Paheneeko Asperger iän mukana?

Vierailija kirjoitti:

Elämässä tuli kaikkee paskaa eteen, niin kaikki oireet pahentunu potenssiin 100. Vaikee sanoo mikä on mitäkin. Kun jotain adhd juttua sekä aspergeroireita masennuksen ja unettomuuden kanssa, siihen vielä sos. tilanteiden jännittäminen ja liuta fyysisiä sairauksia. Työelämään palaamassa osittain ja jonkinlaisesta parisuhteesta haaveilen, mutta muuten oon aika erakko lemmikkieni kanssa nykyään. Liian erilainen ja outo joka porukkaan ja varmaan myös parisuhteeseen :( Olin jossain vaiheessa elämää aika normaali ulkoisesti, vaikka sisäisesti aina ollut tosi yksinäinen.

Pääsemässä just neuropsykologin tutkimuksiin, koska psykologin tutkimuksissa oli niin epätasaista mun suoriutuminen. Ei älyssä vikaa, mut kaikessa muussa juu...

Fyysisesti ja psyykkisesti olen työelämän/perheen/stressin/sairastamisen/vaikea kiusaamisen jäljiltä nyt keski-iässä täysin työkyvyntön ja kuolemaa tekevä kehäraakki. Ei Asperger mihinkään ole parantunut, mutta jossakin vaiheessa jaksoin näytellä normaalia valtaväestön ja oman hyvinvointini pakottamana. Tässä lopputulos - kuten meistä monella.

Vierailija kirjoitti:

Onkohan tässä samaa kuin minulla. Huonontuva ihmisten sieto. Bileet joita ennen siedin jonkin aikaa ovat nykyään pelkkää kakofoniaa. Yhä harvemmin pystyn keskittymään mihinkään jos sivulla tapahtuu jotain muuta. Ihmiset eivät enää kiinnosta minua, he vetävät keskiluokkaista loppuunkulunutta smalltalk-nauhaansa läpi uudestaan ja uudestaan ja kuvittelevat olevansa aallonharjalla. Kukaan ei puhu mitä hän on vaan mitä hän on tehnyt. Ihmiset ympärilläni ovat muuttuneet toisiaan toistaviksi robottiapinoiksi.

Ja tämä. Täysin puskista tulevat vitutusmyrskyt pommittavat elämääni enemmän ja enemmän. Ensin kaikki on hyvin. Sitten yhtäkkiä kaikki on liikaa. Ihmiset, naamat äänet. Yritän ajatella mutta ajatukseni seisovat liikenneruuhkassa odottaen vihreää valoa joka ei koskaan syty. Vitutus nousee, hartiat nousevat korviin. Kireys ja paha tuuli valtaavat kaiken. Jos pääsisin kahdeksi-kolmeksi tunniksi jonnekin meditaatioluolaan pimeyteen ja äänettömyyteen voisin kerätä ajatukseni, antaa kierrosten laskeutua ja palautua.

Minulla ei ole mitään diagnooseja. Olen kuitenkin täysin varma adhd- tai asperger-diagnoosista. kohtaamani ”asiantuntijan” mukaan pärjään kognitiivisissa testeissä liian hyvin täyttääkseni kriteerit.

Hyvänen aika, se että pärjäsit hyvin kognitiivisissa testeissä ei tod ollenkaan sulje pois nepsyyttä. Vaihtaisin 'asiantuntijaa'.

En osaa sanoa, ne ihmiset jotka eivät ymmärrä, eivät hellitä, koska sitä luullaan tyhmyydeksi, pyydetään vaikka töihin kun monta kertaa olen sanonut selkäkivuista.  Etten jaksa oikein.

Kuulostaa niin tutuilta nämä teidän jutut, ihan kuin omasta elämästäni, vaikken itse ole koskaan mitään diagnoosia saanut. Sen sijaan saan edelleenkin kuulla olevani outo ja erikoinen enkä tunne kuuluvani mihinkään porukkaan. Jopa mun aikuiset lapset epäilevät, että minulla on asperger. Mun teinityttö on hyvin kaltaiseni eikä hänelläkään ole diagnoosia, kun pitäisi kuulemma mennä johonkin ryhmäjuttuun ennen kuin voisi edes miettiä diagnoosia, näin ainakin hänen terapeuttinsa sanoi. Tyttö saa paniikin jo pelkästä ajatuksesta. Eristäydytään varmaan tytön kanssa kahdestaan jonnekin hiljaiseen korpeen piirtämään, lukemaan ja nörtteilemään.

Aika moni neurotyypillinenkin haluaa aikuisena enemmän omaa tilaa/rauhaa ja jaksaa huonommin teeskennellä muuta kuin mitä on. Siis osaa ehkä paremmin, mutta se tuntuu itselle raskaammalta.

Jotenkin siis oletan, että asperger-oireetkin saattavat pahentua henkilön itsensä näkökulmasta ja samaan aikaan lievittyä ulkopuolisten näkökulmasta.

Moni oppii hallitsemaan oireitaan, ja joidenkin ei tarvitse jos on sopivassa asemassa työelämässä (kuten muidenkin potentiaalisesti v*ttumaisten luonteenpiirteiden kohdalla on).

Muuten as pysyy muuttumattomana syntymästä hautaan.

Itsellä on helpottanut, johtuen siitä, että olen oppinut ne käyttäytymismallit, jotka neurotyypillisillä tulee luonnostaan. Aistiyliherkkyydetkin on ehkä hieman lieventyneet.

Vierailija kirjoitti:

Miehelläni on lieventynyt paljon. Ulkopuoliset eivät huomaa mitään erityistä. Kehitystä on tapahtunut ihan viime vuosinakin, arjen taidot ovat paljon parantuneet sinä 20 vuoden aikana kun olemme olleet yhdessä.

Myös mun miehellä sama juttu. En usko että ulkopuoliset huomaavat mistään enää. Kun tapasimme, hänestä kyllä saattoi nähdä ensisilmäyksellä että on AS-ihminen (pukeutuminen jne.). Hänellä ei ole psyykkisiä ongelmia vaan on erittäin älykäs ja pitkäjänteinen tyyppi. Eikä hänen kanssaan ole (enää nykyään) vaikea elää.

Kaverini asperger tuli yhä enemmän näkyviin kun kasvoimme aikuisiksi. Lapsena hän oli eläväisempi ja tykkäsi jopa riehuakin, nykyisin on todella erilainen, rajoittuneempi ja vakavampi. Toki hänen kohdallaan tämä oli tiedossa jo silloin että näin tulee käymään sillä hänen oireyhtymästä on ns. asteikon vaikeimmasta päästä.

Pitäisi lieventyä pelkästään sosiaalisen opppimisen kautta, mutta se tosiaan vain tarkoittaa sitä miten muut näkee sinut ja esityksesi. Mielestäni kaikki on vain pahentunut. Minusta on tullut kärttyisä oman tilani puolustaja. Haluan keskittyä vain omiin mielenkiinnon kohteisiini enkä tunne aitoa kiinnostusta muita ihmisiä kohtaan sitäkään vähää kuin ennen. Aistiyliherkkyydet on ehkä hieman pahentuneet, mutta välttelen kaikkea niin paljon että harvemmin joudun tekemisiin niiden kanssa. 

Mun pojalla on käynyt niin, että lapsena ja nuorena ne hänellä olevat as-piirteet eivät niin haitanneet, mutta aikuisena on kovemmat vaatimukset, ja ne piirteet haittaavat nyt paljon enemmän.

En usko että Asperger on varsinaisesti pahentunut, se vain haittaa eri tavoin eri ikäisenä.