Joku syyhän siihen on, jos ihmisellä on vain yksi oikeasti läheinen ystävä.

Vierailija kirjoitti:

Joku syyhän siihen on, jos ihmisellä on vain yksi oikeasti läheinen ystävä jonka kanssa on tiiviisti.

Toki joskus harvoin voi olla kyse huonosta tuurista tai vaikka äärimmäisestä ujoudesta tai epäsosiaalisesta luonteesta, mutta noin yleensä syy lienee löytyy ihan omasta käytöksestä....

Pieleen meni, puhut ystävyydestä kuin omaisuudestasi.

Viihdyn erittäin hyvin yksin. En myöskään jaksa kuunnella taukoamatonta hölötystä pitkään.

Olen muuttanut tosi usein.

Ystävä kun on ollu lapsuudesta lähtien se paras ja tärkein niin minkä sille voi.

Minusta tuli yläasteen jälkeen jotenkin tunnevammainen. Minulla oli ihan hirveästi todella hyviä ja rakkaita ystäviä. Lähdimme opiskelemaan eri puolille suomea. Koulussa tapasin uusia ystäviä, joista tuli tosi läheisiä. Vanhoja ystäviä en "jaksanut" tavata, oli muka niin jännää ja hauskaa uudessa koulussa ja kaupungissa.

Kun valmistuin ja palasin kotikaupunkiin, niin minä vain pikkuhiljaa feidasin ammattiakoulussa saadut ystävät. Yrittivät pitää yhteyttä, mutta minulla oli jo uusi ystäväpiiri töissä.. lapsuudenaikaiset kaveritkin välillä koittivat nähdä minua, mutta pikkuhiljaa lopettivat kun minulla ei muka koskaan ollut aikaa.

Aina jos tapaan jonkun tosi ihanan tyypin, niin minä vain yhtäkkiä feidaan hänet. Se tuntuu pahalta, mutta aika nopeasti työnnän sen syrjään..

Nykyisessäkään työpaikassa en jotenkin päästä ihmisiä lähelle, vaikka tosi hyvin tullaan juttuun. Olen vain jotenkin täysin tunnekylmä. Tai en edes ole, koska ikävöin etenkin vanhoja peruskouluaikaisia/lapsuudenystäviä tosi usein ja näen heistä unia..

Että en tiedä. Sairas paska olen. Kaikki miehetkin dumppaan heti kun alkaa menemään liian läheiseksi.

Pelkää sitoutua?

No entä sitten? Tottakai siihen joku syy on. Aika harva asia maailmassa tapahtuu tai on tapahtumatta ilman syytä. 

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuli yläasteen jälkeen jotenkin tunnevammainen. Minulla oli ihan hirveästi todella hyviä ja rakkaita ystäviä. Lähdimme opiskelemaan eri puolille suomea. Koulussa tapasin uusia ystäviä, joista tuli tosi läheisiä. Vanhoja ystäviä en "jaksanut" tavata, oli muka niin jännää ja hauskaa uudessa koulussa ja kaupungissa.

Kun valmistuin ja palasin kotikaupunkiin, niin minä vain pikkuhiljaa feidasin ammattiakoulussa saadut ystävät. Yrittivät pitää yhteyttä, mutta minulla oli jo uusi ystäväpiiri töissä.. lapsuudenaikaiset kaveritkin välillä koittivat nähdä minua, mutta pikkuhiljaa lopettivat kun minulla ei muka koskaan ollut aikaa.

Aina jos tapaan jonkun tosi ihanan tyypin, niin minä vain yhtäkkiä feidaan hänet. Se tuntuu pahalta, mutta aika nopeasti työnnän sen syrjään..

Nykyisessäkään työpaikassa en jotenkin päästä ihmisiä lähelle, vaikka tosi hyvin tullaan juttuun. Olen vain jotenkin täysin tunnekylmä. Tai en edes ole, koska ikävöin etenkin vanhoja peruskouluaikaisia/lapsuudenystäviä tosi usein ja näen heistä unia..

Että en tiedä. Sairas paska olen. Kaikki miehetkin dumppaan heti kun alkaa menemään liian läheiseksi.

Onko sinulla joku trauma? Hitaasti kasvava aivokasvain?

Mulla on tosi vähän ystäviä, eivätkä he edes niin kauhean syvällisiä ystäviä (tyyliin "menisin tuleen puolestasi" tai ymmärrän sinua puolesta sanasta) vaan ennemminkin porukka keski-ikäisiä ihmisiä jotka elämä on tuonut yhteen, harrastetaan kyläilyä, luontoretkiä jne. Itse olen keskushahmo, nuo muut eivät välttämättä olisi kavereita keskenään ilman minua.

No miksikö? Olen vain elänyt elämän joka on tangeerannut noiden toisten elämää, olemme saaneet voimaa ja lohtua toisistamme. Ehkä olen tyyppiä joka on sen verran särmikäs, omaa laatuani tai sosiaalisesti kömpelökin että kovin usein ei törmää samanhenkisiin. Myös kun elämä alkaa rullata tietyn porukan kanssa, ei ole tarvetta laajentaa piirejä niin kauheasti. Mukavuudenhalu on iso tekijä keski-iässä.