Hankkisitteko jälkiviisaana uudestaan lapsia, jos tietäisitte, millaista se on?

Rehellisesti sanottuna, kyllä päätös olisi paljon paljon vaikeampi tehdä tällä tiedolla mikä minulla nyt on vanhemmuudesta. Kyllä vanhemmuus sinetöi elämän tietyllä tavalla. Sun kohtalo kietoutuu lopullisesti yhteen toisen/toisten ihmisten kohtalon kanssa. Ja kuitenkaan et pysty paljonkaan siihen toisen ihmisen elämään itse vaikuttamaan, voit vain rakastaa. Pala omaa sydäntä siirtyy elämään sun oman kehon ulkopuolella. Itse koen sen niin, muista äideistä en tiedä. Toisaalta en haluaisi olla tuntematta niitä ihmisiä, ketkä ovat lapsikseni syntyneet.

Kyllä hankkisin.Vaikka elämä olisi jollain lailla helpompaa ilman lapsia niin minulle helppo elämä ei ole mielekäs elämä.Ennen lapsia sain elää tarpeeksi sitä minä minä elämää.

Just näitä lapsia en antaisi pois, mitta yleisellä tasolla jos voisi päättää, niin ei lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Todellakin hankkisin. Lapset on ihan parasta elämässä. Meillä on jo teinejä, mutta en ole koskaan kokenut elämää lasten kanssa millään lailla painajaiseksi. Rankkaa on joskus ollut, mutta aika harva kai selviää elämästä ilman mitään hankaluuksia.

Mistä ihmeestä on tullut tää ajatus, että elämä lasten kanssa olisi jotenkin aivan mahdotonta ja kamalaa, että oikeen jälkikäteen muka enemmistö katuu sitä, että on hankkinut lapsia. 

En kyllä usko, että enemmistö katuu lapsiaan. Mistä olet sellaista keksinyt? Mutta kyllä tiedän monia lopen uupuneita äitejä (isistä en tiedä, enimmäkseen tunnen väsyneitä äitejä). En tiedä mistä johtuu. Olusko vanhemmuuden paineet kasvaneet ja samalla yksinäisyys lisääntynyt? Lasten erityilaiset ongelmat lisääntyneet. Ja myös työelämän vaativuus lisääntynyt?

Just näitä lapsia en antaisi pois, mitta yleisellä tasolla jos voisi päättää, niin ei lapsia.

Ei elämän ole tarkoitus olla liian helppoa tai pelkkää auvoa. Se pitkästyttää ja lamaa ihmistä pidemmän päälle. On oltava haastetta, vastuksia, ylämäkeä ja helpottavas tasamaata. Silloin osaa arvostaa niitä hyviä hetkiä! Niin se vain on, vaikka kaikki aina unelmoi tosi helposta elämästä. Ei se toisi onnea lopulta ollenkaan. Kyllä minä hankkisin nämä kolme rakasta lastani uudelleenkin. Tarkoitan, etten missään nimessä jättäisi hankkimatta. Vaikka tietäisin etukäteen ne suot, joissa joudun tarpomaan. Ehdottomasti kaikki on sen arvoista!

Eihän joku Hoplopissa käyminen ja ulkoleikkipaikoilla vahtiminen yksinkertaisesti vain ole ihmisarvoista elämää. Ja joku elänyt pikkulapsiarkea 27 vuotta? Miten se on mahdollista, ja mitä sellainen tekee ihmiselle?

Vierailija kirjoitti:

Just näitä lapsia en antaisi pois, mitta yleisellä tasolla jos voisi päättää, niin ei lapsia.

Tämän olen kuullut monelta. Lspset ihmidinä ja yksilöinä ovat mahtavia tyyppejä, mutta vanhemmuus on raskasta ja huoli lasten pärjäämisestä ja onnesta (perusteetonkin) jatkuu läpi elämän.

Todellakin. En ymmärrä mitä ideaa tässä elämässä edes muuten olisi.

Luulen, että suurin osa valittajista/katujista elää vielä alkushokissa tai sitten ei ole osannut heittäytyä lapsiperhe-elämään, vaan yrittää väkisin roikkua vanhassa "kliffaa matkustelua ja ravintoloita" -elämässä, johon lasten piti solahtaa kuin vettä vaan.

Kannattaa suosiolla "elää lasten ehdoilla". Se avaa uusia ovia ja antaa niin paljon!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskon vahvasti, että mikäli joku onnistuisi kertomaan millaista elämä lasten kanssa on ei kukaan hankkisi niitä.

Miten nuorille saisi välitettyä tämän tiedon? Lukioissa ja kouluissa pitäisi puhua lapsiperhearjesta rehellisesti. Kaikesta siitä, mitä lasten hankkiminen tarkoittaa. En usko, että kukaan lapsia hankkiva osaa ajatella niitä asioita etukäteen. Näkymä ulottuu vain vauvavuoteen, siitä eteenpäin ei ole mitään mielikuvaa. Mutta ne eivät lakkaa olemasta vauvavuoden jälkeen, päinvastoin. Jos sanomaa levitettäisiin, moni voisi jättää lapset tekemättä ja saisi kivemman elämän.

No eikös se näin menekin nykyään? Lapset jätetään usein tekemättä just sen takia, että lapsielämä on rankkaa.

Mä tiesin alun alkaenkin että vaikeaa tulisi olemaan lapsen kanssa ilman tukiverkkoa, mies ei kuvioissa eikä omaa perhettä. Tuli vielä toinenkin lapsi myöhemmin. En vastaa äitinä itselleni asettamia vaatimuksia. Haluaisin voida antaa paljon enemmän. Omaa kodin ulkopuolista elämää ei ole, ellen ole siitä valmis maksamaan.

Meillä on kolme lasta. Esikoisen ja nro kakkosen ikäero on 9 vuotta ja nro kakkosen ja kolmosen ikäero on vuosi. Tällä kokemuksella olisin tehnyt esikoisen muutamaa vuotta aikaisemmin ja muutama vuosi sen perään toisen. Sitten olisi ollut fiksumpaa pitää vähän lyhyempi väli kuin 9 vuotta ja saada nro kolmonen ja siitä parin vuoden välillä nro nelonen. Nyt emme ennättäneet nro nelosta saada ollenkaan ja kakkosen ja kolmosen ikäero oli liian pieni niin että pari kolme vuotta oli tosi rankkaa, kun oli kaksi "vauvaa".

Vierailija kirjoitti:

Meillä on kolme lasta. Esikoisen ja nro kakkosen ikäero on 9 vuotta ja nro kakkosen ja kolmosen ikäero on vuosi. Tällä kokemuksella olisin tehnyt esikoisen muutamaa vuotta aikaisemmin ja muutama vuosi sen perään toisen. Sitten olisi ollut fiksumpaa pitää vähän lyhyempi väli kuin 9 vuotta ja saada nro kolmonen ja siitä parin vuoden välillä nro nelonen. Nyt emme ennättäneet nro nelosta saada ollenkaan ja kakkosen ja kolmosen ikäero oli liian pieni niin että pari kolme vuotta oli tosi rankkaa, kun oli kaksi "vauvaa".

Mitä? Tuosta ei saa mitään selvää. Tuollaisiako monilapsisten perheiden vanhemmista tulee?

Vierailija kirjoitti:

Eihän joku Hoplopissa käyminen ja ulkoleikkipaikoilla vahtiminen yksinkertaisesti vain ole ihmisarvoista elämää. Ja joku elänyt pikkulapsiarkea 27 vuotta? Miten se on mahdollista, ja mitä sellainen tekee ihmiselle?

Minä luulen, että 27 vuotta pikkulapsiarkea elänyt ei ole katraineen koskaan edes päässyt Hoplopiin. Mukuloita täytyy olla toistakymmentä, että tuollaisiin vuosimääriin yltää.

Kukin elää tavallaan, mutta perussääntönä sanoisin, että kannattaa hankkia niin monta lasta kuin mistä tietää selviävänsä järjissään. Suurimmalle osalle raja tulee vastaan viimeistään siinä kolmen lapsen kohdalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän joku Hoplopissa käyminen ja ulkoleikkipaikoilla vahtiminen yksinkertaisesti vain ole ihmisarvoista elämää. Ja joku elänyt pikkulapsiarkea 27 vuotta? Miten se on mahdollista, ja mitä sellainen tekee ihmiselle?

Minä luulen, että 27 vuotta pikkulapsiarkea elänyt ei ole katraineen koskaan edes päässyt Hoplopiin. Mukuloita täytyy olla toistakymmentä, että tuollaisiin vuosimääriin yltää.

Kukin elää tavallaan, mutta perussääntönä sanoisin, että kannattaa hankkia niin monta lasta kuin mistä tietää selviävänsä järjissään. Suurimmalle osalle raja tulee vastaan viimeistään siinä kolmen lapsen kohdalla.

Kyllä. Suunnitella kannattaa, mutta muistaa silti, että elämä voikin kääntyä seuraavasta risteyksestä vasemmalle, vaikka suunnittelit kuinka.