Miten päästä yli salasuhteen loppumisesta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi oma salasuhteiluni jäi vain viestittelyn tasolle. Tajusin nopeasti, miten se loukkaisi miestäni. Lisäksi se, miten toinen mies ikään kuin nöyryyttää omaa miestäni, joka minulle tärkein ja rakkain; lasteni isä.

Minä olen ollut salasuhteessa monen varatun naisen kanssa.

Koskaan en ole miettinyt, että pääsinpäs nöyryyttämään sen ja sen miestä.

Tilanne on vaan se, että olet siitä naisesta kiinnostunut, se nyt sattuu olemaan varattu.

Mies on siellä jossain, ei sitä ajatella.

Hyvin harvassa on ne "sairaat" miehet, jotka miettii jotain nöyryyttämisiä.

Kuulostat juuri sellaiselta kaverilta, jonka vuoksi naimisissa olevan naisen kannattaa rikkoa perheensä.

ei se ulkopuolinen salarakas sitä perhettä riko. Se perhe on ollut jo rikki jos tilanne etenee salarakas-asteelle. Tai tottakai kaikki voi olla hyvin, eikä mikään ole rikki... jostain vaan nyt sattuu tulemaan kiinnostavampi ihminen.

Se perhe ei todellakaan ole rikki ennen pettämistä. Perhe on rikki vasta avioeron myötä. Pettäminen on yleisin avioeroon johtavista syistä.

Jos parisuhteessa on ongelmia ne kuuluu selvittää eikä lähteä paneskelemaan vieraiden kanssa.

Kertoo melko paljon pettäjän arvomaailmasta että lähtee vieraan kanssa humputtelemaan.

yksi elämä = kannattaa tehdä miltä itsestä parhaalta tuntuu.

Jos haluaa jännitystä niin sitten hakee sitä. Paskinta on elää elämänsä niinku olettamus on. Eli että ei saa tehä sitä ja tätä.

Vierailija kirjoitti:

yksi elämä = kannattaa tehdä miltä itsestä parhaalta tuntuu.

Jos haluaa jännitystä niin sitten hakee sitä. Paskinta on elää elämänsä niinku olettamus on. Eli että ei saa tehä sitä ja tätä.

Juuri näin, mutta eikö tuohon sopisi myös jatkona elää elämä myös rehellisesti ympäristölleen? Senkun hakee jännitystä, mutta kun sitä hakee toisen selän takaa eikä uskalla vastata teoistaan, tuo on raukkamaista ja halveksuttavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

yksi elämä = kannattaa tehdä miltä itsestä parhaalta tuntuu.

Jos haluaa jännitystä niin sitten hakee sitä. Paskinta on elää elämänsä niinku olettamus on. Eli että ei saa tehä sitä ja tätä.

Juuri näin, mutta eikö tuohon sopisi myös jatkona elää elämä myös rehellisesti ympäristölleen? Senkun hakee jännitystä, mutta kun sitä hakee toisen selän takaa eikä uskalla vastata teoistaan, tuo on raukkamaista ja halveksuttavaa.

AP kyllä juuri nyt joutuu vastaamaan teoistaan. Suremaan ilman yhtäkään lohduttavaa olkapäätä ja kestämään jatkuvan ahdistuksen ilman ketään jolle kertoa.

Eikä pysty syyttämään ketään muuta kuin itseään...

Mulla oli aikoinaan salasuhde. Pistin vahingossa omalle kumppanille kiimasen viestin, viestin josta näki että se ei ollut tarkoitettu hänelle. Samantien ku olin lähettänyt sen tajusin mitä tuli tehtyä.

Sain selitettyä kumppanille, että yksi kaveri lainas kännykkää.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli aikoinaan salasuhde. Pistin vahingossa omalle kumppanille kiimasen viestin, viestin josta näki että se ei ollut tarkoitettu hänelle. Samantien ku olin lähettänyt sen tajusin mitä tuli tehtyä.

Sain selitettyä kumppanille, että yksi kaveri lainas kännykkää.

Jos kumppani on noin uuno niin sietääkin tulla petetyksi.

Täällä ollaan kovia tuomitsemaan "seikkailijattaria", jotka pettävät "rakastavan" aviomiehen luottamuksen. Mitä olen ymmärtänyt lähipiirini salasuhteista on se, että ne ovat aina syntyneet johonkin tarpeeseen. Eräs ystäväni toimi vuosia aviomiehensä kodinhoitajana. Oman työnsä lisäksi hän hoiti kodin ja lapset. Mies pakeni kodin velvollisuuksia töihin ja jätti naisensa yksin. Nainen ei saanut hellyyttä tai läheisyyttä, seksistä nyt puhumattakaan. Ystäväni lainaili kirjastosta parisuhdeoppaita, osteli uusia alusvaatteita, houkutteli puolisonsa parisuhdeterapiaan. Tulos nolla. Mies oli edelleen aina töissä, ei huomioinut vaimoaan ja jätti tämän hoitamaan kotia yksin.

En siis yhtään ihmettele, että ystäväni ryhtyi salasuhteeseen. Suhteen myötä hän sai takaisin itsekunnioituksensa ja naisellisuutensa. Hän sai rohkeutta sanoa aviomiehellensä suhteesta ja sanoi lähtevänsä uuden miehen mukaan, mikäli aviomies ei ryhtyisi panostamaan avioliittoon, jossa oli luvannut kunnioittaa ja rakastaa. Kumma kyllä mies uskoi sanat ja ryhtyi panostamaan liittoonsa. Ovat edelleen yhdessä.

Mieleeni on herännyt kysymys, että kumpi on pahempi, luovuttaa liitossa ja jättää toinen täysin yksin, vai lähteä etsimään rakkautta ja kunnioitusta (jota aviomies ei anna lupauksestaan huolimatta) jostain muualta.

Ja entä jos ystäväni olisi tehnyt niin kuin monet palstalaiset neuvovat, jättänyt puolisonsa ennen uuteen suhteeseen ryhtymistä? Taas yksi rikkoutunut koti lisää.

Asiat eivät ole koskaan mustavalkoisia ja pettämisestä voi myös päästä yli. Aivan kuten siitäkin, että puoliso unohtaa vuosiksi sen, miksi yhdessä ollaan.

fakta on se, että ihminen tylsistyy ja kyllästyy aika nopeasti.

Kuka jaksaa olla vuosia "tylsistyneenä". Salasuhde antaa kummasti piristystä.

Jos siihen ei pureudu, miksi oli alunperinkin niin että oma suhde oli niin paska ja olo siinä tyytymätön, että rakastui toiseen niin ei se olo tule koskaan helpottamaan. Olen melko varma, että nämä suhteet päättyvät eroon ennemmin tai myöhemmin, ihan varmasti, jollei asiaa edes käsittele.

Vierailija kirjoitti:

Jos siihen ei pureudu, miksi oli alunperinkin niin että oma suhde oli niin paska ja olo siinä tyytymätön, että rakastui toiseen niin ei se olo tule koskaan helpottamaan. Olen melko varma, että nämä suhteet päättyvät eroon ennemmin tai myöhemmin, ihan varmasti, jollei asiaa edes käsittele.

Käyn pariterapiassa ja yksilöterapiassa. Silti tuntuu että olo ei helpota yhtään. Eikä parisuhde ainakaan parane, kun terapia vie joka kerta syvemmälle suohon. Toisina hetkinä olo on suorastaan sietämätön. Ymmärrän nyt senkin tässä maailmassa, miten niin moni alkoholisoituu tai päättää päivänsä kun olo omissa nahoissa on liian tuskallista.

Haluaisiko joku ketjuun osallistuneista jakaa ajatuksia ihan vaikka anonyymin sähköpostin kautta? Itseäni helpottaisi jos saisi jutella ja purkaa olotiloja jollekin, joka ei tuomitse vaan ymmärtää miltä tuntuu...

Ap

Vierailija kirjoitti:

Täällä ollaan kovia tuomitsemaan "seikkailijattaria", jotka pettävät "rakastavan" aviomiehen luottamuksen. Mitä olen ymmärtänyt lähipiirini salasuhteista on se, että ne ovat aina syntyneet johonkin tarpeeseen. Eräs ystäväni toimi vuosia aviomiehensä kodinhoitajana. Oman työnsä lisäksi hän hoiti kodin ja lapset. Mies pakeni kodin velvollisuuksia töihin ja jätti naisensa yksin. Nainen ei saanut hellyyttä tai läheisyyttä, seksistä nyt puhumattakaan. Ystäväni lainaili kirjastosta parisuhdeoppaita, osteli uusia alusvaatteita, houkutteli puolisonsa parisuhdeterapiaan. Tulos nolla. Mies oli edelleen aina töissä, ei huomioinut vaimoaan ja jätti tämän hoitamaan kotia yksin.

En siis yhtään ihmettele, että ystäväni ryhtyi salasuhteeseen. Suhteen myötä hän sai takaisin itsekunnioituksensa ja naisellisuutensa. Hän sai rohkeutta sanoa aviomiehellensä suhteesta ja sanoi lähtevänsä uuden miehen mukaan, mikäli aviomies ei ryhtyisi panostamaan avioliittoon, jossa oli luvannut kunnioittaa ja rakastaa. Kumma kyllä mies uskoi sanat ja ryhtyi panostamaan liittoonsa. Ovat edelleen yhdessä.

Mieleeni on herännyt kysymys, että kumpi on pahempi, luovuttaa liitossa ja jättää toinen täysin yksin, vai lähteä etsimään rakkautta ja kunnioitusta (jota aviomies ei anna lupauksestaan huolimatta) jostain muualta.

Ja entä jos ystäväni olisi tehnyt niin kuin monet palstalaiset neuvovat, jättänyt puolisonsa ennen uuteen suhteeseen ryhtymistä? Taas yksi rikkoutunut koti lisää.

Asiat eivät ole koskaan mustavalkoisia ja pettämisestä voi myös päästä yli. Aivan kuten siitäkin, että puoliso unohtaa vuosiksi sen, miksi yhdessä ollaan.

Lukekaapa yksisilmäiset tuomitsijat ja moralisoijat ylläoleva teksti tarkkaan!

Elämä ei ole koskaan niin yksinkertaisessti järjestäytynyttä kuin te haluaisitte ajatella.

Itselläni ei ole salasuhdetta ollut, mutta olen saanut todistaa useampaakin tapausta, jossa juuri salasuhde on ollut se mikä on ydinperheen onnen ja yhdessäpysymisen taannut. Se puoliso tekee yhtä väärin, joka laiminlyö kumppanin huomioimisen ja parisuhteeseen satsaamisen.

Ymmärrän, että haluatte olla jyrkkiä, koska teitä pelottaa nähdä se, että oma puolisonne saattaa olla teidän oikkuihinne ja murjottamiseenne kyllästyneitä, ja hakea elämää jostain muualta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos siihen ei pureudu, miksi oli alunperinkin niin että oma suhde oli niin paska ja olo siinä tyytymätön, että rakastui toiseen niin ei se olo tule koskaan helpottamaan. Olen melko varma, että nämä suhteet päättyvät eroon ennemmin tai myöhemmin, ihan varmasti, jollei asiaa edes käsittele.

Käyn pariterapiassa ja yksilöterapiassa. Silti tuntuu että olo ei helpota yhtään. Eikä parisuhde ainakaan parane, kun terapia vie joka kerta syvemmälle suohon. Toisina hetkinä olo on suorastaan sietämätön. Ymmärrän nyt senkin tässä maailmassa, miten niin moni alkoholisoituu tai päättää päivänsä kun olo omissa nahoissa on liian tuskallista.

Onko yksilöterapiasta ollut mitään apua?

Vierailija kirjoitti:

Jos siihen ei pureudu, miksi oli alunperinkin niin että oma suhde oli niin paska ja olo siinä tyytymätön, että rakastui toiseen niin ei se olo tule koskaan helpottamaan. Olen melko varma, että nämä suhteet päättyvät eroon ennemmin tai myöhemmin, ihan varmasti, jollei asiaa edes käsittele.

Entä jos ei vaan voi erota lasten takia? Eli järkisyistä valitsee perheen ja hylkää elämänsä rakkauden, vaikka tämä mies olisikin halunnut aloittaa yhteiselämän, muuttaa yhteen ja mennä naimisiin yms.. Onko jollain ollut sellaista tilannetta ja palautuiko avioliitto joskus sitten onnelliseksi? Jos kyllä, niin kauanko siinä kesti?

Tämän minäkin haluaisin kuulla. Onko toivoa onnesta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos siihen ei pureudu, miksi oli alunperinkin niin että oma suhde oli niin paska ja olo siinä tyytymätön, että rakastui toiseen niin ei se olo tule koskaan helpottamaan. Olen melko varma, että nämä suhteet päättyvät eroon ennemmin tai myöhemmin, ihan varmasti, jollei asiaa edes käsittele.

Entä jos ei vaan voi erota lasten takia? Eli järkisyistä valitsee perheen ja hylkää elämänsä rakkauden, vaikka tämä mies olisikin halunnut aloittaa yhteiselämän, muuttaa yhteen ja mennä naimisiin yms.. Onko jollain ollut sellaista tilannetta ja palautuiko avioliitto joskus sitten onnelliseksi? Jos kyllä, niin kauanko siinä kesti?

Ilmeisesti jotkut ihan oikeasti eivät eroa "lasten takia". En ole koskaan tätä käsittänyt. Mitä se semmoinen elämä on, jossa oma onni heitetään roskiin? Eroperheidenkin lapsista tulee ihan hyviä ja normaaleja kansalaisia, jos vanhemmat hoitavat eron fiksusti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos siihen ei pureudu, miksi oli alunperinkin niin että oma suhde oli niin paska ja olo siinä tyytymätön, että rakastui toiseen niin ei se olo tule koskaan helpottamaan. Olen melko varma, että nämä suhteet päättyvät eroon ennemmin tai myöhemmin, ihan varmasti, jollei asiaa edes käsittele.

Entä jos ei vaan voi erota lasten takia? Eli järkisyistä valitsee perheen ja hylkää elämänsä rakkauden, vaikka tämä mies olisikin halunnut aloittaa yhteiselämän, muuttaa yhteen ja mennä naimisiin yms.. Onko jollain ollut sellaista tilannetta ja palautuiko avioliitto joskus sitten onnelliseksi? Jos kyllä, niin kauanko siinä kesti?

Jos uskoo, että samankaltaisia tunteita voisi löytää oman miehen kanssa, uskoo ja toivoo. Se olisi kuitenkin kaikille niin paljon helpompi ratkaisu... sitä tässä mietitään voiko niin käydä? Kun on kerran tuntenut kiihkeää rakkautta, voiko sellaisen jotenkin löytää sen oman puolison kanssa? Tai voiko päästä sellaiseen tilaan, että sitä kiihkeää rakkautta ei kaipaa koska tuntee saavansa parisuhteessa enemmän?

Ilmeisesti jotkut ihan oikeasti eivät eroa "lasten takia". En ole koskaan tätä käsittänyt. Mitä se semmoinen elämä on, jossa oma onni heitetään roskiin? Eroperheidenkin lapsista tulee ihan hyviä ja normaaleja kansalaisia, jos vanhemmat hoitavat eron fiksusti.

Vierailija kirjoitti:

Täällä ollaan kovia tuomitsemaan "seikkailijattaria", jotka pettävät "rakastavan" aviomiehen luottamuksen. Mitä olen ymmärtänyt lähipiirini salasuhteista on se, että ne ovat aina syntyneet johonkin tarpeeseen. Eräs ystäväni toimi vuosia aviomiehensä kodinhoitajana. Oman työnsä lisäksi hän hoiti kodin ja lapset. Mies pakeni kodin velvollisuuksia töihin ja jätti naisensa yksin. Nainen ei saanut hellyyttä tai läheisyyttä, seksistä nyt puhumattakaan. Ystäväni lainaili kirjastosta parisuhdeoppaita, osteli uusia alusvaatteita, houkutteli puolisonsa parisuhdeterapiaan. Tulos nolla. Mies oli edelleen aina töissä, ei huomioinut vaimoaan ja jätti tämän hoitamaan kotia yksin.

En siis yhtään ihmettele, että ystäväni ryhtyi salasuhteeseen. Suhteen myötä hän sai takaisin itsekunnioituksensa ja naisellisuutensa. Hän sai rohkeutta sanoa aviomiehellensä suhteesta ja sanoi lähtevänsä uuden miehen mukaan, mikäli aviomies ei ryhtyisi panostamaan avioliittoon, jossa oli luvannut kunnioittaa ja rakastaa. Kumma kyllä mies uskoi sanat ja ryhtyi panostamaan liittoonsa. Ovat edelleen yhdessä.

Mieleeni on herännyt kysymys, että kumpi on pahempi, luovuttaa liitossa ja jättää toinen täysin yksin, vai lähteä etsimään rakkautta ja kunnioitusta (jota aviomies ei anna lupauksestaan huolimatta) jostain muualta.

Ja entä jos ystäväni olisi tehnyt niin kuin monet palstalaiset neuvovat, jättänyt puolisonsa ennen uuteen suhteeseen ryhtymistä? Taas yksi rikkoutunut koti lisää.

Asiat eivät ole koskaan mustavalkoisia ja pettämisestä voi myös päästä yli. Aivan kuten siitäkin, että puoliso unohtaa vuosiksi sen, miksi yhdessä ollaan.

Arvostan ihmisen kykyä ajatella. Sinulla sitä on. Melko mieleltään köyhiä nämä jankkaajat jotka tulevat aina näihin ketjuihin pauhaamaan pahaa oloaan että ”pettävät on alhaisinta saastaa ja ensin pitää erota jos puolisoa ei enää rakasta”. Se on todella yksinkertaisen ja pelokkaan ihmisen jankkausta. Olen lukenut ketjuja täällä uskottomuudesta aiemminkin ja niissä jankkaaja kysyy ”miksi petit” ja nauttii räyhätessään saadessaan minkä tahansa vastauksen että ”ai siksi, aina te alhaiset paskat jonkun tekosyyn keksitte”. Mitään keskustelua ei synny koska jankkaaja haluaa vaan tuomita ja vihata.

Ei mitään ymmärrystä tai kykyä ajatella syitä ja seurauksia. Ihmisyyden moninaisuutta.

Pidän itse nimenomaan outona että uskoton ollaan kivittämässä ensin. Jos hän on kokenut puolisoltaan vakavaa laiminlyöntiä niin kuin hyvin todennäköisesti on sellaiseen tekoon päätyessään. Usein tuntuu olevan niin että nainen haluaa säilyttää perheen ehjänä ja yrittää tehdä kaikki mahdolliset taikatemput suhteen pelastamiseksi. Mies ei lähde siihen. Tätä jatkuu vuosia kunnes eräänä päivänä ero tulee miehelle ”ihan puskista”. Joskus eron alkuun laittaa uskottomuus mutta perimmäinen syy on kauempana, ei uskottomuudessa.

Uskottomuus on väärin mutta niin on moni muukin asia mitä parisuhteissa tapahtuu ja jää tapahtumatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos siihen ei pureudu, miksi oli alunperinkin niin että oma suhde oli niin paska ja olo siinä tyytymätön, että rakastui toiseen niin ei se olo tule koskaan helpottamaan. Olen melko varma, että nämä suhteet päättyvät eroon ennemmin tai myöhemmin, ihan varmasti, jollei asiaa edes käsittele.

Entä jos ei vaan voi erota lasten takia? Eli järkisyistä valitsee perheen ja hylkää elämänsä rakkauden, vaikka tämä mies olisikin halunnut aloittaa yhteiselämän, muuttaa yhteen ja mennä naimisiin yms.. Onko jollain ollut sellaista tilannetta ja palautuiko avioliitto joskus sitten onnelliseksi? Jos kyllä, niin kauanko siinä kesti?

Ilmeisesti jotkut ihan oikeasti eivät eroa "lasten takia". En ole koskaan tätä käsittänyt. Mitä se semmoinen elämä on, jossa oma onni heitetään roskiin? Eroperheidenkin lapsista tulee ihan hyviä ja normaaleja kansalaisia, jos vanhemmat hoitavat eron fiksusti.

Lasten takia oli tosi vaikea erota. Lapsi kokee aina surua vanhempien erosta vaikka se ei lasta tuhoa. Vaikeaa on kuule todellakin tehdä eropäätös. Tietäen että puolet tulevasta ajasta lapseni, se pieninkin 4-vuotaani nukkuukin isänsä, ei minun luona. Ero tarkoittaa lapsista erossa oloa itselle. Ja koska äitiys on ainakin minulle tärkeintä elämässä, on erittäin suuri ristiriita oman onnen vuoksi samalla luopua suurelta osin suurimmasta onnestaan eli päivittäisestä elämästä lasten arjessa.

Onneksi oman eron jälkeen tapaan lapsia usein myös isän viikolla. Eropäätöstä pohtiessa en vain sitä vielä tiennyt.

Ei noita asioita tajua ennenkuin niiden eteen oikeasti joutuu.