Pidätkö miehesi edellisen liiton lapsista?

Pidän ja välillä vain siedän. Lapset ovat ihan kivoja mutta käytöstavoissa on aika paljon hiomista. Väsyttää kerrata perus pöytätapoja jne. jatkuvasti. Lapset ovat meillä n. puolet ajasta ja poissaollessa kaikki opittu unohtuu.

Parhaimmillaan ovat tosi kivoja ja fiksuja. Aluksi en pitänyt mutta muutamassa vuodessa opin tuntemaan ne ja pitämään.

En pidä ja luojan kiitos ettei mieskään halua niitä elämäänsä ❤️

En pidä, ja onneksi harvoin tapaammekaan.

Pidän. Olisi vaikeaa jos en pitäisi, koska mieheni on lähivanhempi.

Minä rakastan heitä ja he välittävät minusta myös todella paljon. Tytärpuoli etenkin on hyvin läheinen.

Vierailija kirjoitti:

Pidän. Olisi vaikeaa jos en pitäisi, koska mieheni on lähivanhempi.

Sama täällä. Poika jäi miehelle kun erosivat, tapaa äitiään silloin tällöin.

Tutustuessamme poika oli ekaluokkalainen. Mukava tavallinen pikkupoika, en pyri olemaan äiti koska hänellä on jo äiti. En ole koskaan ymmärtänyt tätä yleistä vihaa toisen puolison lapsia kohtaan? Täytyy olla hyvin epäkypsä aikuinen joka vihaa ja inhoaa lasta!

Pahempaa turn-offia ei miehessä olekaan kuin aiemmat lapset.

En koskaan seurustelisi tai menisi naimisiin miehen kanssa, jolla on ennestään lapsia. En ala kenenkään varaäidiksi tms, siitä ei tule mitään muuta kuin sotkua.

Ihania ja viisaita, nyt jo aikuisia.

En pidä. Itse olen yhden rauhallisen pojan äiti eikä mikään tässä maailmassa ollut valmistanut minua siihen, millaisia pieniä perkeleitä tyttölapset voi olla! Tappelevat, riehuvat, kiljuvat ja yleisesti perseilevät ihan koko ajan! Onneksi käyvät meillä koko ajan harvemmin ja harvemmin, mieskään ei jaksa niitä katsella. Yleensä poikani vetäytyy kaverilleen ja minä otan extra-työvuoron kun nämä pikku kullanmurut ilmestyvät... Jumaliste minkä näköinen kämppä aina odottaa! Ja nyt kun te ajattelette että ihan normikäytöstä taaperoilta... Joo nää menee kohta yläasteelle...

Toisesta pidän ja toisesta... noh.

Uutta näkökulmaa: olen 56-vuotias, mieheni 65-vuotias. Olemme olleet yhdessä 11 vuotta. 

Tyttärestä pidän, olen oppinut rakastamaan jopa. Olemme kokeneet yhdessä hänen raskauksiaan ja synnytyksiään, minun sairastumisiani. On todella tärkeä ihminen. 

Pojasta on vaikea tykätä. Hän on töykeä, epäkohtelias, tyly. Isälleen ennen kaikkea; minulle semmoinen neutraalin kohtelias, mutta sillä tavalla kierosti tyly, että minun kuulteni arvostelee isälleen meidän ratkaisuja (aivan hänelle sinänsä kuulumattomista asioista kuten lehtitilauksista, auton ostosta, asunnon sisustuksesta, yms. yms.).

Tytär on tällä hetkellä 36 ja poika 40. Eli tulin näiden elämään, kun tytär oli 25 ja poika 29. Heidän vanhempansa olivat eronneet kolme vuotta aiemmin. 

Poikakin on kuitenkin "hädässä läsnä", eli kun mieheni esim. sairastui vakavati, poika oli heti paikalla ja auttamassa. Samoin minun sairastuessani tämä miehen poika oli heti paikalla ja tukemassa miestä (itse olin neljä viikkoa poissa pelistä). Hän on lojaali, tämä tekee varmaan sen, että vaikka en pidä tuosta pojasta, olen hänelle lojaali. Vähän kuin veljelle. Hän on omainen, vaikka en pidä  hänen käyttäytymisestään. Ollaan samaa perhettä.

(Kuten myös miehen eksä, minun eksä, tämän nyksä ja se ex-miniä, jonka kanssa pojalla on yhteisiä lapsia. Tykätään tai ei, samaa perhettä tai yhteisöä ollaan...)

Rakastan bonustytärtäni ja hän minua.

Vierailija kirjoitti:

Pahempaa turn-offia ei miehessä olekaan kuin aiemmat lapset.

Sama naisessa.  Haastetta puolin ja toisin.

Uusperheet ovat feikkejä, halpoja kopioita ydinperheistä. En ymmärrä miksi näihin virityksiin edes ryhdytään kun ensimmäinen aito perhe on jo ryssitty. Toisessa perheessä on liikaa muuttujia ja suuttujia, joten ei tule milloinkaan onnistumaan. Onneksi en tällaisessa sekoilussa elä enkä joudu elämään. Ihminen, oma tahto, vaisto ja visio 😁👍

En pidä, ja mieheni on valitettavasti lähivanhempi. Olen koittanut oppia pitämään, mutta lapsi on hankala ja mies ei kasvata. Minä en saa kasvatukseen puuttua. Lasken vuosia, että lapsi kasvaa ja muuttaa pois, ei enää montaa vuotta. 

Vierailija kirjoitti:

En pidä ja luojan kiitos ettei mieskään halua niitä elämäänsä ❤️

💊

Vierailija kirjoitti:

Toisesta pidän ja toisesta... noh.

Uutta näkökulmaa: olen 56-vuotias, mieheni 65-vuotias. Olemme olleet yhdessä 11 vuotta. 

Tyttärestä pidän, olen oppinut rakastamaan jopa. Olemme kokeneet yhdessä hänen raskauksiaan ja synnytyksiään, minun sairastumisiani. On todella tärkeä ihminen. 

Pojasta on vaikea tykätä. Hän on töykeä, epäkohtelias, tyly. Isälleen ennen kaikkea; minulle semmoinen neutraalin kohtelias, mutta sillä tavalla kierosti tyly, että minun kuulteni arvostelee isälleen meidän ratkaisuja (aivan hänelle sinänsä kuulumattomista asioista kuten lehtitilauksista, auton ostosta, asunnon sisustuksesta, yms. yms.).

Tytär on tällä hetkellä 36 ja poika 40. Eli tulin näiden elämään, kun tytär oli 25 ja poika 29. Heidän vanhempansa olivat eronneet kolme vuotta aiemmin. 

Poikakin on kuitenkin "hädässä läsnä", eli kun mieheni esim. sairastui vakavati, poika oli heti paikalla ja auttamassa. Samoin minun sairastuessani tämä miehen poika oli heti paikalla ja tukemassa miestä (itse olin neljä viikkoa poissa pelistä). Hän on lojaali, tämä tekee varmaan sen, että vaikka en pidä tuosta pojasta, olen hänelle lojaali. Vähän kuin veljelle. Hän on omainen, vaikka en pidä  hänen käyttäytymisestään. Ollaan samaa perhettä.

(Kuten myös miehen eksä, minun eksä, tämän nyksä ja se ex-miniä, jonka kanssa pojalla on yhteisiä lapsia. Tykätään tai ei, samaa perhettä tai yhteisöä ollaan...)

Ymmärrätköhän olevasi todella onnekas? Itsehän en tukenut ainoana lapsena isääni syöpäsairaudessa, koska nainen on tärkein. En myöskään aivoverenvuodossa. En aio tukea missään tulevassa sairaudessa. Nainen saa kaiken, papan myös huonoine sairaina puolineen. Ihanan helpottavaa näin keski-ikäiselle kun lastenlapsilta on pappa viety. Ei pappaa, ei huolehdittavaa, ei stressiä. Jätettäköön se jollekin muulle, vaikka sille rakkaimmalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisesta pidän ja toisesta... noh.

Uutta näkökulmaa: olen 56-vuotias, mieheni 65-vuotias. Olemme olleet yhdessä 11 vuotta. 

Tyttärestä pidän, olen oppinut rakastamaan jopa. Olemme kokeneet yhdessä hänen raskauksiaan ja synnytyksiään, minun sairastumisiani. On todella tärkeä ihminen. 

Pojasta on vaikea tykätä. Hän on töykeä, epäkohtelias, tyly. Isälleen ennen kaikkea; minulle semmoinen neutraalin kohtelias, mutta sillä tavalla kierosti tyly, että minun kuulteni arvostelee isälleen meidän ratkaisuja (aivan hänelle sinänsä kuulumattomista asioista kuten lehtitilauksista, auton ostosta, asunnon sisustuksesta, yms. yms.).

Tytär on tällä hetkellä 36 ja poika 40. Eli tulin näiden elämään, kun tytär oli 25 ja poika 29. Heidän vanhempansa olivat eronneet kolme vuotta aiemmin. 

Poikakin on kuitenkin "hädässä läsnä", eli kun mieheni esim. sairastui vakavati, poika oli heti paikalla ja auttamassa. Samoin minun sairastuessani tämä miehen poika oli heti paikalla ja tukemassa miestä (itse olin neljä viikkoa poissa pelistä). Hän on lojaali, tämä tekee varmaan sen, että vaikka en pidä tuosta pojasta, olen hänelle lojaali. Vähän kuin veljelle. Hän on omainen, vaikka en pidä  hänen käyttäytymisestään. Ollaan samaa perhettä.

(Kuten myös miehen eksä, minun eksä, tämän nyksä ja se ex-miniä, jonka kanssa pojalla on yhteisiä lapsia. Tykätään tai ei, samaa perhettä tai yhteisöä ollaan...)

Ymmärrätköhän olevasi todella onnekas? Itsehän en tukenut ainoana lapsena isääni syöpäsairaudessa, koska nainen on tärkein. En myöskään aivoverenvuodossa. En aio tukea missään tulevassa sairaudessa. Nainen saa kaiken, papan myös huonoine sairaina puolineen. Ihanan helpottavaa näin keski-ikäiselle kun lastenlapsilta on pappa viety. Ei pappaa, ei huolehdittavaa, ei stressiä. Jätettäköön se jollekin muulle, vaikka sille rakkaimmalle.

En tiedä miten tilanteesi liittyy omaasi. Minun miestäni ei todella ole lapsenlapsilta viety. Hän on todella läsnäoleva isoisä, ja minä olen läsnäoleva "Liisa"  tai miksi nyt minut halutaan nimetä. Lasten oikean mumman eli miehen eksän kanssa välit ovat hyvät.  

Eli perkaapa vähän mikä sinun viestisi mahtoi olla, mistä kummuta. Joku on katkera, mutta minä en ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisesta pidän ja toisesta... noh.

Uutta näkökulmaa: olen 56-vuotias, mieheni 65-vuotias. Olemme olleet yhdessä 11 vuotta. 

Tyttärestä pidän, olen oppinut rakastamaan jopa. Olemme kokeneet yhdessä hänen raskauksiaan ja synnytyksiään, minun sairastumisiani. On todella tärkeä ihminen. 

Pojasta on vaikea tykätä. Hän on töykeä, epäkohtelias, tyly. Isälleen ennen kaikkea; minulle semmoinen neutraalin kohtelias, mutta sillä tavalla kierosti tyly, että minun kuulteni arvostelee isälleen meidän ratkaisuja (aivan hänelle sinänsä kuulumattomista asioista kuten lehtitilauksista, auton ostosta, asunnon sisustuksesta, yms. yms.).

Tytär on tällä hetkellä 36 ja poika 40. Eli tulin näiden elämään, kun tytär oli 25 ja poika 29. Heidän vanhempansa olivat eronneet kolme vuotta aiemmin. 

Poikakin on kuitenkin "hädässä läsnä", eli kun mieheni esim. sairastui vakavati, poika oli heti paikalla ja auttamassa. Samoin minun sairastuessani tämä miehen poika oli heti paikalla ja tukemassa miestä (itse olin neljä viikkoa poissa pelistä). Hän on lojaali, tämä tekee varmaan sen, että vaikka en pidä tuosta pojasta, olen hänelle lojaali. Vähän kuin veljelle. Hän on omainen, vaikka en pidä  hänen käyttäytymisestään. Ollaan samaa perhettä.

(Kuten myös miehen eksä, minun eksä, tämän nyksä ja se ex-miniä, jonka kanssa pojalla on yhteisiä lapsia. Tykätään tai ei, samaa perhettä tai yhteisöä ollaan...)

Ymmärrätköhän olevasi todella onnekas? Itsehän en tukenut ainoana lapsena isääni syöpäsairaudessa, koska nainen on tärkein. En myöskään aivoverenvuodossa. En aio tukea missään tulevassa sairaudessa. Nainen saa kaiken, papan myös huonoine sairaina puolineen. Ihanan helpottavaa näin keski-ikäiselle kun lastenlapsilta on pappa viety. Ei pappaa, ei huolehdittavaa, ei stressiä. Jätettäköön se jollekin muulle, vaikka sille rakkaimmalle.

Joo ei sulla oo mitään velvotteita jos ei häntäkään ole aikanaan kiinnostanut. Hoitakoot mammansa vaan tai kuka liekin.

Mieheni aikuinen poika on ihana. ollaan välillä vähän nusastukin.