Miksi vanhemmilla naisilla on hyvä itsetunto?

Epävarmuus omasta itsestään on poissa elämänkokemuksen myötä. Jos minusta ei joku pidä en voi sille juuri mitään. Kaikkia ei voi koskaan miellyttää ja sen asian ymmärtää jossain vaiheessa aika selkeästi.

Elämänkokemus. Ymmärtää, että kaikkia ei kuitenkaan voi miellyttää, joten parempi olla sellainen kuin on. 

Heh, vastauksemme olivat melkolailla samanlaisia ja vieläpä samaan aikaan :)

Voisin kuvitella että elämän aikana sen verran fiksuuntuneet, että eivät halua tuhlata aikaa turhista murehtimiseen ja kannattaa nauttia itsestään ja ottaa elämä vastaan sellaisena kuin on.

Kun alkaa vanheta, niin aluksi ulkonäön menettäminen pelottaa hirveästi. Kuka enää rakastaa ja kuinka pystyy rakastamaan itseään enää rapistuvana? Sitten pikkuhiljaa huomaa, että kyllähän se silti sujuu ja tilalle saa aitoutta (ikätoverit myös ikääntyy). Alkaa myös nähdä, että nuorena ja kauniina veti puoleensa ihmisiä juuri niiden pinnallisten ominaisuuksien takia, ja enää sellaisella ei ole oikeastaan arvoa (jos lapset tehty/ei enää joka tapauksessa hedelmällinen). Puhun tässä lähinnä nyt naisista, mutta minun kokemukseni mukaan näin se on useimmiten mennyt tutuillani.

Kokemus tuo varmuutta. 

Mulle alkoi kolmenkympin jälkeen kasvaa itsearvostus juuri ymmärtämällä se, että en voi koskaan miellyttää kaikkia ja elämä on loppupeleissä aika lyhyt, joten siitä kannattaa nauttia niin kauan kuin se kestää. Turha kuluttaa aikaa miettimällä koko ajan, miten voisi miellyttää muita kun se on mahdoton tehtävä. Tekee vaan parhaansa ja kun ympärillä on muutamakin tärkeä ihminen, niin voi olla ihan onnellinen.

Olin teininä ja parikymppisenä todella epävarma ja miellyttämisenhaluinen, itsetunto aivan nollassa mutta onneksi kasvoin siitä pikkuhiljaa ulos.

Vierailija kirjoitti:

Voisin kuvitella että elämän aikana sen verran fiksuuntuneet, että eivät halua tuhlata aikaa turhista murehtimiseen ja kannattaa nauttia itsestään ja ottaa elämä vastaan sellaisena kuin on.

Tämä. Tiedän tämän omasta kokemuksesta.

Jossakin elämän vaiheessa ymmärtää elämän rajallisuuden ja haluaa nauttia ja iloita omasta elämästään, eikä elää sitä toisen kautta ja murehtia mitä muut ajattelevat tai sanovat.

Enpä nyt tiedä. Keski-ikäiset naiset käyttävät kauneuskirurgiaan kaikkein eniten rahaa.

Ei mulla ole.

Vierailija kirjoitti:

Enpä nyt tiedä. Keski-ikäiset naiset käyttävät kauneuskirurgiaan kaikkein eniten rahaa.

Ei pidä paikkaansa..tai siis käyttää ne paljon rahaa epävarmojen tyttäriensä kauneusleikkauksiin sun muihin kosmeettisiin juttuihin.

Mun itsetuntooni on vaikuttanut äitiys. Äitiys on ollut minulle hyvin voimaannuttavaa.

Mulla tärkein asia joka luo itsevarmuutta, on elinikäisen oppimisen kautta syntynyt tieto, asiantuntijuus. Olen aina ollut utelias ja tiedonhaluinen ihminen. Opiskelu ja itsensä henkinen kehittäminen kannattaa! Älykkyys ja terve kriittisyys luo aitoa itsevarmuutta. Ulkokuori rapistuu jokaisella ennen pitkää, korvien väliin kannattaa sen sijaan satsata.

~n45

Keski-ikäinen nyt pääsääntöisesti on kypsempi kuin nuori aikuinen, takana on jo elettyä elämää murheineen ja vastoinkäymisineen kuin onnen ja onnistumisen pilkahduksiakin. Monelle naiselke äitiys ja vanhemmuus tuo syviä arvoja elämään. Jos esim raskauden takia kehossa on tapahtunut muutoksia niin ne ovat vain elettyä elämää ja arvokkaita sillä keho on kantanut lapsia ja synnyttänyt, imettänyt heitä. Mikä on tärkeää? Nuori timmi, rypytön kroppa vai lasten saanti, esim?

Asiat suhteutuvat oikeisiin mittasuhteisiin.

Moni aikuinen nainen tajuaa myös, että oma hyvinvointi lähtee itsestä ja tasapainosta itsensä kanssa. Seksissä ei ajattele miltä itse näyttää vaan keskittyy yhteiseen haluun ja nautintoon, mikä itseasiassa on juuri seksikstä, haluava ja seksille avoin nainen,joka nauttii kumppanistaan.

Itsevarma nainen ei vertaile itseän muihin vaan ajattelee mitä minä haluan ja voin muille antaa, perhe-elämässä, työelämässä jne.

Armollisuus ja oikeanlainen myötätunto itseään kohtaan tekee ihmisestä tasapainoisen ja terveellä tavalla itseluottamuksella varustetun. Itseä ei tarvitse tyrkyttää tai olla huomionhakuinen, itsekehuinen jne.

Minulla varmaan tulee siitä, että on selvinnyt niin monesta asiasta. Jos parikymppiselle minälle olisi kerrottu mistä kaikesta selviän onnistuneesti, niin ei olisi uskonut. Harmittaa vaan, että elämän parhaat vuodet meni turhaan skitsoiluun omasta kehosta ja naamasta, enkä osannut oikeasti nauttia nuoresta vahvasta kehosta.

Sitä vaan ymmärtää mikä oikeasti on tärkeää elämässä. Elämä pyörii vähemmän siinä oman navaan ympärillä. Elämästä kannattaa nauttia ja olla armollisempi itselleen. Muiden mielipiteet ei enää kiinnosta tai vaikuta yhtä paljon. Ei ole tarvetta miellyttää kaikkia. 

Elämänkokemus antaa viisautta ja rauhaa. Pienistä ei enää hötkyillä.

Pitää ensin tykätä itsestään ja hyväksyä itsensä niin silloin on helppo myös tykätä muista ja hyväksyä muutkin ihmiset sellaisena kuin ovat.

Kukaan ei elä ikuisesti ja päiviensä määrää ei tiedä joten voi valita murehtiiko ja valittaako kaiken aikaa vai ottaako vähän rennommin ja uskaltaa vaan elää.

Tärkein mitä olen oppinut on että terveyttä ei saa rahallakaan. Pari kiloa läskiä tai rypyt ja vanheneminen ei tunnu missään jos vaan saa olla terve. Kun lakkaa vanhenemasta niin on kuollut.

Rakkaus voimaannuttaa.  Vasta nyt keski-ikäisenä olen kokenut elämäni suurimman rakkauden, muuta ei niin ole juuri ollutkaan. Puhun nyt äidinrakkaudesta. 

Lapseni on sielunkumppanini, eli ehkä kyse ei ole varsinaisesti tavallisimmasta äidinrakkaudesta, se kohdistuu vain tähän lapseen, ainoaani. En aiemmin koskaan ajatellut, että haluan välttämättä lapsia enkä ole erityisemmin äitityyppi. Tämän lapsen kanssa vain kaikki on ihanaa! 

Miehiä on tullut ja mennyt enkä ole jäänyt kaipaamaan ketään, vaikka toivoisinkin, että elämääni mahtuisi tai olisi mahtunut edes yksi hyvä parisuhdekin. Olin jo melkein menettänyt uskoni rakkauteen, mutta sitten tuli tämä lapsi.

Äitiys on ollut tosiaan voimaannuttavaa, oli ihmeellistä nähdä, miten oma jo vanheneva keho toimi täydellisesti, tuotti ja ruokki uutta elämää ja edelleen haluan pitää itseni kunnossa, etä jaksan huolehtia lapsestani ja mahdollisista lapsenlapsistani. Haluan, että lapsellani on sukua ja tukea, meillä kun ei juuri ketään ole.

Muuten ei muitten mielipiteet enää niin liikuta, tärkeintä on se, miten itse voi ja oma perhe eli lapseni ja minä. Yksi vapauttava asia on, että enää en miessuhteisiin kenenkään muun mieliksi, vaan olen lopulta mieluummin ilman kuin huonossa suhteesa. Yksinäistä kyllä on, mutta niin on ollut huonossa suhteessakin.

Ei voi saada enää lapsia niin hommassa ei ole mitään panosta evoluutiobiologian näkökulmasta. Sama kun miljonäärinä menisi kioskin työhaastatteluun.

Tässä on paljon hyviä vastauksia, en tiedä, kannattaako mun kirjoittaa enempää. Allekirjoitan lähes kaiken tässä ketjussa sanotun. Mulla jyrkin kulminaatiopiste oli lasten saaminen: silloin fokus siirtyy itsestä lapseen, ja vaikka se on myös väsyttävää ja joskus rankkaakin, se on myös vapauttavaa! Ei TARVITSE ajatella, että mitäs nyt, kun minä, minua, minusta, minulle... Ensisijainen huomio menee siihen, että täyttää ne lapsen tarpeet.

Se harmittaa, että nuorena oli niin heikko itsetunto. Typerää, että tuli hassattua nuoruus sellaiseen vatvomiseen. Mutta eipä sille enää mitään voi! Toivottavasti nykynuoret olisivat vähemmän epävarmoja. Luulen, että ovatkin.

Sen sijaan että tuijottaisin virheitäni joka aamu ja ilta, näen sen kokonaisuuden mikä on. Virheet ja niiden peittäminen ei enää ole keskeistä, vaan sen hyvän vaaliminen.

Esimerkiksi iho-ongelmia minulla on ollut aina, mustapäitä, finnejä, rasvoittumista. Iän myötä epäpuhtauksia vieläkin on ja isot huokoset erityisesti vielä ärsyttävät. Mutta toisaalta iho on sen verran rasvainen, että olen säästynyt rypyiltä keskimääräistä paremmin. Joten hoidan sitä ihoa joka minulla on. Löydän siitä paljon positiivistakin, vartalon ihokin näyttää yhä nuorekkaalta. Juuri tätä ihoa minä piiskasin ja kirosin 30 vuotta...

Reitevyys on aina tuntunut myös siltä, joka pitää piilottaa ja laihduttaa pois ja muuta. Nyt sekin tuntuu iän myötä hyvältä asialta.

Henkisissä asioissa näkee myös sen pitkän mittakaavan kautta, miten kauas on tultu vaikeuksista huolimatta. On niin pitkästi "selviytyjän" historiaa takana, että on syytäkin onnitella itseään kaikesta mistä on läpi tullut.

Tuntuu jopa, että se mikä on aiemmin vaikuttanut virheeltä on nyt iän myötä plussaa! Kun niiden asioiden kiroamiseen on käyttänyt paljon tunteja, ei voi olla kuin tyytyväisempi. Uusia asioita rupsahtelee kaiken aikaa, mutta mielentyyneyttä on tullut sen verran ettei niistä jaksa piitata.