiina suunnitelma, että kotiin lähdetään viimeistään vartin päästä ja se kirja haetaan sieltä kirjastosta heti puiston tai kaupan jälkeen jne. Lapsen kasvatukseen vaan kuuluu se, että lasta opetetaan pikku hiljaa tekemään valintoja ja päätöksiä.

KYLLÄ :))

Joo se että sanoo jämäkästi ja nostaa lapsen syliin ja poistuu jne kuuluu kasvatukseen . Ei lapsi saa miten vaan käyttäytyä mutta sittrn valitettavasti on näitä jotka eivät osaa pitää sitä kuria asiallisesti. Kerran näin äidin joka raahas lastaan pitkin ostoskeskusta ja siitä vasta huomiota saa :D lapsi tarvitsee rauhallisen tuen kun itse raivoaa

Yksi on tässäkin ketjussa puhuttu stressi ja väsymys. Pikkulapsiaika ja nykyajan työelämä ovat raskas yhdistelmä.

Toinen on se, että sitä koko nuoren aikuisuutensa vannoo olevan kivempi ja parempi kuin vanhempansa. Sitten kun lapselle tulee uhmaikä, huomaa että on äärimmäisen vaikeaa reagoida eri tavalla kuin miten omat vanhemmat ovat itseen reagoineet. Se tulee jotenkin niin "syvältä" itsestä, että sitä on vaikeaa muuttaa. Vaatii ainakin paljon työtä.

Kolmas on se, että kauppareissulla tiedostaa muiden katsovan mitä lapsi tekee. Täälläkin on kymmeniä pitkiä ketjuja, kuinka nykyvanhemmat ei osaa kasvattaa, kun Janica-Petteri kehtasi juosta riemuissaan leluosastolle ja huutaa: "isi mä haluun ton!"