Olen aikuistunut vasta ihan liian vanhana - ja suren ja häpeän sitä

Toivoisin asiallisia ja viisaita vastauksia, en ilkeilyä. Ja joo, on pitkä vuodatus, mutta ehkä joku viitsii lukea.

Tuntuu todella nololta ja surulliselta, että koen olevani henkisesti vasta nyt siinä pisteessä, missä mielestäni olisi pitänyt olla jo 10 vuotta nuorempana.

Olin hyvinkin nuorena varhaiskypsä ja vastuullinen, varsinkin liittyen opiskeluihin ja työuraan. Olin monella tapaa ylisuorittaja ja tein monet asiat useita vuosia ikätovereitani aikaisemmin, varsinkin tosiaan opintojen ja töiden suhteen.

Mutta sitten jotenkin eksyin elämässä. Ihan pienten vastoinkäymisten takia sain masennusdiagnoosin. Olin tiettyjen käytännön asioiden takia onneton ja ahdistunut, enkä varmaan osannut käsitellä sitä, että elämässä on vastoinkäymisiäkin, kun niitä ei ollut koskaan ollut. Varmaan olisin kyennyt pääsemään tilanteesta yli, oppimaan, kasvamaan ja kypsymään, mutta tein sen virheen, että hädissäni menin tuttavani neuvosta psykiatrialle - joka oli sitä mieltä, että minulla oli keskivaikea masennus.

Masennuin oikeastaan tuosta diagnoosista vasta kunnolla, kun aloin ajattelemaan, että minussa on oikeasti jotain vikana, että minulla on sairaus joka vaikuttaa elämääni. Häpesin sitä tosi paljon ja aloin välttelemään kavereitani, vaikka olin siihen asti ollut tosi sosiaalinen, kun ajattelin että minussa on jotain hävettävää vikaa.
Jotenkin sitten jäin tuohon eksyneeseen tilaan kymmeneksi vuodeksi. Kävin kyllä töissä, mutta ajattelin koko ajan, että minussa on jotain vikaa jonka takia ajattelin, etten voi enkä kykene elämään täysin kuin muut ihmiset. Joo, tosi hölmöä, mutta jotenkin koin tuon noin. Elin vähän sellaista puolielämää, eli välttelin sosiaalisia kontakteja ja parisuhteita kun ajattelin, että minussa on jotain vikaa.

Jämähdin jotenkin henkisesti ja elämässä yleensäkin. Olin tosi pitkään tosi onneton ja eksyksissä, ja samalla jotenkin henkinen kasvu ja kypsyminen aikuiseksi pysähtyi. En siis tehnyt mitään aivan järjetöntä tai holtitonta, ihan töissä kävin, ei ollut mitään valtavaa bilettämistä tai muuta. Jotenkin ehkä vain tiettyä masennusta ja epävarmuutta ja eksyneisyyttä, eristyneisyyttä muista ihmisistä, pelkoa etsiä vakavaa parisuhdetta - kun ajattelin, että enhän minä kelpaa, kun minulla on "sairaus".

Nyt olen viime vuosien aikana ryhtynyt hiljalleen palailemaan omaksi itsekseni - jotenkin taas sellaiseksi "normaaliksi", järkeväksi ja terveeksi ihmiseksi, jos sellaista nyt on edes olemassa. Mutta jotenkin sellaiseksi, että tajuaa että elämä on loppujen lopuksi sitä perusarkea ja vastuunkantoa, että se ei ole ruusuilla tanssimista ja siihen kuuluu surua, menetyksiä, pettymyksiä ja onnettomuutta - ja että se on elämää, sitä ihan normaalia elämää, eikä jotain josta pitää säikähtää ja masentua ja yrittää jotenkin korjata sitä. Ja että jos olen joskus onneton, niin se ei ole mikään sairaus tai vika joka tekee minut epänormaaliksi, vaan normaalia elämää.
Joo, kuulostaa näin kirjoitettuna tosi tyhmältä että tällainen piti tajuta, mutta jotenkin kun kymmenen vuotta psykiatrit ja terapeutit hokevat sitä, että jos on onneton, niin on masentunut, ja se on sairaus jolle ei voi mitään ja että silloin pitää vain "sairastaa", niin varmaan liian luottavaisena, kilttinä ja tunnollisena ihmisenä sitten uskoin sitä ainakin jossain määrin.

Mutta nyt pitää kohdata se, että olen nyt oikeastaan henkisesti kypsynyt aikuiseksi kymmenen vuotta myöhässä. Se nolottaa ja surettaa. Tunnen olevani yli-ikäinen ja menettäneeni valtavan ison ja tärkeän osan elämästä. No, tämän kanssa pitää vain tulla toimeen mutta voi, miten noloa. Se on ehkä se suurin tunteeni. Häpeä ja suru omasta hölmöydestäni ja kypsymättömyydestäni.