Enkö ikinä kelpaa anopille?

Otsikko näyttää olevan ”enkö ikinä kelpaa anopilleni?”

Miksi sun, aikuisen naisen, tarvitsisi edes kelvata jollekin vanhalle naiselle? Eikö tärkeintä ole, että sinä kelpaat miehellesi?

Unohtakaa anoppi ja hänen kelpaavuusarvionsa, se ei ole oleellista ollenkaan.

Mä en ole edes yrittänyt kelvata anopilleni. Sillä on joku sairaalloinen riippuvuussuhde miehen exän kanssa, on muutenkin varsinainen mustekala. Päällisin puolin lämmin , välittävä ja auttava, mutta pinnan alla manipuloi, valehtelee, eikä kunnioita ihmisiä pätkääkään. Kaikki ihmiset ovat olemassa hänen omia tarpeitaan varten. Alusta saakka välit ovat olleet etäiset, anoppi tais haistaa, ettei voi manipuloida minua, enkä halua osallistua hänen sairaaseen touhuunsa. Ainoa asia, mikä loukkaa ja aiheuttaa vihaa on se, että kohtelee kumppaniani, siis poikaansa, täysin arvottomasti. Ei kunnioita hänen vanhemmuuttaan eikä tahtoaan lainkaan. Saati että ymmärtäisi lasten olevan mieheni, ei hänen. Tähän kun lisätään sitten se katkera, pahantahtoinen ex- niin aika kaukana on kannattanut pysyä. Ei toisia ihmisiä voi muuttaa. Mitä ikävämpää porukkaa, sen kauempana kannattaa pysyä, ihan riippumatta siitä kenestä on kyse. Lapset saavat tuollaisesta paskasta joka tapauksessa osansa, kun aikuisten välit eivät ole terveet ja kunnioittavat. Ja maksavat sitten seuraavassa sukupolvessa. Kannattaa huolehtia omasta hyvinvoinnistaan ja päästää lähelleen vain ihmisiä, jotka kykenevät terveisiin, kunnioittaviin ihmissuhteisiin. 

Vaikka usein kehotetaan ottamaan etäisyyttä tai katkaisemaan välit kokonaan, monestihan myös sanotaan että kannattaisi pitää ne viholliset lähellään. Sen olen nyt viimeisten vuosien aikana yrittänyt omaksua. Olen näennäisen mukava anoppia kohtaan aina kun hänet tapaan (harvoin), mutta koko ajan varautunut hyökkäykseen. Koko ajan.

Sitä olen itsekseni miettinyt, pitäisikö anopille valehdella ja kertoa elämästämme vain sellaisia miellyttäviä onnistumisenkokemuksia? Eli jättää kertomatta totuudenmukaisesti mitä elämässämme oikeasti tapahtuu...? Toisaalta, tämähän voi vaan lisätä anopin kateutta kun se oma elämä vaikuttaa liian ankealta meidän feikatun onnemme rinnalla?

Mikä anopin tunteista on pienin paha meitä kohtaan: kateus, sääli, viha?

Vierailija kirjoitti:

Oma anoppini on hirmuisen epävarma ja elää pientä elämäänsä pienissä piireissä. Miten tähän kuvioon sovin siis minä ulkopuolelta tullut: itsevarma, nuori, koulutettu nainen? Huonosti.

Aikuisen, jo keski-ikäisen poikansa anoppi näkee ikuisesti täydellisenä pikkuenkelinä, sellaisena aivottomana, mielipiteettömänä, tahdottomana toimijana. Eli kaikki mitä elämässämme tapahtuu, on aina minun aiheuttamaani. Paitsi menestys ja onnistumiset, ne on miehen ja miehen ahkeruuden ansiota!

Kun mies vaikkapa ajaa ylinopeutta autollamme, se on jollakin omituisella logiikalla minun syytäni, joko suoraan tai välillisesti, ei täydellisen miehen.

Olen yleisen hyvinvoinnin vuoksi yrittänyt sietää anoppia sen muutaman pakollisen kerran vuodessa. Hymyilen ja olen positiivinen, en ole kuulevinani hänen ikäviä heittojaan tai oman elämänsä ylentämistä. Mutta raskasta se joka kerta on. :((

Juu, sama täällä. Anopin mielestä miehelläni ei ole yhtään mielipidettä, vain minä määrän kaikissa kysymyksissä.

Anoppi on vieraillut miehen työpaikassa (oikeasti!!), kun toimisto muutti, sanoin miehelle ettei ehkä kannata kertoa tarkkaa osoitetta anopille. Muuten hän menisi sinne. Noloa.

Kaikki miehen serkut anopin puolelta ovat tietysti paljon lahjakkaampia kuin mieheni. Minun maisterin tutkintoani ei kelpaa anopille, koska olen opiskellut Turussa. "Kaikki tietävät miten helposti sinne pääsee."

Työpaikkani ei myöskään kelpaa, koska minun pitäisi ilmeisesti tehdä vähemmän vaativia tehtäviä ja hoitaa kodin paremmin.

Anoppi ei tykkää kun mieheni omasta tahdostaan laittaa ruokaa.

Ärsyttävintä on, että oli monta vuotta ennen kun mies edes sanoi mitään tästä anopille! Anoppi sai haukkua ja levittää juoruja mutta mies ei uskaltanut sanoa että nyt riittää. (Tästä on keskusteltu).

Koko suku on sitä mieltä, että anopin mieltä ei saa pahoittaa, mitä omasta mielestäni on sairasta. Mitään rajoja ei ole ollut. Anoppi voi myös soittaa koska tahansa, esimerkiksi yleensä arkisin klo 22 jälkeen tai perjantaina/lauantaina kl 21.

En tapaa anoppini enemmän kuin korkeintaan 4 kertaa vuodessa nykyään. En vain jaksaa. Mies saa toki vierailla joka päivä jos haluaa.

Oma anoppi teki samaa. Aina keksi jonkun syyn motkottaa ja keksiä huonoja puolia. Mies ei aluksi uskonut kun kerroin etten enää ajatellut olla äitinsä kanssa tekemisissä samaisesta syystä. Sitten käytiin pari kertaa kylässä ja mies oikein tarkkaili. Meni jakeluun. Enää en käy kylässä enkä lähettele mitään kortteja tai muutakaan. Hetken jaksoi miehelle ja miehen sisaruksille selän takana ruikuttaa, mutta ilmeisesti kyllästyi siihenkin. Joskus kuulemma kyselee miksen tule miehen mukana, mutta ei se mitään, siinähän kyselee.

Vierailija kirjoitti:

Ihan kuin mun näppikseltäni suurin osa tämän ketjun kirjoituksista!

Samanlaisesta anopista ”kärsin” minäkin. Nuorena tyttönä jo jouduin hänen raateluhampaisiin, ja siellä on siitä lähtien oltu.

Välillä olen ottanut etäisyyttä ja ollut käymättä, tämä jos mikä tuntuu ahdistavan anoppia. On kuin kissa pistoksissa ja utelee pojaltaan, miksei se X taaskaan tullut. Eli ei pidä minusta, mutta tarvitsee minut kuitenkin läsnä roskakorikseen...? Haluaa arvostella ja piikitellä.

Ikävintä on, että anoppi kostaa poissaoloni pojalleen ja meidän lapsille.

Meillä samaa. Vuosia yritin miellyttää kohteliaisuussyistä. Mitta täyttyi pikkuhiljaa, jatkuva arvostelu ja syyllistäminen ym

Anoppi alkoi "unohtaa" lastemme merkkipäivät (kosti siis). Puhui pas-kaa minusta sukulaisille (kuulimme heiltä).  Lopetin yhteydenpidon. Mies jatkoi sillointällöin yhteyttä äitiinsä, joka kerralla anoppi haukkui minua. Lopulta mieskin katkaisi välit.

Nyt anoppi haukkuu koko meidän perhettä.

Tämä vnha keskustelu vahvisti käsitykseni.

Anoppia vihataan ja halveksitaan kun hän on kansakoulun käynyt tumpelo, duunari.

Maisterit ja tohtorit eivät alennu anopin kanssa seurustelemaan ja miehensäkään, tuo luokkanousun tehnyt, yritetään estää lapsuuskodissaan käymästä. Kun äitis on srmmonen pöhelö.

Miksi anopin pitäisi muistaa "miniän lasten" synttäreitä jos perhe ei halua olla missään tekemisisdä anopin kanssa.

Anoppi varmaan kuullut myös sata kertaa selän takaa mitä krääsää ja kirpputorilahjas antaa kun OMA äiti tuo kunnon satasten lahjat arvotavaraa tai osakesalkkuun hyvää lisää

Luultavasti se miniäkin on äidilleen läheisempi kuin veljiensa vaimot.

Eikö ole hullua aikuisen olla kateellinen kälyilleen siitä että ovat heidät synnyttäneelle anopille läheisiä ja suhde heihin toisenlainen ja välittömämpi.

Kärsin aikoinaan samanlaisesta anopista. Vaikka mitä tein niin aina väärin. Soitteli ja haukkui ja arvosteli. Olin hänen mielestään vietellyt ja varastanut hänen rakkaan poikansa. Olisi halunnut miniäkseen jonkun pienen uskovaisen hiirulaisen, joka ei uskalla suutaan avata. Viimein sain kohotettua itsetuntoani ja jätin yhteydenpidon. En soita enkä käy edes jouluna. Siinäpä haukkukoon ja arvostelkoon. Enää en välitä pask..kaan. Ei kukaan voi pakottaa yhteydenpitoon kenenkään kanssa. Mies pitäköön yhteyttä, minä en.