Lue keskustelun säännöt.
Toinenkin lapsemme osoittautumassa erityistä tukea vaativaksi lapseksi. En kestä!
27.02.2018 |
Kerron heti alkuun, että meillä on siis vain kaksi lasta melko suurella ikäerolla. Esikoisen ongelmat havaitsin siinä vaiheessa, kun nuorempi lapsi oli vauva. Vasta eskarissa yksi LTO otti asian vakavasti, jolloin esikoinen pääsi tutkimuksiin. Tuo oli rankka ajanjakso, sillä meille väläyteltiin hyvinkin vakavia diagnooseja, joita ei onneksi löytynytkään. Lisäksi tilanteen teki raskaaksi se, ettei mies osallistunut lainkaan tuohon prosessiin. Välillä hän jopa vastusti vastaanotoilla käyntejä, vaikka ei itse ollut mukana kertaakaan. Vihdoin olemme saaneet esikoisen asiat järjestymään, vaikka prosessi oli pitkä ja vaikea.
Nyt näyttää siltä, että koko homma alkaa alusta, sillä nyt päiväkoti on havainnut samankaltaisia oireita, kuten esikoisella aikoinaan samanikäisenä. Huom! Lapset ovat olleet eri ryhmissä ja eri aikuisten hoidettavina eli kyse ei ole siitä, että nuoremmasta oltaisiin väkisin tekemässä erityislasta. En myöskään ollut etukäteen kertonut kuopuksen ryhmän hoitajille vanhemman lapsen diagnoosista.
Tällä hetkellä minulla on erittäin raskas vaihe töihin liittyen, joten en todellakaan jaksaisi enää tuota samaa tutkimusjaksoa käydä läpi. Mies on jo ilmoittanut ettei aio asiaan puuttua, joten en tiedä miten nuo käynnit saadaan hoidettua. Meillä ei myöskään ole sellaista tukiverkostoa, jolle noiden käyntien hoitamista voisi nakittaa. En tiedä miten selviämme tästä! Koen olevani niin yksin tässä asiassa ja minusta tuntuu pahalta lasten puolesta ettei miestä kiinnosta lastensa asiat edes tämän vertaa.
Kommentit (42)
Ja piti kuitenkin tehdä vielä toinen lapsi tuolle äijälle? Kuinka monta aiot vielä tehdä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle tuli heti mieleen, että millainen perheen sisäinen dynamiikka siellä on jos miestä ei tunnu kiinnostavan kummankaan lapsen ongelmat. Onko mahdollista, että lapsi/lapset oireilee (myös) tuota? Millainen suhde lapsilla ja isällä on noin muuten?
Onko olemassa jotain esim. FB-ryhmää, josta saisit vertaistukea? Pojallani on motoriikkaan liittyvä harvinainen diagnoosi ja oli ihanaa löytää muita kohtalotovereita, tsemppaamme toisiamme.
Miehesi käytös kyllä ihmetyttää. On olemassa ihmistyyppi, joka ajattelee että ongelmaa ei ole jos sen kieltää. Oma vanhempani on myös tällainen ja en saanut lapsena omaan sairasteluuni apua tämän takia.
Vierailija kirjoitti:
Ja piti kuitenkin tehdä vielä toinen lapsi tuolle äijälle? Kuinka monta aiot vielä tehdä?
Onko sulla päässä vikaa?
Vierailija kirjoitti:
Ja piti kuitenkin tehdä vielä toinen lapsi tuolle äijälle? Kuinka monta aiot vielä tehdä?
Opettele lukemaan. Aloittaja kertoi, että esikoisen ongelmien ilmetessä nuorempi oli jo syntynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei valitettavasti ole neuvoa antaa, mutta paljon voimia! Kamalan raskas tilanne.
Ymmärtäisivätkö "viranomaiset" jos sanoisit suoraan, että haluat lykätä tutkimusjaksoa vaikka 6kk, koska miehesi ei osallistu ja itse olet liian tiukoilla nyt? Mielestäni se olisi täysin kohtuullista, ellei sitten ole lapsen hyvinvoinnin kannalta ehdottoman välttämätöntä tehdä tutkimuksia mahdollisimman pian.
Miten helvetissä mies vaan ilmoittaa, ettei aio puuttua asiaan? Ilmoittaa siis ettei ole kiinnostunut lastensa hyvinvoinnista. Ei ihme ettet kestä, kun sulla on tollanen mulkkupää miehenä. Jos saisit tukea mieheltä ja olisitte yhdessä asioita hoitamassa, niin todellakin kestäisit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä kummallakaan ei ole diagnoosia, vaikka sitä pidetäänkin periytyvänä. Meillä vanhemmilla oli lapsuudessamme onni käydä kouluja, joissa oli pienet ryhmäkoot, joten "erityinen tuki" on tullut luonnostaan. Meillä kummallakaan ei ole todettu oppimisvaikeuksia emmekä erityisesti hölmöilleet nuorina. Siksi esikoisen diagnoosi tulikin yllätyksenä. En halua tarkalleen kertoa mistä on kyse, mutta se liittyy juuri oppimisvaikeuksiin ja siksi todettiin niin myöhään, vaikka itse huomasin "oireita" jo aiemmin.
Mies vetäytyy helposti syrjään ja lapset ovatkin oppineet, että jos haluavat apua tms kannattaa kysyä minulta, koska isä on niin hidas reagoimaan lasten tarpeisiin. En itsekään hypi lasten pillin mukaan, mutta isältä he joutuvat pyytämään monta kertaa. Muuten mies hoitaa lapset ihan hyvin.
ap
Olet siis pariutunut kehitysvammaisen kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
. On olemassa ihmistyyppi, joka ajattelee että ongelmaa ei ole jos sen kieltää..
Veikkaisin että just tästä on kyse. Mies ehkä suree ja ajattelee just noin. Ehkä häpeä, epäonnistumisen tunne. Ihmisen päässä liikkuu niin pimeitäkin ajatuksia. Se on ihan inhimillistä.
Mutta nyt olis miehellä kyllä ryhtiliikkeen paikka ja ne omat tunteet asian tiimoilta sivuun ja osallistumaan jotta kuopuskin saa tarvitsemansa tuen.
Varmaan turha ehdottaa jotain perheneuvolareissua keskustelemaan fiiliksistä?
Kuullostaa, että miehen poissaolwvuus on osana lasten ongelmaa. Voimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinulla kuulostaa olevan kolme erityislasta mutta yhdeltä vaan puuttuu diagnoosi. Käske äijäs kasvaa aikuiseks.
Vierailija kirjoitti:
Ei valitettavasti ole neuvoa antaa, mutta paljon voimia! Kamalan raskas tilanne.
Ymmärtäisivätkö "viranomaiset" jos sanoisit suoraan, että haluat lykätä tutkimusjaksoa vaikka 6kk, koska miehesi ei osallistu ja itse olet liian tiukoilla nyt? Mielestäni se olisi täysin kohtuullista, ellei sitten ole lapsen hyvinvoinnin kannalta ehdottoman välttämätöntä tehdä tutkimuksia mahdollisimman pian.
Ei kannata lykätä. 6 kk on pitkä aika lapsen kehityksessä. Kun hankkii lapsen, lapsen tarpeet on laitettava kaiken edelle. Itselläni siis myös poikkeava lapsi, tosin motorisesti.
Oppumisvaikeuksista kärsiminen ei tarkoita että on tuhoon tuomittu. Vartuin maalla 90-luvulla ja tuolloin eritysopetuksen ym. tuen taso oli surkea ja erityislapset syrjäytettiin apukouluihin. Kuitenkin olen iloisesti yllättynyt, että moni näistä lapsista on nykyään kolmekymppisiä kunnon duunareita, joilla on kiva elämä ja perhekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voihan ukollakin olla jokin vaiva jota ei ole diagnosoitu. Ei se aikuiseksi kasvamalla poistu.
Kerro rohkeasti neuvolasta tukea. kerro heille perheesi tilanne ja myös miehesi suhtautumiinen asiaan. Ehkä voisit saada jotain konkreettista tukea sieltä esim noihin käynteihin liittyen.
Tuttu kauhistutti aikoinaan kertomalla hankalista synnytyksistään ja siitä, miten kaikki lopulta oli hyvin. No ei ollut, molemmilla lapsilla neurologisia ongelmia siksi, että kätilön mielestä lapsi kyllä syntyy hyvin. Lopulta pihdeillä avustettuna, mutta syntyi toki. 3/10 pistettä. Joten ei aina ole kyse perimästä.
Yleensä lasten kohdalla diagnoosien tekoon ei ryhdytä kauhean herkästi, sillä osalla normaali kasvu ja kehitys saattaa tasata tilanteita ja alkuperäistä diagnoosia voidaan jopa joutua muuttamaan tai täsmentämään.
Eli jos ap:n lapsille on löytymässä diagnoosi jo varhain, niin sille tuntuu olevan perusteet.
Diagnoosin myötä lapsi saa myös tarvitsemaansa lisätukea ja apua, jota ei myönnetä ilman diagnoosia. Ja lasten kohdalla on tärkeätä puuttua ja saada kuntouttavaa tukea mahdollisimman varhain, jotta lapsi tulee toimeen esim oppimisvaikeuksiensa kanssa eivätkä ne hallitse lasta vaan lapsi hallitsee aikuisten avulla omaa oppimispolkuaan.
Elämä on vain välillä sillä tavalla kurjaa, että aina ei ole parhaat mahdolliset voimavarat mihinkään ylimääräiseen. Myös ap voi hakea tukea omaan jaksamiseensa ja viimeistään nyt on aika isän nostaa pää pensaasta ryhtyä isäksi ja aikuiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Ja piti kuitenkin tehdä vielä toinen lapsi tuolle äijälle? Kuinka monta aiot vielä tehdä?
Siis eivätkö ensimmäisen lapsen ongelmat ilmenneet, kun toinen lapsi oli vauva? Eikö hän niin sanonut?
Onko teillä vanhemmilla jommallakummalla sama diagnoosi? Jos molemmilla lapsilla on, niin todennäköisesti on periytyvä. Mistä diagnoosista mahtaa olla kyse, kun et tuo sitä esille? Varmaan saisit paremmin vertaistukea, jos kertoisit.