Lue keskustelun säännöt.
Ystävä näyttää minulle avoimesti huonon olonsa. Mitä hän tahtoo minusta?
03.03.2018 |
Minulla on ystävä, joka uskaltaa näyttää minulle huonon olonsa. Muille ei siitä niin avoimesti puhu. Voi myös kiukutella minulle pahaa oloaan, kun muille "joutuu" olemaan kiltti.
Minulle on sanottu, että on hyvä, että ystävä uskaltaa näyttää minulle tunteensa. Huonon olon tuoman kiukuttelun vastaanottaminen on kuitenkin myös rankkaa. Olen sen jaksanut, kun olen ajatellut, että se auttaa ystävääni.
Mutta mietin nyt sitä, että millä tavalla se auttaa ystävääni, että hän saa jollekin kiukutella ja näyttää pahaa oloaan? Ja mitä hän oikeastaan tahtoo minusta? Miten voin häntä auttaa?
Kommentit (39)
Lauantai-ilta ei ole analysoimisen kulta-aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nyt mietin siis sitäkin, että auttaako se häntä ylipäätään, että minun niskaani saa kaataa huonoa oloaan? Olen ajatellut sitä itsestäänselvänä asiana, että toisen pitää antaa näyttää paha olonsa. Ja että se auttaa häntä jotenkin. Mitä mieltä olette - onko näin?
Ap
Sehän on erittäin okei, jos uskaltaa jollekin näyttää myös negatiivisia tunteita. Kuitenkaan sun ei kannata toimia kenellekään pelkkänä likaviemärinä, joka unohdetaan heti kun menee hyvin. Kyllä aidon ystävyyden tunnistaa.
Jos molemmat pystyy olemaan omia itsejään ja tuomaan tunteensa ja ajatuksensa esille, se on kai sitä normaalia ystävyyttä, mutta jos hän vain dumppaa ongelmansa sinun niskaan eikä kuuntele kun sinä puhut omista asioistasi, saattaisin harkita vetäytymistä sellaisesta suhteesta.
Hei, kiitos fiksuista vastauksista!
Nyt en oikeastaan ollenkaan huolehdi meidän ystävyyden laadusta. Enkä murehdi omasta jaksamisestani. Vaan minua kiinnostaa vain se, että mitä hyötyä toiselle on siitä, että saa ja uskaltaa näyttä toiselle negatiivisia tunteitaan (kuten kolmonen sen ilmaisi :-).
Ap
Vierailija kirjoitti:
Hei, kiitos fiksuista vastauksista!
Nyt en oikeastaan ollenkaan huolehdi meidän ystävyyden laadusta. Enkä murehdi omasta jaksamisestani. Vaan minua kiinnostaa vain se, että mitä hyötyä toiselle on siitä, että saa ja uskaltaa näyttä toiselle negatiivisia tunteitaan (kuten kolmonen sen ilmaisi :-).
Ap
Voi olla vapaasti oma inhimillinen itsensä, ei tarvitse pelätä seurauksia ja voi luottaa toiseeen ilman hylkäämisen ja arvottamisen pelkoa. Tietenkin sellainen on vapauttavaa, se kuuluu ihmisyyteen. T. 3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pidemmän päälle siitä ei olekaan hyötyä, jos hän vain kiukuttelee, eikä koskaan itse ajattele loppuun asti, mikä häntä vaivaa ja mitkä ne negatiiviset tunteet oikeasti ovat.
Uskon, että kuuntelijallekin on helpompaa, jos se, jolla on paha olo, rehellisesti kertoo, mikä vaivaa tai harmittaa ja minkälaisia tunteita sen takia tuntee. Kun ne tunnistaa ja hyväksyy, että itsellä on sellaisia tunteita, ne voidaan myös käsitellä. Jos taas pahaa oloa ilmaisee epämääräisellä kiukuttelulla, ei siitä välttämättä pääse eroon.
Ajattelen siis näin, että siitä, että otat vastaan kiukuttelua, on ehkä vain jonkinlainen hetkellinen hyöty, kun annat ystävällesi lohduttavaa huomiota. Mutta jos asiallisesti kysyt, mikä on se konkreettinen asia, joka harmittaa ja toivot asiallista vastausta, autat työstämään asiaa lopullisemmin. Nämä ovat siis minun ajatuksiani, joku muu ehkä ajattelee toisella tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Hei, kiitos fiksuista vastauksista!
Nyt en oikeastaan ollenkaan huolehdi meidän ystävyyden laadusta. Enkä murehdi omasta jaksamisestani. Vaan minua kiinnostaa vain se, että mitä hyötyä toiselle on siitä, että saa ja uskaltaa näyttä toiselle negatiivisia tunteitaan (kuten kolmonen sen ilmaisi :-).
Ap
Riippuu miten näyttää. Jos hän selvästi niitä käsittelee siinä sinulle näyttäessään, ja kaipaa vaan apuasi ja tukeasi prosessiin josta itsekin kantaa vastuuta, hienoa. Mutta noin ei taida olla tai et olisi aloittanut ketjua.
Jos hän kiukuttelullaan koittaa hakea sinulta jotakin tiettyä reaktiota, esimerkiksi koittaa manipuloida tai johdatella sanomaan ne asiat, jotka hänen tarvitsisi siinä tilanteessa joltakulta toiselta kuulla, se ei auta häntä ollenkaan. Se ruokkii voimattomuutta ja pahaa oloa ja tuottaa toistuvia pettymyksiä. Helposti käy niin että haluttua vastausta ei tulekaan, kun et osaa lukea ajatuksia. Tuolloin voi vahingossa syntyä tilanne jossa hän aktiivisesti pahentaa oloaan, kun hän yrittää korostaa tai "todistella" sinulle ongelmiensa vakavuutta saadakseen sinulta kaipaamansa sanat.
Mulla oli nuorempana erään ystäväni kanssa tällainen dynamiikka. Luotin häneen ja odotin häneltä aivan liikoja, ja hän siinä ikävästi joutui väliin kun opettelin henkistä kypsyyttä. Hänen lohduttelunsa tuntui minusta ennen kaikkea siltä, ettei hän ota tunteitani vakavasti. Turhauduin häneen, jopa suutuin, ja yrittäessäni saada hänet ymmärtämään tulinkin vakuuttaneeksi itselleni että kaikki oli paljon pahemmin ja toivottomampaa kuin aluksi itsekään ajattelin. Ja koko ajan taustalla oletin ja vahvistin sitä oletusta, että en voi itse sanoa itselleni niitä asioita jotka minua auttaisivat, vaan minun on odotettava että joku muu keksii mitä ne ovat ja sitten vakuuttaa minut niistä.
Kai ystävälläsi voi olla jotain muutakin meneillään, mutta kaavan tunnistettuani olen kyllä huomannut ettei se ole mitenkään harvinainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei, kiitos fiksuista vastauksista!
Nyt en oikeastaan ollenkaan huolehdi meidän ystävyyden laadusta. Enkä murehdi omasta jaksamisestani. Vaan minua kiinnostaa vain se, että mitä hyötyä toiselle on siitä, että saa ja uskaltaa näyttä toiselle negatiivisia tunteitaan (kuten kolmonen sen ilmaisi :-).
Ap
Voi olla vapaasti oma inhimillinen itsensä, ei tarvitse pelätä seurauksia ja voi luottaa toiseeen ilman hylkäämisen ja arvottamisen pelkoa. Tietenkin sellainen on vapauttavaa, se kuuluu ihmisyyteen. T. 3
Miten se vapautuminen vaikuttaa ihmiseen kokonaisvaltaisesti? Kun meillä tämä tuttavuus on melko uusi, muutaman vuoden mittainen vasta. Ja aiemmin tähän vapautumiseen ei ole ollut samanlaista mahdollisuutta. Niin miten tämä voisi esimerkiksi vaikuttaa ihmiseen?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei, kiitos fiksuista vastauksista!
Nyt en oikeastaan ollenkaan huolehdi meidän ystävyyden laadusta. Enkä murehdi omasta jaksamisestani. Vaan minua kiinnostaa vain se, että mitä hyötyä toiselle on siitä, että saa ja uskaltaa näyttä toiselle negatiivisia tunteitaan (kuten kolmonen sen ilmaisi :-).
Ap
Voi olla vapaasti oma inhimillinen itsensä, ei tarvitse pelätä seurauksia ja voi luottaa toiseeen ilman hylkäämisen ja arvottamisen pelkoa. Tietenkin sellainen on vapauttavaa, se kuuluu ihmisyyteen. T. 3
Tavallaan samaa mieltä, mutta. Sellainen päätön kiukkuirrottelu minusta kuuluu uhma- tai murrosikäisen lapsen ja vanhemman suhteeseen. Se on se tilanne, missä ihmisen sopii testata toisen rakkautta ja hyväksyntää noin.
Tasa-arvoisten aikuisten suhteessa avautujalle kuuluu kuitenkin aina itselleen vastuu siitä, että hallitsee tunteensa ja ilmaisee niitä rakentavin tavoin. Ne voi näyttää avoimesti luotetulle läheiselle, mutta tämän ei pitäisi olla sille luotetulle läheiselle tilanne, jossa hänen jotenkin olisi kannettava vastuu toisen tunteista, ratkaistava tai korjattava ne, tai hallittava tilanne tämän puolesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pidemmän päälle siitä ei olekaan hyötyä, jos hän vain kiukuttelee, eikä koskaan itse ajattele loppuun asti, mikä häntä vaivaa ja mitkä ne negatiiviset tunteet oikeasti ovat.
Uskon, että kuuntelijallekin on helpompaa, jos se, jolla on paha olo, rehellisesti kertoo, mikä vaivaa tai harmittaa ja minkälaisia tunteita sen takia tuntee. Kun ne tunnistaa ja hyväksyy, että itsellä on sellaisia tunteita, ne voidaan myös käsitellä. Jos taas pahaa oloa ilmaisee epämääräisellä kiukuttelulla, ei siitä välttämättä pääse eroon.
Ajattelen siis näin, että siitä, että otat vastaan kiukuttelua, on ehkä vain jonkinlainen hetkellinen hyöty, kun annat ystävällesi lohduttavaa huomiota. Mutta jos asiallisesti kysyt, mikä on se konkreettinen asia, joka harmittaa ja toivot asiallista vastausta, autat työstämään asiaa lopullisemmin. Nämä ovat siis minun ajatuksiani, joku muu ehkä ajattelee toisella tavalla.
Kiitos ajatusteni sanoittamisesta! Sillä minusta tuntuu juuri tuolta, että nyt olen pari vuotta vain ottanut vastaan kiukuttelua, mutta mikään ei ole muuttunut, asiat eivät etene. Nyt viimeksikin en taas tiennyt mikä toista kiukuttaa. Yritin ehdotella eri vaihtoehtoja, mutta mitään niistä hän ei myöntänyt todeksi, jotain kielsi, ettei se niin ole. Ja itse ei osaa kertoa mistä on kyse.
Vaikka tuossa yllä olisi vain sinun ajatuksiasi, niin olen kyllä kanssasi samaa mieltä!
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei, kiitos fiksuista vastauksista!
Nyt en oikeastaan ollenkaan huolehdi meidän ystävyyden laadusta. Enkä murehdi omasta jaksamisestani. Vaan minua kiinnostaa vain se, että mitä hyötyä toiselle on siitä, että saa ja uskaltaa näyttä toiselle negatiivisia tunteitaan (kuten kolmonen sen ilmaisi :-).
Ap
Voi olla vapaasti oma inhimillinen itsensä, ei tarvitse pelätä seurauksia ja voi luottaa toiseeen ilman hylkäämisen ja arvottamisen pelkoa. Tietenkin sellainen on vapauttavaa, se kuuluu ihmisyyteen. T. 3
Tavallaan samaa mieltä, mutta. Sellainen päätön kiukkuirrottelu minusta kuuluu uhma- tai murrosikäisen lapsen ja vanhemman suhteeseen. Se on se tilanne, missä ihmisen sopii testata toisen rakkautta ja hyväksyntää noin.
Tasa-arvoisten aikuisten suhteessa avautujalle kuuluu kuitenkin aina itselleen vastuu siitä, että hallitsee tunteensa ja ilmaisee niitä rakentavin tavoin. Ne voi näyttää avoimesti luotetulle läheiselle, mutta tämän ei pitäisi olla sille luotetulle läheiselle tilanne, jossa hänen jotenkin olisi kannettava vastuu toisen tunteista, ratkaistava tai korjattava ne, tai hallittava tilanne tämän puolesta.
Mietipäs jos se vanhempi ei vastaanota sitä, niin kenenkäs kanssa sellainen ihminen sitten sitä harjoittelee? Vai saa sinun puolestasi ollakin arvoton?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei, kiitos fiksuista vastauksista!
Nyt en oikeastaan ollenkaan huolehdi meidän ystävyyden laadusta. Enkä murehdi omasta jaksamisestani. Vaan minua kiinnostaa vain se, että mitä hyötyä toiselle on siitä, että saa ja uskaltaa näyttä toiselle negatiivisia tunteitaan (kuten kolmonen sen ilmaisi :-).
Ap
Riippuu miten näyttää. Jos hän selvästi niitä käsittelee siinä sinulle näyttäessään, ja kaipaa vaan apuasi ja tukeasi prosessiin josta itsekin kantaa vastuuta, hienoa. Mutta noin ei taida olla tai et olisi aloittanut ketjua.
Jos hän kiukuttelullaan koittaa hakea sinulta jotakin tiettyä reaktiota, esimerkiksi koittaa manipuloida tai johdatella sanomaan ne asiat, jotka hänen tarvitsisi siinä tilanteessa joltakulta toiselta kuulla, se ei auta häntä ollenkaan. Se ruokkii voimattomuutta ja pahaa oloa ja tuottaa toistuvia pettymyksiä. Helposti käy niin että haluttua vastausta ei tulekaan, kun et osaa lukea ajatuksia. Tuolloin voi vahingossa syntyä tilanne jossa hän aktiivisesti pahentaa oloaan, kun hän yrittää korostaa tai "todistella" sinulle ongelmiensa vakavuutta saadakseen sinulta kaipaamansa sanat.
Mulla oli nuorempana erään ystäväni kanssa tällainen dynamiikka. Luotin häneen ja odotin häneltä aivan liikoja, ja hän siinä ikävästi joutui väliin kun opettelin henkistä kypsyyttä. Hänen lohduttelunsa tuntui minusta ennen kaikkea siltä, ettei hän ota tunteitani vakavasti. Turhauduin häneen, jopa suutuin, ja yrittäessäni saada hänet ymmärtämään tulinkin vakuuttaneeksi itselleni että kaikki oli paljon pahemmin ja toivottomampaa kuin aluksi itsekään ajattelin. Ja koko ajan taustalla oletin ja vahvistin sitä oletusta, että en voi itse sanoa itselleni niitä asioita jotka minua auttaisivat, vaan minun on odotettava että joku muu keksii mitä ne ovat ja sitten vakuuttaa minut niistä.
Kai ystävälläsi voi olla jotain muutakin meneillään, mutta kaavan tunnistettuani olen kyllä huomannut ettei se ole mitenkään harvinainen.
Juuri näinhän se on, että prosessi ei etene. Ja siitäkin on ollut puhe, että hän selvästi manipuloi minua, jotta saa minulta lohdutusta. Ja siitä olen hänelle puhunut, että hän vaatii minulta, että luen hänen ajatuksiaan. Ja se on pirun vaikea homma ja aiheuttaa jatkuvasti väärinkäsityksiä.
Tuota en ole kovin tietoisesti vielä ajatellutkaan, että hän liioittelisi minulle oloaan, jotta saa sitä kaipaamaansa lohdutusta. Jollain tasolla olen näin kuitenkin jo ajatellut. (Taas sanoitatte hyvin ajatuksiani. Kiitos!)
Ap
Vierailija kirjoitti:
Pidemmän päälle siitä ei olekaan hyötyä, jos hän vain kiukuttelee, eikä koskaan itse ajattele loppuun asti, mikä häntä vaivaa ja mitkä ne negatiiviset tunteet oikeasti ovat.
Uskon, että kuuntelijallekin on helpompaa, jos se, jolla on paha olo, rehellisesti kertoo, mikä vaivaa tai harmittaa ja minkälaisia tunteita sen takia tuntee. Kun ne tunnistaa ja hyväksyy, että itsellä on sellaisia tunteita, ne voidaan myös käsitellä. Jos taas pahaa oloa ilmaisee epämääräisellä kiukuttelulla, ei siitä välttämättä pääse eroon.
Ajattelen siis näin, että siitä, että otat vastaan kiukuttelua, on ehkä vain jonkinlainen hetkellinen hyöty, kun annat ystävällesi lohduttavaa huomiota. Mutta jos asiallisesti kysyt, mikä on se konkreettinen asia, joka harmittaa ja toivot asiallista vastausta, autat työstämään asiaa lopullisemmin. Nämä ovat siis minun ajatuksiani, joku muu ehkä ajattelee toisella tavalla.
Tyhmää kuvitella, että ihminen voisi ne tunnistaa, jos ei ole aikuiseksi saakka siitä saanut kiinni. Se ei ole ajattelun puutetta, vaan kasvuympäristön tuottama tilanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei, kiitos fiksuista vastauksista!
Nyt en oikeastaan ollenkaan huolehdi meidän ystävyyden laadusta. Enkä murehdi omasta jaksamisestani. Vaan minua kiinnostaa vain se, että mitä hyötyä toiselle on siitä, että saa ja uskaltaa näyttä toiselle negatiivisia tunteitaan (kuten kolmonen sen ilmaisi :-).
Ap
Voi olla vapaasti oma inhimillinen itsensä, ei tarvitse pelätä seurauksia ja voi luottaa toiseeen ilman hylkäämisen ja arvottamisen pelkoa. Tietenkin sellainen on vapauttavaa, se kuuluu ihmisyyteen. T. 3
Tavallaan samaa mieltä, mutta. Sellainen päätön kiukkuirrottelu minusta kuuluu uhma- tai murrosikäisen lapsen ja vanhemman suhteeseen. Se on se tilanne, missä ihmisen sopii testata toisen rakkautta ja hyväksyntää noin.
Tasa-arvoisten aikuisten suhteessa avautujalle kuuluu kuitenkin aina itselleen vastuu siitä, että hallitsee tunteensa ja ilmaisee niitä rakentavin tavoin. Ne voi näyttää avoimesti luotetulle läheiselle, mutta tämän ei pitäisi olla sille luotetulle läheiselle tilanne, jossa hänen jotenkin olisi kannettava vastuu toisen tunteista, ratkaistava tai korjattava ne, tai hallittava tilanne tämän puolesta.
Kieltämättä on tullut verrattua tätä ihmissuhdetta murrosikäisen kanssa toimimiseen. Meillä nimittäin on kotona juuri murrosikäinen lapsi. Ja samankaltaisuuksia löytyy. Välillä tulee ihan epäusko, että voiko aikuinen ihminen toimia noin prototyyppisesti murrosikäisen tavoin: Kiukkuaa, ei puhu, ei osaa kysyttäessäkään kertoa mitä tuntee, on täynnä vihaa, jne.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pidemmän päälle siitä ei olekaan hyötyä, jos hän vain kiukuttelee, eikä koskaan itse ajattele loppuun asti, mikä häntä vaivaa ja mitkä ne negatiiviset tunteet oikeasti ovat.
Uskon, että kuuntelijallekin on helpompaa, jos se, jolla on paha olo, rehellisesti kertoo, mikä vaivaa tai harmittaa ja minkälaisia tunteita sen takia tuntee. Kun ne tunnistaa ja hyväksyy, että itsellä on sellaisia tunteita, ne voidaan myös käsitellä. Jos taas pahaa oloa ilmaisee epämääräisellä kiukuttelulla, ei siitä välttämättä pääse eroon.
Ajattelen siis näin, että siitä, että otat vastaan kiukuttelua, on ehkä vain jonkinlainen hetkellinen hyöty, kun annat ystävällesi lohduttavaa huomiota. Mutta jos asiallisesti kysyt, mikä on se konkreettinen asia, joka harmittaa ja toivot asiallista vastausta, autat työstämään asiaa lopullisemmin. Nämä ovat siis minun ajatuksiani, joku muu ehkä ajattelee toisella tavalla.
Tyhmää kuvitella, että ihminen voisi ne tunnistaa, jos ei ole aikuiseksi saakka siitä saanut kiinni. Se ei ole ajattelun puutetta, vaan kasvuympäristön tuottama tilanne.
Onko aikuisena vielä mahdollisuus opetella tunnistamaan tunteitaan, jos saa siihen tukea? Vai ovatko aivot jo siltä osalta muotoutuneet?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei, kiitos fiksuista vastauksista!
Nyt en oikeastaan ollenkaan huolehdi meidän ystävyyden laadusta. Enkä murehdi omasta jaksamisestani. Vaan minua kiinnostaa vain se, että mitä hyötyä toiselle on siitä, että saa ja uskaltaa näyttä toiselle negatiivisia tunteitaan (kuten kolmonen sen ilmaisi :-).
Ap
Voi olla vapaasti oma inhimillinen itsensä, ei tarvitse pelätä seurauksia ja voi luottaa toiseeen ilman hylkäämisen ja arvottamisen pelkoa. Tietenkin sellainen on vapauttavaa, se kuuluu ihmisyyteen. T. 3
Tavallaan samaa mieltä, mutta. Sellainen päätön kiukkuirrottelu minusta kuuluu uhma- tai murrosikäisen lapsen ja vanhemman suhteeseen. Se on se tilanne, missä ihmisen sopii testata toisen rakkautta ja hyväksyntää noin.
Tasa-arvoisten aikuisten suhteessa avautujalle kuuluu kuitenkin aina itselleen vastuu siitä, että hallitsee tunteensa ja ilmaisee niitä rakentavin tavoin. Ne voi näyttää avoimesti luotetulle läheiselle, mutta tämän ei pitäisi olla sille luotetulle läheiselle tilanne, jossa hänen jotenkin olisi kannettava vastuu toisen tunteista, ratkaistava tai korjattava ne, tai hallittava tilanne tämän puolesta.
Mietipäs jos se vanhempi ei vastaanota sitä, niin kenenkäs kanssa sellainen ihminen sitten sitä harjoittelee? Vai saa sinun puolestasi ollakin arvoton?
Kerron mitä itse uskon, mutta nyt edetään kyökkipsykologian puolelle. Minulle kävi siis itselleni juuri noin.
Se on aika vaikea tilanne, eikä sitä ikävä kyllä taida voida enää jälkikäteen korjata ihan pelkällä kiukuttelulla. Se, että tarpeen saa tyydytettyä niin että se menee ohi taitaa liittyä noihin kehitysvaiheisiin. Aikuiselle sitten tuppaa jäämään tuo holtiton haitallinen kiukuttelu pysyväksi piirteeksi niihin suhteisiin, joissa sitä uskaltaa tehdä, enkä ole monta ihmistä tavannut joka tuollaisessa suhteessa haluaisi tai edes suostuisi olemaan toisena kiukuttelun vastaanottajaosapuolena. (Itse asiassa ainoat kohtaamani joiden kanssa olen asiasta puhunut ovat olleet age play-fetisistejä.) Tästä sitten tulee käyttäytymismalli, joka johonmukaisesti pilaa henkilön ihmissuhteet.
Ammattiterapeuteilla on aika alhainen onnistumisprosentti, mutta se taitaa olla käytännössä ainoa mahdollisuus korjata asiaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei, kiitos fiksuista vastauksista!
Nyt en oikeastaan ollenkaan huolehdi meidän ystävyyden laadusta. Enkä murehdi omasta jaksamisestani. Vaan minua kiinnostaa vain se, että mitä hyötyä toiselle on siitä, että saa ja uskaltaa näyttä toiselle negatiivisia tunteitaan (kuten kolmonen sen ilmaisi :-).
Ap
Voi olla vapaasti oma inhimillinen itsensä, ei tarvitse pelätä seurauksia ja voi luottaa toiseeen ilman hylkäämisen ja arvottamisen pelkoa. Tietenkin sellainen on vapauttavaa, se kuuluu ihmisyyteen. T. 3
Tavallaan samaa mieltä, mutta. Sellainen päätön kiukkuirrottelu minusta kuuluu uhma- tai murrosikäisen lapsen ja vanhemman suhteeseen. Se on se tilanne, missä ihmisen sopii testata toisen rakkautta ja hyväksyntää noin.
Tasa-arvoisten aikuisten suhteessa avautujalle kuuluu kuitenkin aina itselleen vastuu siitä, että hallitsee tunteensa ja ilmaisee niitä rakentavin tavoin. Ne voi näyttää avoimesti luotetulle läheiselle, mutta tämän ei pitäisi olla sille luotetulle läheiselle tilanne, jossa hänen jotenkin olisi kannettava vastuu toisen tunteista, ratkaistava tai korjattava ne, tai hallittava tilanne tämän puolesta.
Mietipäs jos se vanhempi ei vastaanota sitä, niin kenenkäs kanssa sellainen ihminen sitten sitä harjoittelee? Vai saa sinun puolestasi ollakin arvoton?
Tunnen tämän ihmisen vanhemmista toisen. Ja olen jo vuosia sitten kuvaillut häntä mm. naiiviksi. Mielestäni kuvaan sopisi hyvin se, ettei ole osannut kohdata lapsen negatiivisia tunteita. Ja siksi niiden käsittelun mallia ei ole saatu. Ja sitä nyt harjoitellaan.
Joskus kun oikein turhauttaa tämä ihmissuhde kiukuttelevan aikuisen kanssa, niin kyllähän se tekisi mieli käydä isälle vähän mesoamassa, että hänen tunnekasvatuksensa puutteista joutuvat nyt viattomat ulkopuoliset maksamaan hintaa.
Toistaiseksi olen kuitenkin halunnut suhtautua tilanteeseen sopuisasti. Ajatellen, että se auttaa asianosaista parhaiten.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pidemmän päälle siitä ei olekaan hyötyä, jos hän vain kiukuttelee, eikä koskaan itse ajattele loppuun asti, mikä häntä vaivaa ja mitkä ne negatiiviset tunteet oikeasti ovat.
Uskon, että kuuntelijallekin on helpompaa, jos se, jolla on paha olo, rehellisesti kertoo, mikä vaivaa tai harmittaa ja minkälaisia tunteita sen takia tuntee. Kun ne tunnistaa ja hyväksyy, että itsellä on sellaisia tunteita, ne voidaan myös käsitellä. Jos taas pahaa oloa ilmaisee epämääräisellä kiukuttelulla, ei siitä välttämättä pääse eroon.
Ajattelen siis näin, että siitä, että otat vastaan kiukuttelua, on ehkä vain jonkinlainen hetkellinen hyöty, kun annat ystävällesi lohduttavaa huomiota. Mutta jos asiallisesti kysyt, mikä on se konkreettinen asia, joka harmittaa ja toivot asiallista vastausta, autat työstämään asiaa lopullisemmin. Nämä ovat siis minun ajatuksiani, joku muu ehkä ajattelee toisella tavalla.
Tyhmää kuvitella, että ihminen voisi ne tunnistaa, jos ei ole aikuiseksi saakka siitä saanut kiinni. Se ei ole ajattelun puutetta, vaan kasvuympäristön tuottama tilanne.
Onko aikuisena vielä mahdollisuus opetella tunnistamaan tunteitaan, jos saa siihen tukea? Vai ovatko aivot jo siltä osalta muotoutuneet?
Ovat kypsät mutta pysyvät kyllä näiltäkin osin edelleen plastisina. Voi opetella aikuisena, minä olen oppinut.
t. 8/10/17
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pidemmän päälle siitä ei olekaan hyötyä, jos hän vain kiukuttelee, eikä koskaan itse ajattele loppuun asti, mikä häntä vaivaa ja mitkä ne negatiiviset tunteet oikeasti ovat.
Uskon, että kuuntelijallekin on helpompaa, jos se, jolla on paha olo, rehellisesti kertoo, mikä vaivaa tai harmittaa ja minkälaisia tunteita sen takia tuntee. Kun ne tunnistaa ja hyväksyy, että itsellä on sellaisia tunteita, ne voidaan myös käsitellä. Jos taas pahaa oloa ilmaisee epämääräisellä kiukuttelulla, ei siitä välttämättä pääse eroon.
Ajattelen siis näin, että siitä, että otat vastaan kiukuttelua, on ehkä vain jonkinlainen hetkellinen hyöty, kun annat ystävällesi lohduttavaa huomiota. Mutta jos asiallisesti kysyt, mikä on se konkreettinen asia, joka harmittaa ja toivot asiallista vastausta, autat työstämään asiaa lopullisemmin. Nämä ovat siis minun ajatuksiani, joku muu ehkä ajattelee toisella tavalla.
Tyhmää kuvitella, että ihminen voisi ne tunnistaa, jos ei ole aikuiseksi saakka siitä saanut kiinni. Se ei ole ajattelun puutetta, vaan kasvuympäristön tuottama tilanne.
Kasvuympäristön olosuhteita ap:kin on mietiskellyt. Kiva kuulla, että jonkun toisenkin mielestä siinä saatetaan olla oikeilla jäljillä.
Itse asianosainen ihminen on kyllä täysin fiksu tyyppi. Ei ole hänen suustaan tarvinut typeryyksiä kuunnella.
Ap
Nyt mietin siis sitäkin, että auttaako se häntä ylipäätään, että minun niskaani saa kaataa huonoa oloaan? Olen ajatellut sitä itsestäänselvänä asiana, että toisen pitää antaa näyttää paha olonsa. Ja että se auttaa häntä jotenkin. Mitä mieltä olette - onko näin?
Ap