Kauanko on mennyt sopeutua takaisin työelämään?

Itse oli esikoisen kanssa poissa vain sen vuoden ja sitten vuosi välillä töissä kunnes jäin uudestaan äitiyslomalla. Ajattelin ensin olevani sen kolme vuotta pois mutta kun lapsi oli n. 1.5v palasin takaisin mutta vain osa-aikaiseksi. 8kk kestin ja nyt jään uudestaan hoitovapaalle ja sitten syksyllä opiskelemaan. En vaan enää sopeudu vanhaan paikkaa, työ ei maistu ja työkaverit vaikuttavat keskenkasvuisilta teineiltä ym. ym.



Mutta löysin alan josta pidän ja odotan syksyä innolla. Eipä tässä mennytkään kuin lähes 10v lukio-opinnoista kunnes keksisin mitä haluan tehdä isona :)

Itse olin poissa työstäni 1,5 vuotta, poika oli siis 1 v 4 kk, kun palasin työelämään. Teen tosin lyhennettyä päivää, vain 30 h per viikko. Olen nyt ollut töissä reilut kaksi kuukautta. Palasin töihin, kun syksyllä olin niin tosi uupunut olemaan kotona. Kun töihin paluun aika tuli, en enää ollutkaan niin kyllästynyt kotielämään. Mutta menin, koska oli pakko.



Omat fiilikset on pitkälle sellaiset, että kaikki on tavallaan kuin ennenkin mutta ei kuitenkaan. Jotenkin kotielämä kehitti minua ihmisenä, varmaan ajankäyttö on parantunut ja maailmankatsomuskin jotenkin avartunut. Työkavereiden juoruilut, vehkeilyt, romanssit yms. ei jaksa innostaa. Toinen lapsi on tulossa, ja jos kaikki menee hyvin, jään viimeistään marraskuussa uudestaan äitiyslomalle. Silloin olen varmaan kotona pitempään. Mutta tosiaan jotenkin työ ei enää merkitse sitä kuin ennen, ja ehkäpä hyvinkin palaan vielä koulun penkille opiskelemaan lisää. Kotiin jääminenkään ei enää pelota, olen jo siihen oppinut. Esikoisen kanssa en tiennyt mitään alueen toiminnasta, leikkipuistoista tms. enkä pitkään uskaltanut sellaisiin mennäkään, kun kuvittelin, että siellä pitäisi olla jotenkin pätevämpi äiti kuin mitä olen.



Varmaan tämä, kun on ollut irrallaan työpaikasta, on jotenkin auttanut näkemään asioita paremmin. Jotenkin myös äitiys on opettanut minulle itsellekin, että minulla saattaisikin olla taipumuksia, joista en ole ennen mitään tiennyt ja että olen ehkä ihmisenäkin paljon vahvempi kuin mitä olen luullut. Voin ihan vilpittömästi sanoa, että koliikkivauvan hoitaminen on sen verran rankkaa hommaa, että vastaavaa ei työelämässä tule kyllä koskaan vastaan. Ja jos sattuisi tulemaan, aina voi sanoa itsensä irti, jäädä sairaslomalle tms. Siitäkin kuitenkin selvisin ihan kunnialla. Eli jotenkin on tullut semmoinenkin tunne, että olen turhaan junnannut työelämässä samalla paikalla vuosikaudet. Tunnen, että minulla olisi käyttämättömiä voimavaroja ja taitoja plakkarissa. En enää ole ujo kiltti tyttö, vaan haluan ikään kuin näyttää kynteni ja tehdä jotain oikeaa. Myös turha muiden miellyttäminen on alkanut väistyä.