Lue keskustelun säännöt.
Uusperheelliset - miten olla suosimatta omaa lasta?
24.02.2018 |
Olemme asuneet miehen kanssa yhdessä pari vuotta. Miehellä on ennestään kolme lasta (nuorin 7, vanhin 13), ovat meillä lapsesta riippuen yhden tai viisi yötä viikossa, keskimäärin siis puolet ajasta vähintään. Minulla ei ole lapsia. Nyt meille syntyy keväällä yhteinen lapsi, joka jää miehen viimeiseksi. Lapset ovat suhtautuneet tulokkaaseen hyvin, kyselevät paljon, seuraavat mahan kasvua ja hämmästelevät ultrakuvia.
Minun ja lasten välit ovat hyvät, samoin kuin välit miehen exään. Tykkään touhuta lasten kanssa, käyn heidän kanssa puistossa, pulkkamäessä, olen mukana harrastuksissa, autan läksyissä ja kokeisiin lukemisessa, leikitään ja pelataan, luen iltasatuja, pesen hampaita, jne. Ihan siis lasten kanssa keskenämme, ilman että mies on mukana. Teemme asioita myös kaikki yhdessä, ihan arkipäiväisiä juttuja ja sitten pidempiä reissuja, yms.
Raskauden aikana olen kuitenkin huomannut, että en jaksa koko ajan touhuta lasten kanssa. Välillä melkein jopa ärsyttää, kun joku haluaisi jatkuvasti minut mukaan leikkimään tai pelaamaan. En tiedä, johtuuko se tästä väsymyksestä vai mistä, mutta itseäni tietysti ärsyttää, kun en jaksa samalla tavalla kuin normaalisti.
Olen tässä miettinyt, että mitäs sitten, kun vauva syntyy, ja olen vielä tuhat kertaa väsyneempi kuin nyt. Miten jaksan ottaa miehen lapset huomioon niin hyvin kuin aiemmin. Ja onko se vaikeaa antaa rakkautta kaikille tasapuolisesti, kun sitten yksi kuitenkin on oma biologinen lapsi.
Kaipaisinkin nyt neuvoja teiltä muilta, kuinka olette onnistuneet olemaan hyviä äitipuolia, kun vihdoin olette saaneet myös oman lapsen? Haluaisin tietenkin kaikille näille lapsille hyvän ja onnellisen lapsuuden, enkä traumatisoida heitä, että heitä ei enää huomioida samoin, kun uusi vauva syntyy.
Saatte kivittääkin, jos siltä tuntuu.
Kommentit (44)
Miksköhän pitää tehdä lisää lapsia jos on jo valmiiksi yliväsynyt :O
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehesi lapset ovat jo sen verran isoja että ymmärtävät että vauva tulee viemään aikaa ja että olet vauva-aikana väsynyt. Hyvä puoli tuossa ikäerossa on se että isommat lapset pystyvät halutessaan auttamaan vauvan kanssa ja leikittämään tätä ja pitämään sylissä mikä vahvistaa heidän suhdettaan pikkusisarukseensa. En usko että teillä tulee suosimisen suhteen mitään ongelmaa kun lapset ovat niin eri ikäisiä. Pienet vaativat niin erilaista huomiota kuin isommat.
Ei todellakaan "vahvista", lue ap niiden kokemuksia, jotka ovat joutuneet "auttamaan" nuorempien sisarusten hoidossa. Tuskin haluat sellaista kokemusta kenellekään, jos olet normaalilla empatialla varustettu.
Ja tottakai tulet suosimaan omaa lastasi, koko sun elimistö ja psyyke tulee vaatimaan kaikki resurssit sun lapselle, teidän resurssit on muutenkin rajalliset, se on vain ikävää miehesi lasten kannalta. Ne on jo häviäjiä elämässä, ihan vain omien vanhempiensa takia ja tietysti sen takia, että niiden elämässä on äitipuoli.
Itse olisin sinuna lähinnä varuillani sen kanssa ettet ajaudu väkivaltaan miehesi lapsia kohtaan, se tapahtuu salakavalasti ja on niin yleistä, että sille on oma syndroomakin. Esim. ne äitipuolet suomessakin, jotka ajautuivat murhaamaan ja kiduttamaan miehensä lasta eivät tehneet tietoista päätöstä olla hirviöitä, vaan se ajatuu pikkuhiljaa tuohon.
Voit esim. harkita terapiaa, jossa voit purkaa negatiivisia tunteita miehesi lapsia kohtaan ettet pura niitä niihin lapsiin.
Sulla viiraa päästä. Oletko katkera eksä, kun tuollaisen paskasangon kaadat ap:n päälle.
Niin varmaan, olen ensimmäisessä avioliitossa, ja tuollaisen äitipuolen uhri niin sanotusti.
En tunne ketään, siis ketään, jolla olisi mitään hyvää sanottavaa omasta äitipuolestaan.
Tilastollisesti äiti- ja isäpuoli on vaarallisin ihminen, jonka lapsi kohtaa koko elämänsä aikana.
Mielestäni se pitää ottaa huomioon, eikä aina maalailla jotain mielikuvitusunelmia siitä miten itse ei ainakaan ole sitten sellainen niin kuin ap on myös tekemässä.
No mulla on. Olen jo kohta 40 ja äitipuolen sain elämääni kun olin 13-14v. Hän on yksi tärkeimmistä ihmisistä elämässäni.
Myös omat lapseni tykkäävät kovasti äitipuolestaan, vaikka tällä on se omakin lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Ap, tuo on hyvin normaalia. Monet (useimmat) ydinperheen äidit kokevat isompien lasten vaatimukset raskaiksi kun uusi vauva syntyy. Ja tämä on varmasti vielä todennäköisempää jos vanhemmat lapset eivät ole omiasi. Et ole lainkaan huono ihminen tämän takia. Kun kuopus syntyi, niin välillä halusin vain, että mies veisi esikoisen jonnekin pois, vaikka rakkauteni häntä kohtaan ei muuttunut miksikään. Antaisin seuraavat vinkit:
-hyväksy tunteesi äläkä yritä kieltää niitä. Ne ovat täysin normaaleja ja inhimillisiä
-älä näytä tunteitasi lapsille. Jos haluat olla rauhassa, sano reippaasti, että olet nyt väsynyt raskauden takia ja sinun täytyy levätä. Älä tee asioita yli omien voimiesi, se johtaa katkeroitumiseen. Ota se aika ja tila, minkä tarvitset voidaksesi hyvin, se on lopulta miehen lastenkin etu.
-tunteesi todennäköisesti kärjistyvät vielä aika lailla kun vauva oikeasti syntyy. Olet nyt tehnyt todella paljon miehen lasten kanssa ja se on ihailtavaa, mutta mielestäni olisi syytä järjestää etukäteen niin, että saat olla rauhassa vauvan kanssa kahdestaan, ja kun miehen lapset ovat teillä niin mies hoitaa heidän asiansa ja "viihdyttämisensä" pääosin.
Tämä äiti neuvoo sinua tosi viisaasti.
Hormonit ohjaavat aikalailla äidin tunteita ja käyttäytymistä synnytyksen jälkeen. Emme voi sille mitään.
Itse ajattelin jatkaa esikoisen imetystä kun vauva syntyy mutta kun vauva oli syntynyt niin esikoinen näytti silmissäni ihan vieraalta pojalta, jättiläiseltä jonka imettäminen inhotti minua. Taistelin inhotusta vastaan pari kuukautta joiden aikana vieroitin vähitellen esikoisen. En ollut varautunut tällaiseen ollenkaan vaan olin kuvitellut tandemimettäväni pitkään.
Haluan vaan kertoa että älä odota itseltäsi liikaa ja tiedä että on täysin normaalia kokea monenlaisia tunteita vauvan synnyttyä. Paras on että hyväksyt kaikki yllättävätkin tunteet normaaleina äitiyteen kuuluvina tunteina ja tukeudut mieheesi ja olet kärsivällinen.
Miehen lasten äiti on siis kuvioissa mukana, ja on oikein erinomainen äiti, minä en siis mikään äitihahmo ole. Jollain kieroutuneella tavalla olen varmaan ennemminkin joku isosiskoon verrattava henkilö, minun kanssa touhutaan ja jutellaan sellaisia, joista ei välttämättä uskalleta vanhemmille puhua, koska he suuttuisivat. Tai jos joku haluaisi vaikka uuden puhelimen, minä toimin välikätenä pehmentämässä kysymistä, tai neuvon, kuinka asia kannattaisi esittää. Kaiken muun touhuamisen ja höpötyksen lisäksi siis, näin esimerkkeinä.
Tuo on kyllä ihan totta, että lapsilla on oma äiti, joka heitä suosii. Eihän heidänkään äitinsä suosi sitten minun lasta, vaikka varmasti katsomassa käykin aina välillä. Ihan tasapuolistahan se siis on, kunhan vain lapsille ei tule sellaista oloa, että olen heidät jotenkin sivuuttanut, kun sain oman lapsen.
Isänsä käytöstä täytyy seurata. En kuitenkaan usko, että hän entiset lapset jotenkin hylkäisi. Yksi lapsista on muuttamassa kokonaan meille kesän aikana, ja toisetkin kaksi ovat varmasti sen noin puolet viikosta myös jatkossa, joten käytännössä hylkääminen olisi onneksi myös mahdotonta. Luulen myös, että minä olen se, joka ei halua vauvaa laskea sylistään, ja olemme myös sopineet, että minä jään vauvan kanssa pidemmäksi aikaa kotiin (jolloin tietysti hoidan yöheräämiset ja muut), joten uskoisin, että miehellä on aikaa ja jaksamista muillekin lapsille ihan samoin kuin ennenkin. Tai jos ei ole, niin sitten kyllä annan kuulua asiasta..
Mutta kiitos taas viesteistä, ne piristivät jälleen suuresti!
AP