Raastava yksinäisyys

Sulla sentään on kavereita ja perhe. On monia kenellä ei ole KETÄÄN. Suhteuta tuo yksinäisyydentunteesi siihen.

Ei nyt kuulosta "raastavalta yksinäisyydeltä", sori vain. 

Oikeasti on ihmisiä, joilla ei ole yhtäkään ihmiskontaktia syystä tai toisesta. 

Juu, mulla ei ole ketään johon ottaa yhteyttä vapaa-ajalla, ei naista, ei kavereita.

Ainoa sosiaalisuuden lähde on satunnaiset tinder treffit.

Hei kaksi ensimmäistä kommentoijaa, kiitos viesteistänne. Eiköhän kaikkien yksinäisyyden kokemukset ole subjektiivisia? Jos jollakin on asiat vielä huonommin, eikö joku toinen saisi olla surullinen, vaikka tilanne ei olekaan yhtä paha? Esimerkiksi introvertti ihminen ei välttämättä kaipaa niin montaa ystävää kuin ekstrovertti jne. Minua tämä yksinäisyys raastaa, sillä koen, etten ole kovinkaan tärkeä kuin perheelleni. Olen kuitenkin valmis tekemään paljonkin ystävieni eteen. Mitä jos meillä tulisi puolisoni kanssa ero? Minulla olisi enää tyttäreni, joka on kuitenkin pieni lapsi.

ap

Vierailija kirjoitti:

Ei nyt kuulosta "raastavalta yksinäisyydeltä", sori vain. 

Oikeasti on ihmisiä, joilla ei ole yhtäkään ihmiskontaktia syystä tai toisesta. 

Tätä olen itse miettinyt usein sinkkuna, että kumpi oikeasti raastavampaa olla parisuhteessa / elää perheessä, jossa ei oikeasti koe tulevansa huomioiduksi tai kohdatuksi oikeastaan lainkaan vai olla ja elää kokonaan sinkkuna.

Itse olen tullut siihen tulokseen, että elää sinkkuna ilman ketään. Koska toinen vaihtoehto minusta kuulloistaisi tai vaikuttaisi sille kuin näytteliei ja esittäsi ja teeskenetelisi "omaa" elämäänsä. Vielä tylsemmältä kuullostaisi, jos olisi vielä kumppanin lisäksi lapsia(kin). En sano, että eroaminen olisi helppoa, vaikka suhde olisikin "kuollut" pystyyn, muuttunut ikäänkuin aavemaiseksi. - Eli suhde voi olla epätyydyttävä vaikkei mitään näkyvää tai kuuluvaa (verissäpäin) tappelua olisi lainkaan. 

On mielestäni lasten(kin) aliarviointia, jos kuvitellaan tai uskotaan, että he elävät ja ovat ikäänkuin kuplassa, eivätkä mitenkään saattaisi siten tuntea tai aistiia, että vanhempiensa (tai vanhempansa) tunteita toisiaan kohtaan.

Tällaista tunnetta voi minusta kuvata paitsi aavemaiseksi, mutta myös ikäänkuin aikapommiksi tai hyvin jännittyneeksi.

Tuloksena on tai voi olla se, että kukaan ei uskalla tai kykene sanomaan yhtään mitään tai viestimään mitään. Ei voi olla tervettä se, että tilanne odottaa vain "laukeamistaan" loputtomasti, tai ainakin minusta sellainen olsii hyvin kuluttavaa. Koska asiat harvoin muuttuvat yksinkertiasemmiksi ja helpommaksi vain sillä, että niiden tekemistä lykkää ja siirtää eteenpäin.  

Edellä kerrotulla en nyt tarkoita, että jokaisen päivän tai hetken pitäisi olla erinomaisen hyvää ja tyydytystä antavaa parisuhteessa(kaan). Totta kai jokaisella on oikeus, ehkä myös velvollisuus elää toisnaan myös niitä ei niin tyydyttäviä päiviä ja hetkiä; sillä ilman niitä oikeat huippuhetket ja ilon aiheet tuskin tuntuisivat juuri miltään. Toisaalta arjen ei tarvitse minusta olla kovin ihmeellistä tai kummallista, jotta se voisi olla tyydytystä antavaa. - Toisinaan hyvät asiat huomaa vasta sitten kun ne ovat jääneet taakse.

Mun perheeni on puolisoni, lapsia emme ole hankkineet. Olen tämän pitkän avioliiton aikana kokenut pari sellaista elämänjaksoa, jolloin yksinäisyyden tunne on ollut kipeä ja ajankohtainen. Ennen puolisoa minulla oli hyvä ystävä, sielunsisko jonka menettäminen oli kova paikka. Emme vain enää olleet yhteydessä. En ole hänen jälkeensä löytänyt enää tuollaista uutta samanlaista ihmissuhtetta tai sielunsiskoa ja jollain lailla se näinä yksinäisinä jaksoina vaivasi enemmän. Jotenkin tuollaisina kausina on sellainen tunne että "ei oikein kuulu mihinkään" tai "ei ketään kiinnosta minun elämäni tai seurani" mutta väittäisin että se on enimmäkseen tunne oman pään sisällä. Kyllä ne läheiset ihmiset ja se oma perhe välittävät. Tavallista arkea elettäessä niistä lähimmistä vain tulee sellainen itsestään selvyys, että unohdetaan varta vasten sanoa toiselle kuinka tärkeä se toinen on taikka näyttää konkreettisesti että olet tärkeä ja haluttu. 

Minä kirjoitin paljon synkkiä tarinoita noina yksinäisyyden tunteen vuosina. Teemana ystävyys ja romanttinen ystävyys. Mutta tarinat ovat tarinoita, niissä ihmiset ovat avoimempia sanomisineen ja tunteittensa näyttämisissä ja niissä lohduttavat osapuolet ovat kuuntelevia ja melkeinpä täydellisiä. Tämä oikea elämä ei mene niin vaikka miten mieli huutaisi sellaista.

Tuota yksinäisyyden kokemistakin voi sillä tavalla työstää että pohtii mistä kaikesta se mahtaa johtua. Omista odotuksista, tunteista, saavutuksista elämässä? Mutta et ole yksin tuon tunteesi kanssa. Ymmärrän että yksinäisyyden voi kokea raastavana, vaikka miten olisi läheisiä ja perhettäkin siinä vierellä. 

N42