Pärjäätkö ilman parisuhdetta?

Pärjään ja olen paljon mieluummin yksin. Silloin on rennompi olo kaikesta.

On myös ikävä kuulla kavereiden isoista ongelmista omissa suhteissaan, en todellakaan itse kaipaa ylimääräistä draamaa elämääni.

Olen siitä hankalassa tilanteessa että haluaisin ehkä parisuhteen mutten seksiä. Olen siis tyytyväisenä ilman koska seksin harrastaminen olisi aivan liian korkea hinta miehen seurasta.

N35, ikisinkku, ei koskaan treffeillä (eikä siis ole pyydettykään)

Aika monta vuotta tässä on pärjätty. Alussa tutut jaksoi esittää huolestunutta "no käy nyt jossain että saat blabla" mutta ei onneksi enää.

En käy baareissa, en ole tinderissä enkä hakkaa muitakaan deittivälineitä epätoivoisesti.

Pärjään kyllä, mutta vähän vajaalta tämä tuntuu. Eniten kaipaa seksiä ja läheisyyttä, sellaista intiimiä yhteyttä. Kaksi vuotta erosta.

Pärjään oikein hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä vastaan utelijoille, että saan halutessani mulkkua.

Mihin muuhun miestä tarvitaan?

Voi hitsi kun minäkin saisin. En taida osata etsiä.. :/

En tosiaan tarvitsisi miestä mihinkään muuhun.

Menkää tyttöjen reissulle pohjoiseen, siellä voi valita joka illalle eri mulkun tai pitää samaa, ihan miltä tuntuu! Terveisin nimimerkki niin me teimme, nyt ei enää jaksa, kun on ikää.

Baariin kannattaa myös mennä, iloista juttelua ja hymyilyä! Sinulla on loppuillasta vara valita.

Kotoa ne mulkut harvoin osaa tulla hakemaan, on minulle kyllä käynyt niinkin. 😁

Jestas kun tuli mentyä eron jälkeen. 😉

Avioliitossa oleville tiedoksi, että ne teidän rakkaat mulkkunne ovat kaikkein innokkaimmin tarjolla, ei ole väliä oletteko itse paikallasi ette. Ja tämä on tosi!

Minulla ei ole juurikaan ystäviä, joten eron jälkeen olen etsinyt kumppania - reilusti yli 10 vuotta. Mutta eipä natsaa tai miehet katoavat yllättäin. Minulla on muutamia kriteereitä, joita pidän kiinni; ilman niitä olisin ollut parisuhteessa aikapäiviä sitten. (Ja varmasti jo eronnutkin, kun en olisi jaksanut itselleni sopimatonta suhdetta)

Mutta vuosien kuluessa olen alkanut suuresti arvostaa itsenäistä, vapaata elämääni.

Todennäköisyys on minimaalinen, että löytäisin jonkun jakamaan vanhuuden päiviä. Olen saavuttanut seesteisen tyytyväisyyden, kotona on hyvä olla yksin(kin). En halua, että kukaan järkyttää tätä rauhaa. Kenenkään hoitajaksi, passaajaksi tai muuksi huoltohenkilöksi en rupeaisi. Nautin häpeilemättä elämästäni, vihdoin.

Olisi hieman pelottavaa ajatella, että oma pärjääminen olisi kiinni parisuhteessa olemisesta. Mutta vaikka sinkkuna viihdyn ja olen viihtynyt, niin saattaisihan se olla hauska osallistua myös sokkotreffeille. - En minä koe morkkista tai ajattele, että minussa olisi jotain vikaa tai olisin, jotenkin huono, jollei jokainen treffini johda johonkin erityiseen. - Se mikä toki harmittaa on se, että tosinaan tuntuu kuin osa kuvittelee tai luulee tietävänsä miten tai kuinka sinkun pitäisi olla. - Ja kyllä olen nirso jos tai kun sillä tarkoitetaan sitä etten huoli tai kelpuuta kumppanikseni ketä tahansa. Mutta itselleni minä kumppanin toivosinkin löytäväni ja vasta tois-sijaisesti jollekulle toiselle. 

En tiedä.

Kun on koko elämänsä ollut yksin niin on hankala sanoa miten elämä muuttuisi, jos tuo yksinäisyys joskus katkeaisi ja elämään ilmestyisi toinen ihminen. Kyllä minä näinkin olen elämään kyennyt, mutta joskus sitä kaipaa tukea, välittämistä ja läheisyyttä. Ehkä näin pitkän yksinäisyyden jälkeen en osaisi sopeutua yhteiseloon tai kukaan ei sopeutuisi minuun, mutta olisi silti kiva edes yrittää. Joskus. Kerran edes.

Minulta on monta kertaa kysytty että milloin hankin itselleni naisen. Minä en ymmärrä mikä ihmeen hankinnan kohde nainen muka on? Jos joku mukava sattuu osumaan kohdalle niin mikäs siinä, mutta en ala mitenkään aktiivisesti hankkimaan, aivan kuin jotain lemmikkiä.

-M33

Olen 38 vuotias ja asunut puolta vuotta lukuunottamatta yksin, eli tuota enempää en myöskään ole surustellut. Ihna vime aikana olin kk Tinderissä, ja jaksoin viidet treffit, kunnes alkoi ahdistaa.  Vaikka  kaikki treffit olivat erittäin onnistuneita ja  niistä muutama vierähti pidemmäksi tapailuksi, tosin lopulta lähinnä seksiksi. Ihan arjessa saan myös kivoja hymyjä, ja tasaisin väliajoin suoria ehdotuksia (fb:n tai kasvotusten) myös varatuilta. "Naapurikin" löytyy. Jokaisen miehen kanssa koken kuitenkin tietynlaista riittämättömyyttä ja luottamuksen puutetta. Niin, että lopulta havahdun siihen etten edes halua häntä, enkä ketäänn seurustella. En ihastua enkä myöskään yhteisiä suunnitelmia. Seksiä (hyvännäköisiltä, fiksuilta miehiltä) koen saavani kohtuullisen helposti, tosin aivan viimeaikoina olen joutunut myöntämään etten enään täysin tyydyty näistä. Silti koen että minulla olisi paljon antaa kumppanille; välittämistä, harrastuneisuutta, taloudellista itsenäisyyttä myös "oma elämä". Toisaalta lapsia en halua, joka varmasti on ollut yksi syy sille että laitan hyvinkin alkaneet jutut nopeasti poikki. Toisaalta (tässä iässä) on myönnettävä etttä minussa on jkn vialla, minun perusluonteessani on jtkn joka saa välttämään miehiä. Silti salaa toivon että joskusvielä jaan elämääni ihmisen kanssa johon todella luotan ja jota arvostan. Toisaalta olen varma että elämääni tulee varmasti kuulumaan useampikin upea kohtaaminen, mutta ei yhtä pysyvää - ei naimisiin menoja, ei lapsia ei samaa pankkitiliä.